BBC!Sherlock: Rikkinäinen mies, k-11

[Hallahäive]

Kirjoittaja: Hallahäive
Beta: Susimus (you are my conductor of light <3)
Ikäraja: K-11
Fandom: BBC!Sherlock
Paritus: Vahvoja viittauksia Johnlockiin, sekä hieman John/Marya
Genre: Angst
Disclaimer: En omista Johnia, Sherlockia tai Marya. He kuuluvat Sir ACD:lle, Moffatille, Gatissille ja BBC:lle.
A/N: Tämä ficci osallistuu 7 Kuolemansyntiä III – haasteeseen synnillä viha. Olen oikeastaan todella tyytyväinen siihen, millainen tästä suurten aikamuotosekoiluiden ja angstin määrän kanssa tuskailun jälkeen tuli. Alusta loppuun angstia, nauttikaa. Kommentit olisivat erittäin toivottuja.   

Summary: Tämä on sinun syytäsi, Sherlock. Kaikkea ei voi antaa anteeksi.


Rikkinäinen mies


John ei ole varma, milloin se tapahtui. Hän ei pysty määrittämään tarkalleen sitä hetkeä, jolloin Sherlockin nimi muuttui kitkeräksi hänen suussaan. Ei nimeämään päivää, jona viha maailman epäoikeudenmukaisuutta kohtaan liukui vihaksi kaivattua miestä kohtaan. Vaan jonakin vaivihkaisena hetkenä maailma tärähti ja ennen niin kirkkaat värit vaihtuivat tuskan valkeaksi ja vihan punaisiksi kipinöiksi. Eikä sen jälkeen enää ollut paluuta.   

()

Hän arvelee, että suru särkyi vuoden ja kahdeksan kuukauden kohdalla. Silloin hän ensi kertaa tiuski hautakivelle, harkitsi potkaisevansa mustaa marmoria. Kuinka sinä kehtasit jättää minut yksin? Etkö edes kerran elämässäsi olisi voinut tehdä jotakin epäitsekästä? Miksi koskaan vaivauduit korjaamaan minut vain iskeäksesi taas rikkinäiseksi? Silloin John liittyi siskonsa seuraan suoraan hautausmaalta, nosti huulilleen maljan katkeruutta. Hänen päässään jyskytti, jossain hän kuuli sanat: viina on viisasten juoma. Ja kuinka kirkkaalta kaikki näyttikään: mennyt kirvelevänä haavana, verta tirskuvana, edessä jotain kiihkeää, suonia polttelevaa ja päässä tieto siitä, että onnen oli riistänyt sama mies, joka sen oli tuonutkin.

Oivallusta seurasi turtumus.

()

Kaipuu, John päättää, astui sivuun jonkin toisen tunteen tieltä eräänä tarkempana hetkenä. Sinä iltana kahden vuoden rajapyykin kohdalla, kun hän vihdoin kokeili onneaan naisten kanssa. Hän voi piirtää helposti mieleensä rouva Hudsonin hieman surumielisen hymyn hänen ollessaan lähdössä treffeille. Hän muistaa tismalleen millainen hänen deittinsä oli sinä iltana.

Mary oli juuri hänen tyyppiään. Kiharahiuksinen, herkästi hymyilevä ja hieman häntä itseään lyhyempi. Hänellä oli nokkela huumorintaju ja John tarttui keskusteluun innolla. Hän onnistui unohtamaan, miksi hänen edellisistä treffeistään oli kulunut liki kaksi vuotta. Ilta jatkui lopulta Maryn asunnolle saakka. John hyväksyi ilomielin kutsun kahville. Maryn vihreät silmät tuikkivat ja hänen kätensä puristi sirosti Johnin omaa, lievästi tärisevää.

Maryn asunnossa kolmannessa kerroksessa oli kodikkaampaa kuin Baker Streetillä pitkään aikaan. Lämpimiä värejä, ei tyhjiä teekuppeja kylmenemässä lattialla tai pölyistä kalloa takan päällä. Maryn huulet maistuivat kahvilta. Ne olivat pehmeät hänen omiaan vasten. Maryn sormet hänen hiuksissaan, jalat tiukasti vyötärön ympärillä. Hän oli niin kevyt Johnin kantaessa hänet valkoiselle sohvalle. 

Sitten... sitten pieni ajatus eksyi Johnin päähän. Pieni, viaton ajatus. Olisiko Sherlock ollut yhtä kevyt jos John olisi ollut ottamassa kiinni? John sävähti ja Mary ynähti kysyvästi.

”Ei mitään...” John mumisi Maryn kutreihin, yritti karkottaa ei-kaivatun kuvan päästään. Hän suuteli Maryn kaulaa ja kuljetti kättään pitkin Maryn reisien sileää ihoa. Tunsi häpeää kuvitellessaan hennon ruskeat kiharat tummemmiksi. Muisti äkkiä kuinka samaiset kiharat olivat kuorruttuneet tumman punaisella. Tunsi huuman kaikkoavan ja vatsansa kiertävän. John katsoi Maryn pehmeisiin silmiin ja nousi ylös kuin poltettuna. 

