Kiitos aivan ihanista viesteistä! Olen hymyillyt ihan typeränä niitä lukiessani. Mukava saada noin positiivista palautetta ficistä, jonka kirjoitusprosessi on tosiaan ollut aikamoista vääntöä.
Winga: Päätin kortit tällä kertaa ihan valikoiden ja laskelmoiden, jotta sain tarinan langanpäät pidettyä edes jotenkuten käsissäni. ;]
Celeporn: Hih, minulla tosiaan on ollut hauskaa tätä kirjoittaessani, vaikka -kuten todettua- kirjoitusprosessi ei ollut mikään maailman helpoin. En yleensä oikein luota kykyihini kirjoittaa minkääntasoista huumoria, joten aivan ihana kuulla, että tekstini on onnistunut ilahduttamaan.
Fiorella: Mukavaa, että tämä hykerryttää muitakin kuin itseäni. ;] Todella hienoa, jos hahmot ovat pysyneet uskottavina. Rosanne on vakiintunut "minun" Rosmertani nimeksi jo kauan sitten, samoin kuin Avila Huiskille. En enää osaa ajatella heitä muun nimisinä.
Puhpallura: Ja minä olen ihan sanaton tuollaisen palautteen jälkeen.
Toivottavasti viimeinen osa ei latista tunnelmaa. Fluffyvaroitus lienee paikallaan.
3.
Juuri silloin ovelta kuului terävä koputus. Minerva säpsähti rajusti ja alkoi vimmatusti korjailla löystynyttä nutturaansa. Rosanne kiiruhti kurkistamaan ikkunasta. “Kas kas, iltahan vain paranee!” Hän meni ovelle ja avasi sen. “Hyvää iltaa, rehtori!” Rosanne huudahti iloisesti. Tämän kuultuaan myös Poppy ryhdistäytyi tuolissaan ja kosketteli hermostuneena punehtuneita poskiaan. Albus Dumbledore astui myhäillen sisään Kolmeen luudanvarteen, ja pian hänen kannoillaan seurasi Alastor Vauhkomieli. Hänen näkemisensä sai Minervan kalpenemaan ja Pomonan hihittelemään hallitsemattomasti.
“Hyvää iltaa, rakas Rosmerta. Mietinkin, mahtaisitko piilotella täällä henkilökuntaani”, Dumbledore sanoi pilke silmäkulmassaan. Minerva nousi seisomaan tikkusuorana kuin olisi seissyt asennossa.
“Me olimme juuri lähdössä, professori.”
“Sepä harmillista, Minerva. Olin toivonut voivani istua hetkeksi seuraksenne lämpimän hehkusiman ääreen – mikäli rohkenen pyytää rakasta Rosmertaa tarjoilemaan minulle vielä tähän aikaan illasta.”
Rosanne hymyili valloittavasti ja siirsi kaksi uutta tuolia ahtaaksi käyneen pöydän ääreen.
“Kaikin mokomin, rehtori. Ja professori Vauhkomielelle myös?”
“Ei kiitos”, Vauhkomieli murahti eikä suostunut istumaan hänelle tarjottuun tuoliin. Rosanne hymähti ja toi höyryävän hehkusiman professori Dumbledoren eteen.
“Kiitos, Rosanne, ja anteeksi niin itseni kuin henkilökuntani osalta, että näin vaivaamme sinua vielä sulkemisajan jälkeen.”
Rosanne nauroi. “Älä höpsi, minä jouduin vaatimalla vaatimaan heitä jäämään. Olemme viettäneet tyttöjen iltaa.”
“Todellako”, Albus sanoi ja katsoi pöydällä lojuvia pelikortteja kysyvästi. Hänen katseensa kiersi kasvoista kasvoihin. Avila vastasi tyynesti hänen katseeseensa. Minerva sen sijaan istui tuolissaan hyvin jäykkänä ja tuijotti tuimasti lasia edessään kuin peläten rehtorin ymmärtävän liiankin hyvin, minkälaatuisia pelejä pöydän ääressä oli hetki sitten harrastettu. Poppy vilkuili hieman hermostuneen näköisenä ovensuussa seinään nojailevaa Alastoria ja yritti selvästi näyttää valppaammalta kuin olikaan, minkä Albus pani huvittuneena merkille. Pomona keinutti päätään puolelta toiselle kuin äänettömän musiikin tahdissa ja hymyili pienesti kohdatessaan Albuksen katseen.
“Ah, totta kai, totuuskortit! Enpä olekaan aikoihin nähnyt sellaisia”, Albus viimein sanoi ilahtuneena.
“Voi, niistä on ollut paljon iloa!” Rosanne naurahti heleästi.
“Jos pitää lapsellisista hömpötyksistä”, Minerva tuhahti.
“Jos pitää työyhteisön yhteishenkeä nostattavista pikku paljastuksista”, Avila mutisi pieni hymynkare suupielissään ja katsoi hieman varautuneesti Albusta. Rehtori hymyili hänelle ja kääntyi sitten katsomaan Minervaa silmät tuikkien.
