Nimi: Leikkiäkö vain?
Fandom: Kreikan mytologia
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: S
Paritus: Apollon/Hermes
Tyylilaji: Kesäistä fluffyhömppää
Oma sana: (lue kiitos!) No niin, kuten ne, jotka tällä parituksella ficcejäni lukevat, jos teitä siis vielä on. Toivottavasti edes yksi (Eririnin lisäksi siis), etten vain yksin täällä julkaise ja kirjoittele, vaikka oikeasti kaikki vihaavat, kun tungen tätä joka paikkaan. Ei kai? Toivottavasti ei. Se olisi nimittäin aika kurjaa. Noh! Niin kuin joku on ehkä pannut merkille, että kirjoitan heistä nykyään vähän eri tavalla korostaen heidän ystävyyttään ja hempeät rakkaudentunnustukset ovat jääneet taakse. Tällä linjalla aion jatkaa, koska minusta he ovat niin parhaimmillaan!
Jos luet, niin palaute olisi todella sydäntä ja mieltä lämmittävää ja kertoisi minulle onko tällainen teksti julkaisemisen arvoista vaiko ei :)
Leikkiäkö vain?
”Älä viitsi, noinko hidas sinusta on tullut?”
Hermeksen nauru kuului samaan aikaan edestä, takaa ja hänen yläpuoleltaan. Apollon tähyili ylös puihin, jonka yhdellä oksalla hänen veljensä kykki virnuillen. Se ei näyttänyt helpolta hommalta, mutta Hermes oli notkea ja ketterä kuin pantteri ja puissakin kiipeileminen oli nuorelle jumalalle lastenleikkiä.
”Enhän minä edes yritä pysyä sinun vauhdissasi”, Apollon tuhahti kädet puuskassa. Hän nojaili puunrunkoon ja potkaisi sandaalillaan maata niin, että siihen tuli pieni monttu. ”Minulla on tärkeämpääkin tekemistä kuin jahdata sinua pitkin maita ja mantuja.”
Hermes kohotti toista kulmaansa ja otti tukea puunrungosta, kun hän nojautui lähemmäs Apollonia, kunnes heidän kasvonsa olivat vastakkain. Sinivihreät silmät katsoivat ruskeisiin keskittyneesti.
”On vai?” veli mumisi ja varasti Apollonilta pikaisen suudelman. Auringonjumala yritti kietoa kädet nuorukaisen ympärille, mutta Hermes livahti takaisin puunoksalle hihittäen. Apollon huokasi turhautuneena.
”Mikset sinä voi olla kuten muut?” Apollon tuskaili. ”Muiden kanssa tämä ei ole läheskään niin vaikeaa.”
Hermes nojaili rennosti puunrunkoon ja laittoi omat kätensä puuskaan. Myhäilevä hymy leikki hänen komeilla kasvoillaan.
”Ethän sinä sitten rakastaisi minua”, Hermes vastasi silmät tuikkien. ”Myönnä pois, sinäkin tykkäät takaa-ajosta.”
”Pitääkö minun ottaa sinut kiinni joka kerta?” auringonjumala huokaili. ”Ei se kuulosta reilulta.”
”Älä jaksa, minähän olen ollut ihan hidas tänään”, Hermes tuhahti ja kiipesi ketterästi ylemmäs. ”Paitsi jos olet kyllästynyt minuun…”
”Tiedät varsin hyvin, ettei se ole mahdollista”, Apollon hymähti ja loikkasi puuhun veljensä perään. Toisen jumalan nauru raikui oksistossa, kun Apollon ajoi häntä takaa valtavan puun yläoksistoihin saakka.
Valonjumalan pää ponkaisi esiin lehvästöstä ja jumalaa tervehti sinisenä kuultava taivas ja sen kannella ajelehtivat, muutamat pulleat, valkoiset pilvet. Ylhäällä ilma oli viileää ja kesän tuoksut eivät olleet aivan niin voimakkaita kuin maan pinnalla.