”Anteeksi”, John henkäisi ennen pakenemistaan kylpyhuoneeseen. Hän tuijotti kasvojaan pyöreästä peilistä, pisti merkille punehtuneet posket, sekaiset hiukset. Itseinhon kipinä ja järjetön vihan pilkahdus kuollutta miestä kohtaan kulkivat hänen lävitseen. Hän katsoi peiliin ja mietti, milloin hänestä oli tullut niin säälittävä. John Watson, armeija-aikojen naistenmies, päätyi kuvittelemaan kuolleen miehen kasvoja sen sijaan, että olisi keskittynyt halukkaan naisen kurveihin. Hän pirskotti jäistä vettä kasvoilleen ja voi pahoin. Käveli takaisin olohuoneeseen ja pyysi anteeksi, selitti jotain epämääräistä ruokamyrkytyksestä ja tunsi häpeän polttavan poskiaan Maryn tarjoutuessa keittämään vatsaa rauhoittavaa teetä. John kieltäytyi ja lähti tämän epäileväisen katseen alta.

Hän tilasi taksin Baker Streetille ja tunsi itsensä likaiseksi. Jollakin tapaa sekä hyväksikäyttäjäksi että –käytetyksi. Sinä iltana hän rikkoi yhden Sherlockin petrimaljoista heittämällä sen päin takanreunusta.

Yksi lasinsirpaleista painui hänen isovarpaaseensa hänen siivotessaan niitä pois seuraavana aamuna. Veri valui pitkin sirpaleen rosoisia reunoja hänen seuratessaan lumoutuneena sen matkaa. John mietti, miten todennäköisesti sirpaleesta tarttuisi pernarutto tai jokin muu tappava tauti ja kikatti hysteerisesti lattialla pää käsien varassa. Tämä on sinun syytäsi, Sherlock. Sinä rikoit minut. Tapat minut. Minä vihaan sinua.   

()

Kaikki pienet hetket porautuivat hänen aivoihinsa lietsovina adrenaliinipiikkeinä. Jokaisen painajaisen, jokaisen vahingossa kahdelle tilatun noutoaterian myötä Johnin ajatukset vääristyivät. Se ei ollut oikein, ei kuolleille saanut kantaa kaunaa, niiden piti antaa levätä rauhassa. Niin John yritti ajatella. Mutta mitä jos oli kuollut itsekin? Sellaisella vinksahtaneella tavalla, että jonkin virheen vuoksi sydän vielä sykki, mutta sielu oli jo irralleen repäisty. Jos oli pelkkä kuori, poissaoleva katse, eikä enää se mies, joka oli rakastanut Lontoon katuja. Eikö silloin ollutkin lupa olla vihainen menneisyyden aaveille?

Ja lopulta, miksi John olisi välittänyt, mikä oli oikein ja mikä ei? Hän oli kulkenut normien ohitse jo kauan aikaa sitten, silloin kun hän oli painanut liipaisinta, osunut kahden lasin läpi ja kävellyt hymyillen pois paikalta.

Hänen tutustuessaan jatkuvien kipujen vuoksi taas vanhaan vainoajaansa, alumiiniseen kävelykeppiin, hän löysi vastauksensa. Enää ei ollut tarpeellista välittää, sillä jäljellä ei ollut enää mitään menetettävää. Ei edes tervettä mieltä.

()

Viimeinen pisara oli kenties se, että Sherlock saapui kotiin. Hiukset lyhyiksi kynittyinä, musta takki liian hennot hartiat hukuttaen. Uupuneet silmät, jotka syttyivät niin kuin tähdet heti hänen nähdessään Johnin. Pienen pieni hymy, helpottunut, eksyi kalpeille kasvoille.

John tunsi huoneen pyörähtävän ympärillään, hymyn tekevän matkaa omille kasvoilleen. Liike sattui hänen poskiinsa. Hän harppoi läpi huoneen. Keppi oli unohtunut nojatuolin viereen.
EieimahdollistamitenSherlockSherlockSherlock... Hän ojensi kätensä, sipaisi Sherlockin hihaa. Hänen kurkkuaan kuristi.

Sherlock.

”John”, Sherlockin ääni oli niin syvä, niin todellinen... Se herätti Johnin transsistaan. Elossa. Sherlock oli elossa. Yhtäkkiä jokin raudanhehkuinen kiersi Johnin suonissa, sai hänet vetämään kätensä pois. Sherlockin hymy hiipui kysyvästi Johnin kiristäessä hampaitaan. Pitkästä aikaa John tunsi todella elävänsä, veti syvään henkeä ja puristi kätensä nyrkkiin. Veti nyrkkinsä taakse ja sinkautti sen päin yllättyneitä kasvoja niin, että Sherlock kaatui iskun voimasta. Elossa. Helvetin elossa.  

Elävää miestä oli vielä helpompi vihata kuin kuollutta, sen John huomasi kuullessaan miten hänen rystysensä osuivat terävään poskipäähän. Valkealle iholle kohonnut veri lämmitti posken. Taas yksi todiste siitä, että Sherlock oli elossa. Oli ollut elossa kolme vuotta. Kolme vuotta, joiden aikana John oli käynyt joka viikko hänen tyhjällä haudallaan. Kolme vuotta, joiden aikana hän oli melkein unohtanut miten hengittää. Joiden aikana hän oli joutunut säälityksi ja joutunut vakuuttamaan tuttunsa siitä, että ei, hän ei ollut itsetuhoinen. Vielä.
Kolme vuotta.

Hän nautti Sherlockin silmiin lyönnin jälkeen kohonneesta tuskasta.

