Kommenttikampanjasta hei.
Heti ensimmäiseksi on pakkoa sanoa miten hauskaa on, että satuin eksymään tuohon haasteeseen juuri silloin, kun siellä oli tarjolla tämä sinun tekstisi. En ole nimittäin pitkään aikaan lukenut mitään, mihin samaistuisin näin paljon, enkä olisi varmaan koskaan tullut törmänneeksi tähän muuten.
Yritän nyt kiteyttää jotenkin järkeväksi kommentiksi sen, mitä ajattelen. Se on vähän vaikeaa välillä ja mie haluan, että sie ymmärrät että tätä kirjottaessa minua ei ohjaa järki vaan tunne, eikä se tee tästä kirjoittamisesta yhtään helpompaa.
Dysforia on tälle oikeastaan kauhean sopiva nimi. Se ei ehkä ole sellainen, josta pitää yksinään otsikkona, koska se on niin simppeli, mutta heti kun olin lukenut tämän ensimmäisen kerran (ja useamminhan se piti lukea ennen kuin tosissaan osasi edes yrittää sanoa mitään) tuntui siltä, ettei sopivampaa nimeä varmaan voisi ollakaan. Koska sitähän tuo tunnetila – arjen harmaus ja se, miten kaupungissa olemisessa vain jotenkin tavallaan kaikki on väärin, kukatkaan eivät pysy hengissä ja välillä tuntuu ettei itsekään – nimenomaan on, dysforiaa.
Tekstissä oli kokoajan sellainen mukavan verkkainen, mutta hyvin eteenpäin soljuva rytmi. Huomasin pitäväni kovasti sun tavasta kirjoittaa noin yleensä, lauserakenteiden yksinkertaisuudesta ja tekstin yleisestä arkisuudesta. Sun kieli ei ole liian prameilevaa, eikä se yritä olla mitään muuta kuin on. Ja ehkä juuri sen takia musta tuntuu, että monissa lauseissa on niin paljon enemmän kuin sanojensa summa.
Kuten jo heti alussa sanoin, samastuin kovasti tarinan päähenkilöön. Tässä tuli sanottua monia sellaisia asioita, joita olen itse joskus jotenkin miettinyt, mutten ole saanut sanottua tai edes muodostettua mitenkään sanottavaan muotoon.
Se on melkein kuin puhuisi kuolleilla kielillä, tässä kylässä asuminen.
Esimerkiksi tämä nyt vaikka. Sitä millaista on asua ja tuntea olevansa jostain muualta, kuin isosta kaupungista ei voi ymmärtää jos ei ole sieltä muualta. Kaupungissa törmää monesti ihmisiin, joille on täysin käsittämätöntä miten joku voi kaivata paikkaa jossa ei ole mitään ja silloin tosiaan tuntuu, kuin puhuisi kuolleella kielellä. Ei sen selittämiseen ole sanoja, kun ei sitä oikein voi ymmärtää itsekään.
Sun dialogi – vaikkei sitä paljoa ollutkaan, ihan sopivasti vaan – on hirveän sujuvaa ja jotenkin melankolisen hauskaa. Tollaisiahan ne puhelinkeskustelut kaukana olevien vanhempien kanssa usein on. Kysytään mitä kuuluu ja vastataan että ihan hyvää. Ollaan ehkä hetki hiljaa ja puhutaan vähän lemmikeistä tai opiskelusta tai töistä tai säästä tai kukista. Joka kerta samalla tavalla ja sitten se on ohi.
Jotain hirveän sympaattista tuossa hortensiassa ja näiden ihmisten suhteessa siihen kyllä on. Äidillä on minusta aika hyvä pointti tässä, koska itsensä on oikeasti hirveän helppoa saada pysymään hengissä, vaikkei tekisi oikein mitään tai mikään ei tuntuisi oikein miltään. Jotenkin tuntuu, että kasvit vaistoaa sellaisen elämänasenteen paljon helpommin ja kuolee pois silkasta myötätunnosta tai ehkä häpeästä.
Vaikka pidin tästä kokonaisuutena paljon, mulla on muutamia erityisiä lempikohtia, joista ehkä ensimmäinen on juurikin tuo, jonka jo aiemmin lainasin muissa tarkoituksissa. Siinä on jotain sellaista oivaltavuutta, jota on vaikea yrittää selittää.
Muita pieniä suosikkejani ovat:
Kukat hänen ikkunalaudallaan kuolevat aina.
Koska se on niin hieno ensimmäinen lause ja niin totta. Aina ne kuolevat.
Jos hän ulvoisi, kuulisiko kukaan?
Koska sitä mietin itse aika usein.
Kylmäkin on, aivan koko ajan. Hän kompuroi kohmeisten päivien läpi kuin olisi tarinansa ulkopuolinen kertoja: ei oikeasti läsnä. Sitä se kaupunki teettää, leikkaa saksilla siististi omasta elämästä irti. Toisinaan peilikuva tuntuu hymyilevän silloin kun hän itse ei.
Kuka minä olen täällä tässä tänään?
Koska tuossa on niin paljon totuutta. Vaikka ehkä rakastaisikin kaupunkia ja rakastaisi elämäänsäkin, niin joskus kaikki on vain irrallaan kaikesta eikä missään ole mitään järkeä ja tuntuu, että on aivan hukassa. Noin 90% ajasta.
Hassua, kuinka tällaisessa surkeassa pikkukylässä hän itse on elossa aina hiukan enemmän.
Ja vielä tämä koska hassuahan se on, mutta päähenkilösi ei varmasti ole ainoa, kuten sekä minä, että
Lide olemme kaiketi kommenteillamme todistaneet. Hassua tosiaan. Ja lopetuksena erittäin hieno.
En tietenkään löytänyt yhtään kirjoitusvirhettä, eikä yksikään lausekaan kuulostanut mitenkään väärältä. Ainut mikä korvaani tässä särähti on
koti kullan kaunis, koska meillä se on aina ollut kallis eikä kaunis, mutta ehkä tämä on vain jotain paikkakuntakohtaisia eroja. Ei siis ole paljoa nuristavaa kuten huomaat.
Jotenkin tuli kauhea koti-ikävä ja ehkä vähän sellainen dysforinenkin olo, vaikka vasta oli joulu ja pääsi pois kaupungista ja kotiin pieneksi hetkeksi. Mutta sehän kertoo tekstistä aika paljon, jos se onnistuu herättelemään lukijassa elävää melankoliaa tai ihan mitä tahansa muutakin tuntemusta. Olisin halunnut kirjoittaa selkeän, analyyttisen ja rakentavan palautteen, mutta tämä on nyt se mitä saat.
Lopuksi haluan sanoa, että tämä on hieno originaali, aito ja vahva ja kuvaa jokseenkin täydellisesti sitä miten hukassa ihminen helposti on itsensä kanssa, kun on nuori ja jossain minne ei tunne kuuluvansa. Kaiken kaikkiaan nautin, kovasti. Eli kiitos.
- Nau