“Minä
pidän lapsellisista hömpötyksistä, kuten luonnollisesti tiedät.”
Albus heilautti pienesti kättään. Pelikortit kerääntyivät siististi pakkaan, josta kääntyi pöydälle riviin neljä kuningatarta. Rosanne hihkaisi näyttäen innostuneemmalta kuin koko iltana. Albus painoi sormenpäänsä kevyesti yhteen ja sanoi: “Ketä näistä viisaista, ihanista naisista Alastor Vauhkomieli ihailee yli kaiken?”
Syvä hiljaisuus rikkoutui yllättyneisiin henkäyksiin, kun patakuningatar nousi ilmaan ja leijui Poppy Pomfreyn eteen jääden hänen kasvojensa korkeudelle killumaan. Poppy tuijotti korttia ja nieleskeli saamatta sanaa suustaan. Sitten hän katsoi jälleen ovensuuhun ja kohtasi Alastorin katseen. Mies näytti hätkähtäneen Albuksen kysymystä, mutta silmänräpäyksessä hän sai ilmeensä takaisin kuriin. Poppy vilkaisi Albusta suu kysyvästi ammollaan. Albus katsoi häntä puolikuulasiensa yli ja nyökkäsi. Poppy pomppasi kiireesti seisaalleen, jolloin patakuningatar putosi takaisin pöydälle.
“Voi Alastor! Minä... minä olen miettinyt sinua niin paljon, tai siis tiedäthän sinä, kuinka paljon merkitset minulle? En vain uskaltanut tehdä aloitetta, kun luulin... kun en aina voi ymmärtää sinua”, hän soperteli kävellessään hieman epävarmoin askelin lähemmäs varjoissa seisovaa miestä. “Alastor, minä... minä vain pidän sinusta, niin kuin sanoin silloin, ei se ollut minun puoleltani mitään haihattelua, mutta kun et ole kesän jälkeen pitänyt mitään yhteyttä...” Poppy oli nyt aivan miehen vieressä. Hän ojensi kätensä koskettaakseen Alastorin poskea. Mies väisti. “Minä tiedän, minä olen juonut, anteeksi”, Poppy kuiskasi. Alastor ei ehtinyt väistää toistamiseen, kun Poppy hypähti hänen kaulaansa. Alastorin oli pakko kiertää kätensä hänen ympärilleen, ettei Poppy olisi menettänyt tasapainoaan ja kaatanut heitä molempia. Hän katsoi Poppyn olkapään yli syyttävästi Albusta, joka raivostuttavaan tapaansa vain hymyili rakastettavasti.
“Alastor hyvä, sinä voinet auttaa matami Pomfreyn takaisin Tylypahkaan ja kenties pitää hänelle seuraa?”
Alastor murahti vastaukseksi jotain tulkinnanvaraista ja poistui saman tien puhua pulputtava Poppy yhä kaulassaan roikkuen.
Se ei ollut Barty Kyyry juniorin mielestä mitenkään erityisen miellyttävä ilta.
Poppyn ja Alastorin lähdettyä kaikkien katseet nauliintuivat Albukseen, jonka kasvoille oli kohonnut loputtoman omahyväinen hymy. Minerva taputteli ajatuksissaan kuumottavia poskiaan, kunnes huomasi Albuksen iskevän hänelle silmää. Minerva tunsi punastuvansa ja paremman ratkaisun puutteessa hörppäsi viimeisen tuliviskitilkan lasistaan. Albus rykäisi.
“Ketä näistä älykkäistä, lumoavista naisista vanha kunnon Filius Lipetit arvostaa yli kaiken taikuuden asiantuntijana, ystävänä ja...”, hänen silmissään pilkahti, ”...kenties läheisempänä kuin ystävänä?”
Ristikuningatar nousi ilmaan, teki näyttävän silmukan ja pysähtyi Minervan kasvojen eteen. Minervan ilmekään ei värähtänyt, kun hän siirsi katseensa kortista ensin Pomonaan ja sitten Albukseen. Hän hengitti syvään pari kertaa, huomasi tiedostamattaan hipelöivänsä repsahtanutta nutturaansa ja puristi kätensä tuimasti yhteen. Rosanne Rosmerta ei pystynyt enää pidättämään tirskahdustaan. Se näytti havahduttavan Minervan.
“Lapsellisia hömpötyksiä...”, hän mutisi ja nappasi ilmassa leijuvan kortin rutistaen sen nyrkkiinsä.
“Miten ikävää elämä olisikaan ilman niitä”, Albus sanoi katsoen Minervaa pää hieman kallellaan. Pomona melkein tärisi innostuksesta ja näytti räjähtävän halusta sanoa jotain, mutta Minervan kiivas mulkaisu sai hänet muikistamaan suutaan ja pysymään vaiti. Rosanne ja Avila vaihtoivat vaivihkaa huvittuneita katseita.