”Helvetin idiootti. Sinä kuolit. Sinä hyppäsit. Minä näin! Miten sinä kehtasit...” Johnin ääni oli alkanut huutona, mutta hiipui nyyhkäyksiksi. Hän puristi Sherlockin takin liepeitä käsissään ja Sherlock tärisi, pyysi anteeksi yhä uudelleen. John vihasi Sherlockin käsiä, jotka kietoutuivat epävarmasti hänen ympärilleen, aivan kuin tällä olisi ollut oikeus koskea Johniin. Hän inhosi tämän muminaa ”tulin takaisin, kaikki se oli sinun vuoksesi, John, minun piti pitää sinut turvassa, anteeksi”. John vihasi sitä, miten Sherlock näytti lähes yhtä rikkinäiseltä kuin hän, vaikka kaikki oli ollut tämän syytä.

()

John ehti jo kuvitella päässeensä irti vihastaan, kuluttaneensa kaiken iltana, jolloin Sherlock oli palannut. Niinpä Sherlock muutti takaisin. Mutta nyt mikään ei enää ole ennallaan. Kokeilut, joita John oli kaivannut, ärsyttävät häntä tiskialtaassa. Sherlockin vaiteliaisuus, varovaisuus Johnin lähellä, pitkät katseet, jotka kielivät, ettei hän aivan usko vieläkään olevansa kotona, saavat Johnin veren kuplimaan. Tieto siitä, että Sherlock huutaa unissaan tuskaisemmin kuin John koskaan, saa hänet puristamaan silmänsä kiinni ja laskemaan kymmeneentuhanteen, jottei hän ryntäisi kerrosta alemmas. Lohduttamaan tai läimäyttämään, sillä mikä oikeus Sherlockilla on kokea enemmän tuskaa kuin hänellä? Sinun vuoksesi, John... Ilma asunnossa 221B ei tunnu riittävän kahdelle keuhkoparille.

Ja niin lopulta tulee se ilta. John ärähtää Sherlockille kaapista puuttuvasta maidosta ja katsoo, kuinka tämän koko olemus jännittyy. Sherlock katsoo häntä mikroskooppinsa ylitse, analysoi päästä varpaisiin (ja kuinka John ennen kaipasikaan sitä katsetta, kuinka hän nyt pelkää, mitä se löytää). Sitten Sherlock vetää henkeä ja laittaa pallon liikkeelle. John haluaisi sulkea silmänsä onnettomuuden edeltä. Lopeta, lopeta, ollaan ihan hiljaa. Lopeta ennen kuin kaikki romahtaa.

”John... sinä haluat sanoa jotakin. Olet halunnut siitä saakka kun tulin takaisin.”

John pysyy hiljaa, analysoi vuorostaan Sherlockia. Tuntee äkkiä halun satuttaa. Piiloutua. Hän puristaa kätensä nyrkkiin, muistaa miltä Sherlockin iho tuntui hänen rystysiään vasten. Lopeta, lopeta, ole kiltti.

”Minä haluan kuulla. Tämä...” Sherlock hakee hetken sopivaa sanaa, ”tämä tilanne tekee minut hulluksi. En pysty keskittymään kun olet tuollainen!”

”Millainen minun sitten pitäisi olla? Mikä tyydyttäisi suurta Sherlock Holmesia paremmin?” John sylkäisee sanansa leuka uhmakkaasti koholla. Sherlockin kasvot vääristyvät hetkeksi.

”Älä”, Sherlock sähähtää. ”Älä teeskentele tyhmempää kuin olet.”

”Mutta tyhmähän minä sinusta olen. Kaikki ovat, kaikki paitsi sinä itse.”

”John”, Sherlockin ääni on turhautunut.
 
”Sherlock Holmes, joka saa kenet tahansa uskomaan mitä haluaa, Sherlock Holmes, joka herää kuolleista, joka —”

”John!”
 
Hetken he katsovat toisiaan hengästyneinä ja silmiään räpäyttämättä. Sherlock avaa suunsa, väittääkseen vastaan, pyytääkseen anteeksi, vaatiakseen selitystä, John ei tiedä, eikä välitä. Viikkojen, ei, vuosien katkeruus petetyksi tulemisesta, yksinäisyydestä sinkoaa pintaan, eikä mitään ole enää tehtävissä — voi vain odottaa laukausta. Eikä Johnilla ole tapana osua harhaan.
 
”Ehkä olisi ollut parempi jos olisitkin kuollut.” Sanat putoavat Johnin huulilta, kiviä kivitetyn päälle. Sherlockin ilme, naamion särkyminen, on lumoava. Sherlockin silmät laajenevat. John voi nähdä, kuinka ne välähtävät ennen kuin niiden sininen haipuu huurteisimpaan harmaaseen mitä hän on nähnyt. Sherlock avaa suunsa kerran, kaksi. Nielaisee.

”Niin”, Sherlock kuiskaa ja sitten hän kääntyy, ottaa takkinsa naulasta. Baker Street 221B:n ovi sulkeutuu hiljaa. John toivoo, että se olisi paiskautunut kiinni. Kohtelias lukon naksahdus repii hänen tärykalvojaan. John tuntee, kuinka tärinä alkaa, se lähtee hänen rintakehänsä vasemmalta puolelta ja jatkuu sormenpäihin. Iloton nauru pakenee hänen suustaan.