Oksat olivat heikkoja ja heiveröisiä niin ylhäällä. Varovasti Apollon yritti laskea jalkansa sellaisille, jotka kannattelisivat hänen painonsa.
Hellä nauru kuului hänen korvanjuurestaan ja vyötäisille kietoutuivat tutut kädet.
”Sinun hiuksesi ovat täynnä lehtiä”, Hermes nauroi hänen korvaansa ja painoi niskaan kihelmöivän suudelman, jossa rätisi pari volttia sähköä.
”Miksi sinun pitää kiipeillä niin paljon puissa? Tämä on vaarallista”, Apollon sanoi ja horjui, kun tuuli taivutti oksia ja jumala heilahti hallitsemattomasti taaksepäin, mutta kädet pitivät hänestä lujasti kiinni ja he leijuivat tyhjän päällä, sandaalien kärjet vain hipaisten puun oksia.
”Rentoudu. En ikinä antaisi sinun pudota”, varkaidenjumala lupasi. Apollon kääntyi ja kietoi kätensä veljensä kaulaan.
”Tiedetään”, Apollon hymähti ja suuteli Hermestä viimein kunnolla. Pyristely ja karkailu olivat jääneet taakse ja Hermes vastasi suudelmaan upottaen näppärät sormensa veljensä kullanvaaleisiin hiuksiin ja vei heidät ylemmäs.
Aurinko lämmitti Apollonin selkää ja tuuli tuiversi heidän vaatteitaan, mutta vanhemman jumalan huomio oli vain ja ainoastaan Hermeksessä. Tämän huulissa, maussa ja tuoksussa. Apollonia hymyilytti, kun hän erkani ja katsoi Hermeksen raollaan oleviin, hyvin kauniisiin sinivihreisiin silmiin ja kuunteli hänen hieman kiihtynyttä hengitystään.
”Sinä et sitten koskaan pysy paikoillasi”, hän mutisi ja hyväili veljensä mustia, kurittomia kiharoita. ”Pakenetko sinä minua vai?”
”Kuka sanoi, että minä pakenen jotain?” Hermes kysyi kulmat kurtussa. ”Minulla vain on liikaa energiaa. En tiedä, mitä isä oikein teki äidille, mutta jotain arveluttavaa sen täytyi olla, kun minusta tuli tällainen.”
Hermes sanoi sen poskettomasti virnuillen ja sai Apollonin nauramaan.
”Sinä olet juuri hyvä tuollaisena”, Apollon mumisi veljensä korvaan. Hermes hymisi vastaukseksi ja antoi hänen suudella korvalehteään. Nuorempi jumala värisi veljensä sylissä, mutta hän ei silti aikonut tehdä tästä niin helppoa.
”Jahti ei ole ohi, veli rakas”, hän kuiskutti Apollonin korvaan ja nähdessään veljensä yllättyneet kasvot, hän iski silmää virnuillen ja katosi.
”HERMES!” Apollon huusi ilmaan, mutta Hermes oli jo poissa. Auringonjumala kiristeli hampaitaan, mutta ei lähtenyt perään, koska sitä toinen juuri odotti. Hän ei jaksanut enää tätä Hermeksen leikkiä, jossa hänen täytyi napata veljensä kiinni kun tämä sitä vähiten odotti. Kymmenien kertojen jälkeen leikistä alkoi mennä jo maku ja Hermekselle tämä ei ollut mitään muuta kuin peliä. Apollon halusi laittaa sille pisteen.
Mieli kirvellen hän palasi kotiin.
~…~
”Minne sinä oikein katosit?” Hermes kysyi ihmetellen illalla, kun he näkivät seuraavan kerran. Apollon istui tyynesti järvenrannalla ja katseli siellä kirmaavia najadeja. Hän ei vastannut Hermekselle.
