Otsikko: Met, tai kaukana ja irrahlaan
Kirjoittaja: nauha
Ikäraja: K-11
Tyylilaji/Genre: Todellisuusdraama, femme, murteellinen ajatuksenvirta
Yhteenveto: ”Onnekas seki, joka sinut vielä nappaa”, sie sanot, enkä mie vieläkhään tiä ansaittenko.
A/N: Originaali10 sanalla välimatka.
Molen miettinyt katoamista.
Sitä hetkeä ko sie hävisit minun elämästä ja ehkä lakkasit kokohnaan olemasta. Ainaki olemasta minun, jos et muuten.
Molen uskotellu itelleni, etten koskaan unoha sitä vapunpäivää juna-asemalla, ko taivas oli punanen ja rata väreili. Soli viimesiä kuumia päiviä ennen kessää, jonka satheet pyyhki meät pois toistemme ihoilta. Met ei tiietty, miten sinun tummasta rautalangasta kasvais takut ja minusta tulis taas vähän tylsempi ja kyynisempi ihminen. Miten met lakkaisimma olemasta met ja alkaisimma olehmaan mie ja sie, kaukana ja irrahlaan.
Koska sillon met vielä istuima vieri vieressä sen raan varrela ja nauroima vappumarssile, jolla meän olis pitäny olla.
Sie sanoit:
”Sie ansaittet enemmän”, ja mie en tienny ansaittenko mithään ylipääthään, vaan pyyhin päärynän mehut suupielestä ja nauroin.
Sen illan jälkheen mie makasin sinun sängylä alasti hengitystä piätellen ja radiosta kuulthiin, miten maailmalla kuohlaan taas.
○○○
”Muistaksie miten vihassa solit sillon?”
”Molin hukassa”
”Ja vihassa?”
”Ja vihassa.”
”Mien koskaan tarkottanu.”
”Mie tarkotin, joka kerta. Enkä mie kadukhaan. ”
Pubissa on hiljasta ja minun pää huurtuu humalasta. Sinun tukka on taas vuositten jälkheen suora.
”Mie annoin teile antheeksi kauan sitten.”
”Joskus tuntu, ettet sie antais ollenkhaan.”
”Mie luulinki niin.”
”Mie tiän.”
Viidennen tuopin jälkheen meitä jo naurattaa, naurattaa katkerasti ja melankolisesti ja mie mietin, mitä jos en oikeasti voiskaan koskaan täysin antaa antheeksi. Jos varjo siittä kaikesta on aina tässä, aina meän kansen ja minun päässä. Jos mie voinki aijosti nauraa vain sille, miten hajale sie menit niistä vuosista ja niistä sanoista.
Yölä taksissa mie halvan ottaa sinun kasvot käsitteni välhiin ja suuella huulile niin, ettet sie koskaan anna ittelesti antheeksi miten et ollukhaan minun vaan sen toisen.
Mutta emmie voi, koska mie pelkään etten ees haluakhaan sinua enhään. Että kaikki se katkeruus ja ikävä on ollu hulluutta, harhaa jota molen kutonu verkoksi välimatkan päästä tietämättä, mikä on totta ja mikä ei.
”Onnekas seki, joka sinut vielä nappaa”, sie sanot, enkä mie vieläkhään tiä ansaittenko.
○○○
Paluujunassa Helsinkhiin mie luppaan ittelleni irtisanoutua siittä kaikesta. Niistä tuntheista jotka joskus olit totta ja jotka nyt on ennää vain oletuksia, ja sinusta, joka joskus olit minun, muttet ole enhään ollu vuossiin. Mie luppaan unohtaa juna-aseman ja sinun huulet ja tyhjyyen jaloitten alla ko me juoksima sen ratasillan ylitte. Luppaan unohtaa sinun käen minun käessä ja huulet minun kaulala. Kapeat sormet minun sisäreisilä.
Mie luppaan unohtaa, koska jos mie joskus rakastinki sinua, soli kauan sitten ja sullaa hulluutta.