Nyt se on ohi.

()

John jää yksin. Sherlock ei tule sinä iltana takaisin ja John vannoo, ettei hän edes kaipaa tätä. Sherlock ei saavu seuraavanakaan päivänä. Kahden viikon kohdalla John lakkaa odottamasta. Jättää silti oven auki iltaisin. Soittaa tuttuun numeroon eräänä yönä kolmannen viikon alussa, kuuntelee puhelinvastaajaa ja vihaa sitä, miten tumma ääni saa hänet tuntemaan itsensä onnettomaksi. Hän ei saa sanotuksi mitään, huokaisee vain ennen kuin sulkee luurin. Puristaa tärisevää kättään nyrkkiin, kunnes kämmeneen jää pysyvät puolikuut, ja tietää ansaitsevansa kivun.

Sillä kaikista eniten, paljon enemmän kuin maailmaa tai Sherlock Holmesia, John Watson vihaa itseään.

Rikkinäistä miestä, joka ei enää osaa edes antaa anteeksi.

Kättään, sillä sen tärinän saisi loppumaan vain hän, jota John ei enää kestä katsoa silmiin.

Riekaleista koottua sydäntään, joka on arpeutunut umpeen niin, että hän miettii, miten veri pääsee enää kulkemaan sen lävitse.

Sitä pientä palaa hänessä, joka tietää, että hän tahtoo ainoastaan

syleillä

unohtaa

kuunnella viulua aamuneljältä

myöntää, ettei enää ole niinkään anteeksiannettavaa, mutta paljon pyydettävää

rak—

Hän vihaa itseään, sillä joka ikinen päivä hän toivoo voivansa ottaa sanansa takaisin ja valaista siniset silmät kirkkaammin kuin yksikään murha koskaan. Ja joka ikinen päivä hän on liian heikko, liian vihainen taipuakseen.

[Milgia]

Jäin sanattomaksi. Tämä on jotain kaunista ja hienoa. Sen vihan oikein tunsi, melkein tulin itsekin katkeraksi ja vihaiseksi kun luin tätä. Olet onnistunut hienosti saavuttamaan sen mitä ihmisten mielissä on kun on kyse Vihasta.

Mielestäni hieno valinta, että julkaisit tämän yhtenäisenä tekstinä, etkä esimerkiksi raapaleketjuna, se tunnelma ja se ajatus olisi katkennut aina siinä välissä mutta nyt kun koko tarina on tässä kerralla. Tunne on mitä hienoin kun sai tälläisen tekstin päätökseen eikä sitä tarvinnut odotella.

Koko teksti on täynnä harkittuja sanoja, tunnetta sisältäviä sanoja, en oikein osaa edes lainata mitään vaikka kuinka tahtoisin. Alku oli hieno, tykkäsin siitä, että et venyttänyt sitä vaan kävit suoraan asiaan.

Seuraavassa kappaleessa, kun Watson yrittää hoitaa katkeruuttaan käymällä Maryn kanssa treffeillä. On jotenkin vapauttavaa lukea noita sanoja, lauseita ja ajatuksia mitä itsekin on tuntenut, sitä katkeruutta ja muuta, mistä tahtoisi eroon mutta mitä ilman sinulla ei kuitenkaan ole mitään.

Sellaisella vinksahtaneella tavalla, että jonkin virheen vuoksi sydän vielä sykki, mutta sielu oli jo irralleen repäisty. Jos oli pelkkä kuori, poissaoleva katse, eikä enää se mies, joka oli rakastanut Lontoon katuja. Eikö silloin ollutkin lupa olla vihainen menneisyyden aaveille?

Tästä pidin aivan erityisesti, etenkin ensimmäisestä lauseesta. Se ilmaisee kaiken.

En osannut odottaa, että Sherlock saapuisi kotiin vaikka tiedänkin, että niin käy. En vain osannut odottaa sitä ja itsellänikin tuli kummallisia ajatuksia kun mies tuli. Oikein tuli paha olla tai no jotain sinne päin kun luki, ettei Watson ollut ainoa jolla oli paha olla. Pidän siitä aivan erityisesti, että Sherlock oli myös kärsinyt, ei tiedä missä hän on ollut mutta jotenkin helpottaa lukemista ja selvittää ajatuksia kun hän ei vai tullut sillä lailla tsadam I m here. Inhimillisyys, se on se sana mitä tarkoitan.

Ja kun se olikin Sherlock joka avasi suunsa, joka otti asian esille ja yritti viedä asiaa eteenpäin, pidän siitäkin. Watsonin reaktio oli mielenkiintoinen mutta kuitenkin aito tai siis, no en minä tiedä mitä haluan sanoa.

Sherlockin ilme, naamion särkyminen, on lumoava. Sherlockin silmät laajenevat. John voi nähdä, kuinka ne välähtävät ennen kuin niiden sininen haipuu huurteisimpaan harmaaseen mitä hän on nähnyt. Sherlock avaa suunsa kerran, kaksi. Nielaisee.

Hieno elementti, jonka osasit kirjoittaa hyvin ja hienosti omalla tavallasi, etkä kliseisesti kuten saattaisi käydä tälläisissä kohtauksissa. Ja se pieni yksityiskohta, kohtelias oven loksahdus.

Hyvä, että Sherlock ei palannut lopussa, se olisi ollut jotenkin plööh. Tämä Watsonin paluu katkeruuteen ja vihaan on hieno lopetus. Kaiken tiivistävä ja niin totta.