Hermes kietoi kätensä takaapäin hänen ympärilleen ja suuteli pitkään ja hellästi hänen niskaansa. Ja kun Apollon ei reagoinut siihen, veli suuteli häntä kaulasta huulet kulkien vaivattomasti, mutta painokkaasti Apollonin kuumalla iholla. Kosketus sai Apollonin ihon kihelmöimään, mutta häntä turhautti edelleen. Hän saattoi kuvitella, miten Hermes laski mielessään itselleen pisteitä:
Viisi pistettä, jos saat Apollonin hymyilemään
Kymmenen pistettä, jos saat Apollonin huokaisemaan
Viisitoista pistettä, jos saat Apollonin suutelemaan sinua
Kaksikymmentäviisi pistettä, jos Apollon ei pysty enää päästämään irti sinusta
Viisikymmentä pistettä, jos Apollon palaa takaisin luoksesi ja onneksi olkoon, voitit pelin!
”Älä”, Apollon sanoi viileästi ja vetäytyi pois.
”Mitä?” Hermes kuulosti tyrmistyneeltä. Apollon oli torjunut hänet hyvin harvoin, jos koskaan. Auringonjumala kääntyi katsomaan velipuoltaan, joka istahti ruohikkoon ja näytti hämmästyneeltä ja epäuskoiselta kuin ei olisi voinut todella uskoa, että Apollon olisi juuri kieltänyt häntä.
”Minä en jaksa enää”, Apollon jatkoi ja Hermeksen silmät suurenivat.
”Et jaksa? Minua vai?” Hermes kysyi ja näytti aika häkeltyneeltä. Aivan kuin hän olisi kuullut Apollonin sanat, mutta ei pystynyt ihan sisäistämään niitä ja niiden tarkoitusta.
”Ei sinussa periaatteessa ole mitään vikaa”, Apollon kiirehti sanomaan, kun näki miten hänen sanansa saattoi tulkita helposti väärin. ”Mutta tämä pelaaminen alkaa olla rasittavaa.”
”Me voidaan lopettaa jahtaaminen”, Hermes sanoi nopeasti ja virnisti helpottuneena, kun oli tajunnut, mihin hänen veljensä oikein viittasi. ”Me voidaan keksiä jotain muuta kivaa.”
”Ei se ole pelkkä se jahti”, auringonjumala huokaisi. ”Minusta tuntuu, että sinä olet kanssani vain sen takia, että koet voittavasi siitä jotain tai hyödyt minusta jotenkin muutoin. Kuin kaikki suudelmat ja hellyydenosoitukset olisivat pelkkiä pelinsiirtoja.”
Useimmiten niin sanavalmis Hermes aukoi nyt suutaan ja näytti kertakaikkisen puusta pudonneelta. Apollon tarkkaili veljeään ja malttoi mielensä, jotta toinen jumala sisäistäisi hänen sanansa.
”Tahdotko sinä – ”, Hermes nieleskeli ankarasti ja näytti kauhistuneelta, ” – haluatko sinä sitoutua?!”
Nyt oli Apollonin vuoro tuijottaa veljeään silmät ymmyrkäisinä ja hänen aivonsa löivät hetken tyhjää. Sitten hän purskahti nauruun.
”Kautta Leton!” totuudenjumala nauroi, ”en! En todellakaan!”
Hermes näytti siltä kuin joku olisi juuri pelastanut hänet piinaavalta juttutuokiolta avioliiton antoisista hedelmistä Heran kanssa. Hän haroi villiä, kiharaa tukkaansa ja päästi helpottuneen huokauksen.
”Hyvä, pelästyin jo”, hän puhahti ja Apollon hymyili vinosti.
”Minä vain – ” hän aloitti uudestaan, lopetti ja mietti hetken. ”Me olemme olleet ystäviä siitä lähtien, kun sovimme riitamme varkaudestasi ja annoit minulle lyyran. Sinä olet oikeastaan minun paras ystäväni.”
Hermes virnisti ja hänen kauniit silmänsä loistivat.