Hän vihaa itseään, sillä joka ikinen päivä hän toivoo voivansa ottaa sanansa takaisin ja valaista siniset silmät kirkkaammin kuin yksikään murha koskaan. Ja joka ikinen päivä hän on liian heikko, liian vihainen taipuakseen.

Kiitos

M

[RoastedGarlic]

Todella hienoa.

Rakenne toimii. Kappaleiden katkaisu on perusteltua. Ei jää tyhjiä kohtia.

Kieli on tarkoituksenmukaista.

Mary-kohtaus on ihan mahtava. Niin aito ja niin - no, mulle jäi sellainen kuva että John vielä joskus menisi Maryn kanssa naimisiin, mikä toi tähän mielenkiintoista lisävivahdetta, mutta voi olla että mun mielikuvat koko fandomista on ihan virheellisiä

Hahmojen rakentelu ylipäätään on realistista ja kovin inhimillistä ja Sherlock on ihan erityisen IC mielestäni.

Onnistunut vihan kuvaus kaiken kaikkiaan. Vangitsevakin. Olen iloinen että Milgia käski lukea tämän. Kiitos lukukokemuksesta!

[Hallahäive]

Milgia: Iih. Taisin hieman kiljua pääni sisällä luettuani kommenttisi. Ihanaa, että pidit tästä ja että viha välittyi tekstistä. Hienoa, myös, että onnistuin mielestäsi välttämään kliseet. Halusin kirjoittaa hieman poikkeavaa post-reichenbachia ja toivon mukaan onnistuin. Mietin pitkään, laittaisinko Sherlockin palaamaan lopussa, mutta päädyin mietinnän ja betan kanssa keskustelun jälkeen siihen, että oli parempi lopettaa tuohon ja olen iloinen, että pidit sitä hyvänä päätöksenä myös. Kiitos kovasti ihanasta kommentistasi, se todella piristi päivääni!

RoastedGarlic: Kiitos kehuista. Kiva, että pidit Mary-kohtauksesta. Sitä oli ihan hauska kirjoittaa, tai ainakin sen loppua...Sehän saadaan nähdä, meneekö John ACD canonin mukaan naimisiin Maryn kanssa BBC:nkin versiossa sitten ensi kaudella. Olen myös iloinen, että Sherlock oli mielestäsi IC.  Kiitos kun kommentoit!

[Kuurankukka]

Finiin ja koko netin ihmemaailmaan mahtuu kymmeniä hienoja Sherlock-ficcejä, mutta kyllä tämä sinne kärkikastiin pomppasi Erityisen pysäyttävää oli kuvauksesi Johnista, ja on hirveän surullista kuinka pysyvän katkeruuden ja vihan Sherlock häneen onnistuu tahtomattaankin kylvämään. Sitä lukijana tavallaan toivoi ja uskoi loppuun asti, että kohta John kuitenkin antaa anteeksi, mutta eipäs antanutkaan. Ja toisaalta hyvä niin: ficin ehdoton särmä olisi sen takia menettänyt osan terävyydestään. Ficci alkoi vihasta ja myös päättyi siihen, hienoa! Vaikka löytyihän Johnista ihan lopusta myös se hitusen pehmeämpi puoli, hän ei kuitenkaan anna periksi. Ei, vaikka ehkä syvällä sisimmässään haluaisi. Viha, jota John tuntee, on aika lailla ehdotonta, eikä anna mitään anteeksi. Tarjoilet lukijalle kieltämättä herkullisen erikoisen ja mielenkiintoisenkin kuvan vanhasta tutusta Johnista: tämä tuo kyllä oikein hyvää vaihtelua koko hahmonäkemykseeni. Koko skenaario ylipäänsä on varsin kiinnostava, ja ihan mahdollinenkin.

Ja kun vielä kerrot siitä kaikesta sisäisestä, kipeästä ja samalla turruttavasta vihasta niin uskottavasti, ja jopa kauniisti, kaikki tarvittava onkin jo kasassa. Niin, sen vihan tosiaan aisti koko tekstistä, se oli niin pohjatonta ja periksiantamatonta, että huhuh: koko tunne ikäänkuin väritti tekstin ihan omanlaisekseen. Mielestäni käsittelit siis varsin hyvin omaa kuolemansyntiäsi, onnea siitä. Silti uskon, että klassinen sanonta vihan ja rakkauden käsikkäin kävelemisestä oli olemassa myös tässä ficissä. Ja siellä lopussahan paljastuu, rakkauden yksi kääntöpuolista. Vaikka myös Sherlockin ajatuksia olisi kenties ollut kiva kuulla, ficci toimii ehkä näin paremmin - lukijan huomio on varmasti kokonaan Johnista.

Koko tunteen syvyys ilmenee tässä pieninä palasina ja voimakkaina yksityiskohtina. Ne kuljettavat tapahtumat sujuvassa ja hyvässä järjestyksessä loppuun asti, eikä missään vaihessa tule tylsää tai toisaalta tarvetta miettiä, että mitähän tuokin lause nyt tarkoitti. Varsin tasapainoinen teksti siis, kaikista tunteistaan huolimatta. Eikä tietenkään pidä unohtaa otsikkoa, joka tavallaan tiivistää koko ficin idean kahteen sanaan. Vaikken yleensä olekaan turhan tarkka otsikon ja tekstin selvästä yhteydestä, arvostan sitä silti. Kaikki sydäntäsärkevä tradegia, joka tästä löytyy, on kyllä hyvin ja harkitusti koottu. Kohta, jossa John myöntää ääneen, että olisipa Sherlock ehkä sittenkin kuollut, oli ehkä kaikista hienoin. Miten kamalalta se ficissä, saatikka sitten tosielämässä kuuostaakaan. Sitten on vielä tämä:

Hän vihaa itseään, sillä joka ikinen päivä hän toivoo voivansa ottaa sanansa takaisin ja valaista siniset silmät kirkkaammin kuin yksikään murha koskaan. Ja joka ikinen päivä hän on liian heikko, liian vihainen taipuakseen.

En tiedä olenko vain yltiöoptimisti tai pelkästään outo, tai tarkoititko loppua ollenkaan sellaiseksi, kuin itse sen ajattelin olevan. Tässä kohtaa nimittäin herää pieni toivonkipinä, ja ainakin itse tulkitsin kohdan niin, ettei Sherlock sitten kuitenkaan tappanut itseään, vaan on jossain taustalla odottamassa, valmiina tulemaan takaisin jos John vielä jonain päivänä antaisikin periksi. Tällaisia kohtia, joita voi tulkita monella tapaa, on varsin kiva löytää tekstistä, ja erityisesti sieltä lopusta.

Ficissä oli toki monia muitakin oivaltavia, oikein kivoja ja hienojakin kohtia, jotka tekivät ficistä juuri omanlaisensa. Oli mukava paneutua ja fiilistellä tätä, ja kuten varmaan jo huomasit, pidin ficistäsi hurjasti. Kiitos paljon!

[Hallahäive]

Kuurankukka: Oi, kiitos kovasti ihanasta kommentistasi. Oli hauskaa tutkia erilaista puolta suloisesta villapaitoja käyttävästä tohtoristamme ja olenkin iloinen, että mielestäsi onnistuin kuvaamaan hyvin Johnin vihaa ja käytöstä. Synti tuntui aluksi hieman hankalalta, mutta kiva, jos lopputulos onnistui
Johnin toteamus Sherlockille on se, mistä koko teksti lähti liikkeelle, joten hienoa, että se herätti tunteita.

Ja vaikka lukija saa tietenkin päätellä mitä tahtoo, niin lopussa saa hyvinkin nähdä pienen toivonkipinän. Sherlock lähtee, mutta en itse näe, että hän olisi tappanut itseään, vaan kuten ajattelit, Sherlock odottaa jossakin taustalla päivää, jolloin John ehkä on valmis antamaan anteeksi. Ja toivoa siitä on, sillä John lopulta kuitenkin kaipaa Sherlockia, kaikesta huolimatta. Hah, en näköjään osaa jättää ihan täysin angstiseksi tätäkään ficciä...

Mutta siis, olen otettu, että tykkäsit ja kiitos paljon kommentoinnista!

[Sisilja]

We're ten thousand miles apart...

Piti itse asiassa kommentoida Solu solulta -ficciä, mutta musiikki pakotti ensin tänne. Olen sanonut sen monesti, mutta sanon ainakin vielä kerran: tämä ficci on upea ja yksi ehdottomista suosikeistani tässä fandomissa, sekä englannin- että suomenkielisten tekstien joukossa. On oikeastaan vaikea sanoa, mikä tässä pohjimmiltaan vetoaa niin paljon. Usea asia yhdessä, luulisin. Johnin kaipuu ja kaipuun kehittyminen vihaksi ja silti kaipuun säilyminen pohjimmiltaan kaipuuna... se kaikki on kuvattu tässä hyvin todentuntuisesti ja liioittelematta. On henkeäsalpaavaa kuinka syvälle Johniin itseensä lukija pääsee katsomaan, ja ikään kuin vahingossa, terävien ja herkkien tilannekuvausten kautta. Vaikka Sherlockin hahmo on tässä osuva ja suorastaan mainio satuttavan tarkassa havainnoinnissaan: "John... sinä haluat sanoa jotain. Olet halunnut siitä saakka kun tulin takaisin." (tuo säväyttää joka kerta, voi hitto vie), niin John varastaa tässä ficissä valokeilan, mikä on oikein. Loistavaa, taitavaa, kadehdittavaa. Kadehdin tässä ficissä montaa asiaa, enkä vähiten taitoasi käsitellä vihan syntiä. Se ei ole läsnä koko ajan, mikä on hyvä, mutta se on ficin kantava voima. Vihaksi väsähtänyt ja vääntynyt kaipuu.

Eniten rakastan ficin loppua, tätä oivaltavaa lausetta: myöntää, ettei enää ole niinkään anteeksiannettavaa, mutta paljon pyydettävää.

Ja rakkaus joka jää niin sanana kuin tekonakin kesken. Sisimpääni sattuu sillä lailla ihanasti. Taidokas angst on parasta mitä on.

Piti vielä sanoa, että pidän siitä, että tässä on Mary, mutta ainoastaan ohimenevänä hetkenä, yrityksenä joka ei ottanut kantaakseen. Ruskeita kiharoita en osannut enää kuvitella, mutta se on minun ongelmani eikä ongelma ollenkaan (ei, koska Amanda!). Mutta hahmojen ulkonäöt ovat tärkeitä seikkoja.