”Olit raivoissasi, kun löysit minut.”
Apollon tuhahti ja pyöritteli silmiään.
”Leikit niin viatonta ja valehtelit häpeämättömästi päin naamaani”, Apollon tokaisi. Hermes kohautti olkiaan.
”Se oli jo silloin veressä, mutta”, Hermes jatkoi, veikeä hymy muuttuen lämpimäksi, ”samat sanat. Kyllä sinäkin olet minun paras kaverini, vaikka välillä olet vähän tylsä.”
”Ja sinä taas olet välillä rasittava”, Apollon antoi takaisin, mutta Hermes vain nauroi.
”Me voisimme jatkaa tätä listaa loputtomiin”, jumalten sanansaattaja hymähti, ”mutta ehkä ei kuitenkaan.”
”Ei”, Apollon vahvisti. ”Enkä minä tarkoita, että sinun pitäisi sanoa ’rakastan sinua’ tai muuta sellaista imelää, mutta jos koet sellaiset hellyydenosoitukset merkityksettöminä, meidät ei kannata ryhtyä sellaisiin.”
”Mitä sinä siis tarkoitat?” Hermes kysyi kulmat kurtussa.
”Voidaanhan me välillä pelleillä ja pitää hauskaa”, Apollon lupasi, ”mutta nämä sinun viimeaikaiset leikkisi… No, se tuntuu jotenkin niin pintapuoliselta, ettei se ole minusta enää kivaa. Kuin et todella välittäisi minusta piirun vertaa.”
”Mutta välitänhän minä”, Hermes intti.
”Ystävänä”, Apollon nyökkäsi, ”tiedän ja – ”
”Ei”, Hermes keskeytti. ”Tai siis kyllä, välitän sinusta ystävänä ja veljenä, mutta miksi minä suutelisin sinua, jos se ei merkitsisi minulle mitään?”
”Koska se on sinusta hauskaa?” Apollon arveli.
”Puhut kuin minulla ei olisi syvällisempiä tunteita lainkaan”, Hermes huomautti loukkaantuneena. ”Auts, Apollon. Minä luulin, että sinä, jos kuka ymmärtäisit hiukan paremmin tällaisia asioita.”
Apollon pysyi vaiti. Hermes konttasi hieman lähemmäs ja otti veljensä kasvot hellästi käsiensä väliin ja katsoi Apollonia suoraan silmiin, kerrankin totisena.
”Minä en ole sinun kanssasi vain saadakseni siitä irti jotain hyötyä itselleni. Eikä tämä ole minulle mitään peliä. Minä haluan viettää aikaa sinun kanssasi, koska se on mukavaa, en minä muuta tässä tavoittele. Ja se toisenlainen läheisyys…” Hermes piti miettivän tauon, ennen kuin jatkoi. ”Minä tunnen sinut, Apollon, todella tunnen. Sinussa on sekä hyviä, että huonoja puolia. Sinun kanssasi minä voin olla oma itseni. Minun ei tarvitse liehitellä eikä flirttailla sinulle pitääkseni yllä sinun kiinnostustasi, vaikka onhan se toki joskus hauskaa. Täytyy pitää huoli, että taidot eivät ruostu.”
Nyt Hermes virnisti taas ilkikurisesti ja sai veljensäkin hymyilemään. Hän vapautti kätensä, mutta pysytteli lähellä, vaimentaen ääntään hiukan.
”En tiennyt, että meidän pitäisi määritellä meidän suhdettamme. Mutta ehkäpä, jos todella kuvittelet, etten piittaa sinusta, kun suutelen, halaan tai makaan kanssasi”, Hermes mumisi. ”Me olemme veljiä, me olemme ystäviä ja minusta me voimme olla samalla myös rakastavaisia. Eihän me tietenkään olla samanlaisia kuin Ares ja Afrodite – pelkkä ajatuskin kuvottaa, mutta onko sillä toisaalta väliäkään? Ollaan miten halutaan. Eikö se ole ihan kivaa?”