Jos ei tullut vieläkään selväksi: rakastan tätä ficciä. Rakastan tapaasi kirjoittaa. Rakastan sinua. <3

[Hallahäive]

Susimus: Kiitos <3 (tarvitseeko sanoa muuta? ) Mua jaksaa aina hymyilyttää se, kuinka olet liittänyt ton biisin tähän ficciin. Kiitos sinun, niin olen minäkin. Tahdoin tosiaan keskittyä kunnolla Johniin ja tuoda esiin erilaisen puolen hänestä, leikkiä ajatuksella, että entä jos kaikki ei käännykään hyväksi. Sillä loppujen lopuksi, Johnin ja Sherlockin tavatessa John on jo aika rikkinäinen, ase yöpöydänlaatikossa ja psykosomaattinen vaiva-- ja sitten tulee Sherlock ja elämään tulee sisältöä kunnes taas ollaan vähän niinkuin alkupisteessä Reichenbachin jälkeen. Vähemmästäkin voisi katkeroitua. Eli kuten tiedät valituksistani huolimatta, tätä oli mielenkiintoista kirjoittaa.

Maryn hiukset... häiritsevät minua itseäni tätä nykyä. Hah, Amanda, minkä teit! Kirjotushetkellä vain halusin liittää pienen yhtenäisyyden Sherlockiin...

Kerta kaikkiaan, kiitos kehuistasi. Ihanaa, että pidät tästä noin kovasti. Ilahduin hirveästi kommentistasi. Kiitos rakas <3

[Funtion]

Otsikko ei oo koskaan kiehtonut mua niin paljon, että olisin lukenut tän, mut nyt kun huomasin Kuolemansynti-haasteen ja kaikki nää kommentit... oh. Valtavirta on hieno asia, mennään siis sen mukaan.

Muisti äkkiä kuinka samaiset kiharat olivat kuorruttuneet tumman punaisella.
Noin periaatteessa värit tulee yhteen, siis tämäkin voisi olla tummanpunainen, mutta... toki siinä on hienoinen vivahde-ero, onko se yhteen vai ei. Ei se musta noinkaan väärin oo, jos jotain Kotuksen opeista muistan, mut...

John Watson, armeija-aikojen naistenmies, päätyi kuvittelemaan kuolleen miehen kasvoja sen sijaan, että olisi keskittynyt halukkaan naisen kurveihin. Hän pirskotti jäistä vettä kasvoilleen ja voi pahoin.
Jotain tavattoman hienoa. Lauseiden ja sanojen rytmin tasapaino, asettelu, elokuvamainen veden pirskottelu kasvoille ja pahoinvointi. Jotain niin tavattoman hienoa.

John mietti, miten todennäköisesti sirpaleesta tarttuisi pernarutto tai jokin muu tappava tauti ja kikatti hysteerisesti lattialla pää käsien varassa.
Apua, nyt se sekoaa. :DDD Haha, nauroin tälle.

Puristaa tärisevää kättään nyrkkiin, kunnes kämmeneen jää pysyvät puolikuut, ja tietää ansaitsevansa kivun.
Pysyvät puolikuut!! Ooh, miten hienosti keksitty! <3

Mulla ei oikein ollut ennen tän lukemista mitään ennakko-odotuksia, mut ajattelin kyllä ettei otsikko lupaa mitään "hyvää", jotenkin vain rikkinäinen mies... posliininuket... huonot tekstit joita luin viis vuotta sitten... mielikuvat on jokaisella erilaisia, mä sain tuosta otsikosta vain huonoja ja siks on sääli, et sen takia pysyin kaukana tästä. Vaikka mä en odottanutkaan tältä mitään, tää silti kumos kaikki mun olettamattomat odotukset, mä en ois kuvitellut tän sisältävän mitään tällaista, en.

Tän loppu oli hieman jopa opetusmainen. :DD Jos kuolemansynneistä esitettäis kirjalliset opetukset/mitkä lie, voisin kuvitella tän helposti varottavaks esimerkiks vihaan. Erittäin hyvin siis onnistunut tuon haasteen osalta, hienoa! Viha ei ole helppo tunne, se on niin vahva ja voimakas, että sitä on tosi haastavaa kuvailla pelkästään sanojen avulla. Bravo, siis.

Mä en oikein ole tällaisten tunteisiin/tunnelmaan perustuvien tekstien ylin ystävä... ne vaan ei säväytä niin paljon sanoina. Ja näiden kaa on niin helppo sortua tyhjänpäiväiseen liibalaabaan, jota sä et kyllä kirjoittanut, et todellakaan. Mä nautin tän lukemisesta kovasti, enkä missään kohtaa toivonut että tää loppuis. Sun lauseiden rytmi toimi hyvin, sillee simppelillä tavalla hyvin, mutta sitten siellä oli sitä sun tyyliä ja paljon värejä. Joo, värejä! Mietin kun heti alussa tuska on valkeaa ja viha punaista, painoin ne mieleeni ja yritin etsiä jotain, vaikka punaista villapaitaa Johnin yltä tai valkeaa lakanaa sängyistä, jotain johon olisin yhdistänyt nää tunteet, mut ei niitä sit ollutkaan siellä. :DD Mutta lopussa oli taas värejä, silmien tällä kertaa, sinisiä silmiä ja ääni, ääni oli tumma.

John oli hyvin johnmainen. Sherlock oli myös kiva, tavallaan voisin tuollaisen hiljaisuuden/puhumattomuuden liittää kolme vuotta poissa olleeseen (poissaolleeseen? poissa olleeseen?) Sherlockiin, tässä oli lisäks paljon enemmän Johnia, olihan se tän tekstin päähenkilö. Marystaskin pidin.

Elävää miestä oli vielä helpompi vihata kuin kuollutta, sen John huomasi kuullessaan miten hänen rystysensä osuivat terävään poskipäähän
Tän totuus häikäisi mut. Koska yleensähän kuolleita kohdellaan kuin silkkihansikkailla, heti jostain kiinnostutaan kun se kuolee, sitä säälitään ja välitetään, sanotaan et "mä tunsin tuon, se oli ihana ihminen" plaaplaa vaikkei se oliskaan. Elävistä ei välitä aina niin paljon, koska elävä on läsnä. Siksi kuolleita onkin niin paljo vaikeempi vihata, ei sen takia ettei ole sitä kohdetta fyysisesti edessä, vaan siksi että kuolleille annetaan paljon anteeks. Kuolleet ei voi puolustautua.

Semmosta. Hauska teksti ihan näin aamutuimaan, siis no hauska ja hauska, kuka tätä nyt voi hauskaksi sanoa, no mä sanoin just äsken, joka tapauksessa... kiitos tästä! Tykkäilin, ellei käynyt jo selväksi. : )

[Sula.]

Olen lukenut aivan liian vähän Sherlock-ficcejä, vaikka olen olevinani suurikin fani. Ehkä se johtuu siitä, että en varsinaisesti parita Johnlockia; useimmat ficit (tämä mukaan lukien) kuitenkin sisältävät sitä. Tämä fic oli kuitenkin todella hienosti kirjoitettu, vihan tunne välittyi uskomattoman voimakkaasti ja pidin teemasta.

Johnin ajatusmaailma, Maryn kohtaaminen ja ristiriitaiset tunteet Sherlockin palatessa oli kuvailtu upeasti. Voisin oikeasti kuvitella Johnin ajattelemaan ja toimimaan näin. Jokin Sherlockin olemuksessa kuitenkin häiritsi, ja mielestäni Sherlock oli vähän OoC. Täällä oli kyllä toisenlaistakin mielipidettä, joten ehkä syy on minussa. Olisin joka tapauksessa kuvitellut Sherlockin käyttäytyvän vähän enemmän entiseen tapaan, vaikka hän on tietysti myös muuttunut ollessaan erossa Johnista.

Oli hyvin surullista, että Sherlockin palatessa asiat eivät kääntyneetkään parempaan suuntaan. Tähän ficciin se sopi täydellisesti, mutta canon-versio on itselleni rakas, ja sen toivoisin näkeväni jossain muodossa, kun kolmannen kauden jaksot vihdoin saapuvat. Tai ehkä toiveeni liittyy vain (kyseenalaiseen) haluun nähdä Johnin pyörtyvän järkytyksestä Sherlockin nähdessään.




p.s. Sulla on aivan ihana ava!

[Hallahäive]

fierté: Kiitos kommentistasi <3 Harmi, että otsikko on tähän asti pitänyt loitolla tekstistä, mutta kiva, että tykkäsit tästä ennakkoluuloistasi huolimatta Hienoa myös, että viha oli mielestäsi hyvin esitetty, kamppailin aluksi paljon tämän synnin kanssa, mutta olen itsekin tyytyväinen lopputulokseen.

Oli jännää kuulla, että olit kiinnittänyt noin paljon huomiota väreihin. En jotenkin ajatellut, että kukaan huomioisi niitä sen kummemmin, joten tuo oli jotenkin hauskaa. Tuo "tumman punaisella" on tarkoituksella noin, on väärin tai ei...vetoan taiteilijan vapauteen jos on
Kiva myös, että John oli mielestäsi "johnmainen". Jotenkin(käytän nyt liian paljon jotenkin sanaa) oli tosi kiva keskittyä Johniin tässä tekstissä, vaikka niin nyt useimmissa muissakin post-reichenbach ficeissä tehdään...

Ja kuolleille tosiaan annetaan paljon anteeksi, mutta tällä kertaa John ei antanut. Sniff. Voi raukkaparkoja.(nyt voisi olla hyvä hetki lopettaa tämä höpinä...) Kiitos kivasta kommentistasi!

Sula.: Kiitos kun kommentoit! Mukavaa, että vaikka Johnlockia et paritakaan, niin tykkäsit silti tästä ficistä. Kiva myös, että onnistuin mielestäsi vihan kuvailussa ja Johnin ajatusmaailman kirjoittamisessa. Voin kyllä toisaalta kuvitella Sherlockin tulevan takaisin ja käyttäytyvän samoin kuin aiemmin, mutta toisaalta pakko niiden kolmen vuoden jälkeen on jonkin muuttua, eivät ne helppoja olleet kummallekaan pojista, joten siksi kuvasin Sherlockin tällä kertaa näin Ja Johnin pyörtyminen olisi kieltämättä huvittavaa, mutta itse en jotenkin usko, että sitä kolmoskauden alkuun tulee. Eihän sitä tosin koskaan tiedä... Kiitos vielä kommentistasi! (ja kiva, että pidät avastani)