”On se”, Apollon myönsi ja hymyili leveästi. ”Ja kiitos selvennyksestä. Se tuli tarpeeseen.”
”Olepa hyvä”, Hermes sanoi kepeästi ja vetäytyi hieman kauemmas ja katsoi veljeään nyt kulmat hiukan kurtussa. ”Mikä sai sinut edes epäilemään, että tämä on minulle pelkkää ajantappoa?”
”No jaa”, Apollon sanoi ja mietti hetken. ”Lähdet yleensä heti rakastelun jälkeen kuin sinulla olisi palava halu päästä äkkiä pois luotani, kun hommat on hoidettu.”
Hermes heitti päätään taaksepäin ja nauroi.
”Ei se siitä johdu!” jumala hekotti. ”Olet ihan pöhkö!”
”No kiitos vain”, Apollon mutisi, mutta Hermes nauroi uudestaan, hyväntahtoisesti.
”Apollon”, Hermes hymähti lempeästi ja laski toisen kätensä Apollonin olkapäälle ja sieltä kasvoille hyväillen poskea hellästi. ”En tiedä, oletko unohtanut, mutta minä olen aika kiireinen jumala. Periaatteessa minulla ei olisi aina edes aikaa olla sinun kanssasi, mutta tulen hulluksi, jos pyörin pelkästään Zeuksen, Heran ja Haadeksen kanssa välittäen kaikenlaista turhaa heidän välillään. Joskus tarvitsen pienen irtioton joko sinun tai jonkun muun kanssa, mutta vain pienen, koska muuhun ei ole aikaa.”
”Mutta sinä teet sitä myös muulloin”, Apollon huomautti. Hermes kohautti olkiaan.
”Yksi kerta ei riitä viemään minulta energiaa vielä paljon nimeksikään”, jumala hymähti ja levitteli käsiään. ”Syyhyttää vielä senkin jälkeen riekkumaan, minkäs minä luonnolleni mahdan.”
Apollon nauroi huvittuneena veljensä vastauksesta.
”Hyvä on”, auringonjumala sanoi ja veti Hermeksen lähelleen. ”Olet velkaa minulle monta suudelmaa ja vähän muutakin…”
”Auts”, Hermes mutisi, kun heidän otsansa painuivat vastakkain. ”Miten voi kuitata velkani? Mainehan tässä menee, jos jään velkaa yhtään kenellekään!”
Apollon hymyili ovelasti, minkä oli luultavimmin oppinut pikkuveljeltään ja kuiskasi toisen korvaan. Hermes virnisti kuullessaan hänen sanansa.
”Saamasi pitää”, varkaidenjumala lupasi ja työnsi veljensä alas ruohikkoon tullen itse sulavasti perässä. Hän suuteli Apollonia intohimoisesti ja keskittyneesti, jotta kävisi vielä selväksi, että hän todellakin välitti, mutta Apollon tiesi sen jo. Sormet kietoutuivat veljen villeihin kiharoihin ja toinen käsi asettui Hermeksen lantiolle. Toisen maku oli suloinen, tuttu ja suudelma ihana. Aivan kuten ilta heidän ympärillään.
Apollon hymyili pienesti toisen innolle ja halulle. Hän veti Hermeksen vielä lähemmäs, kunnes heidän jalkansa kietoutuivat toisiinsa ja tunikat kohosivat ylemmäs vartaloiden liikkuessa rytmikkäästi vastakkain. Jumalat eivät huomanneet edes, kuinka najadit järvessään kikattivat osoitellen heitä toiset uteliaina, ihastuneina, mutta toiset pettyneinä, kun jumalat olivat valinneet toisensa heidän sijaansa. Tytöt ja muut ihastukset saisivat tulla ja mennä, mutta parasta ystävää ei niin vain vaihdetukaan, ainakaan sellaista kuin Hermes, ja se oli Apollonille hyvin mieleen.