Minerva puristi korttia kädessään muutaman kerran ja tuijotti pöytää silmät viiruina kuin harkiten, mitä kirousta käyttäisi Albukseen. Lopulta hän kuitenkin päästi hartiansa rentoutumaan ja avasi huokaisten nyrkkinsä. Pomona puhkesi hihittämään hervottomasti ja vain Avilan nopeat refleksit estivät häntä kaatumasta selälleen tuolinsa kanssa. Myös Rosanne haukkoi henkeään naurunpyrskähdysten lomassa. Minervan avatulla kädellä oli pieni lasinen lumisadepallo, jonka sisällä sähisevä, juovikas kissa ajoi takaa piippahattuista ja pitkäpartaista vanhaa miestä, joka juoksi karkuun ympäri palloa kaapunsa helmoihin kompastellen.
Albus hymyili Minervalle. “Olen iloinen, että olet samaa mieltä kanssani.”
Minerva laski kimaltelevan esineen pöydälle ja vain tuhahti vastaukseksi, vaikka itsepintainen hymynkare yrittikin pyrkiä hänen huulilleen. Avila pyöritti päätään lähes huomaamattomasti ja siirtyi kauemmas pöydästä tupakoimaan. Albus siirsi katseensa Pomonaan, joka kyyneleitä silmäkulmistaan pyyhkien yritti edelleen saada naurunsa kontrolliin. He vaihtoivat pitkän katseen, joka keskeytyi Avilan selvitellessä kurkkuaan.
“Ehkä nyt olisi hyvä hetki saada hieman lisävalaistusta kasvihuone kolmosen vaiherikkaaseen historiaan”, hän sanoi hitaasti tarkkaillen Albusta toinen suupieli hymyyn kaartuneena.
“Avila Huiski!” Minerva huudahti toruvasti luokkahuoneäänellään. Avila kohautti hartioitaan. Albus katsoi häntä ja sitten taas Pomonaa, joka oli viimein saanut hengityksensä tasaantumaan. Albus kohotti kysyvästi toista kulmaansa. Pomona nyökkäsi.
“Me juuri ennen tuloasi muistelimme kyseisessä kasvihuoneessa tapahtuneita unohtumattomia sattumuksia”, Pomona sanoi kujeilevasti. Albus nauroi ääneen.
“Todellako?”
He katsoivat toisiaan vielä hetken ennen kuin Albus sulki kevyesti huokaisten silmänsä ja kohotti toista kättään. Herttakuningatar taittui keskeltä ja lähti lepattamaan kohti katonrajaa. Kierrettyään muutaman kerran ympyrää kortti lepatteli hitaasti kohti Pomona Versoa ja laskeutui lopulta tämän päälaelle muuttuen kirkkaanpunaiseksi perhoseksi. Pomonan kasvot loistivat, kun hän kurottautui varovasti poimimaan perhosen kädelleen. Albuksen hänelle suoma hymy oli hieman anteeksipyytävä. Pomona nauroi.
“Senkin vanha hupsu!”
“Hupsu olin jo nuorena, kuten ystävällisesti muistit aina minulle mainita”, Albus sanoi. Silloin Minerva tarttui kaksin käsin pöydän reunaan ja ojentautui tuolissaan täyteen pituuteensa.
“En tiedä teistä muista, mutta minä lähden nyt nukkumaan.” Hän nousi ylös ja käveli naulakolle hakemaan viittaansa.
“Meidänkin lienee parasta jättää neidit Rosmerta ja Huiski rauhaan ja siirtyä muualle verestämään vanhoja muistoja”, Albus sanoi katsoen kysyvästi Pomonaa, joka virnisti vastaukseksi. Sillä aikaa kun Pomona ja Rosanne toivottivat toisilleen hyvää jatkoa, Albus kiirehti auttamaan viitan Minervan harteille. Samalla hän kumartui Minervan puoleen ja kuiskasi: “Älä epäröi.”
Albuksen yllättävän vakava äänensävy sai Minervan kohottamaan katseensa miehen silmiin. Hän nyökkäsi lähes huomaamattomasti, kiskoi viitan tiukemmin ympärilleen ja sanoi pikaiset hyvänyöntoivotukset Rosannelle ja Avilalle.
“Kiitoksia kaikesta, Rosanne”, Albus sanoi. “Pahoittelen, että joudun poistumaan näin kesken pelin, mutta luotan teidän Avilan kanssa osaavan pelata tämän pelin loppuun.”
“Aivan varmasti, rehtori”, Rosanne sanoi.
Albus ja Pomona poistuivat pian leppoisasti rupatellen tuiman näköinen Minerva kannoillaan. Rosanne ja Avila tuijottivat hetken vaitonaisina pöydällä lojuvaa yksinäistä ruutukuningatarta. Lopulta Avila otti esiin taikasauvansa ja heilautti sitä saaden huoneen hämärtymään niin, että muutamien jäljelle jääneiden kynttilöiden valossa hän pystyi yhä erottamaan Rosannen kasvonpiirteet.
“Ketä toisten asioihin sekaantuvaa, lörpöttelevää, uppiniskaista ja kaikin puolin vastustamatonta naista muuan Avila Huiski rakastaa ja haluaa?” Avila sanoi matalalla äänellä. Ruutukuningattaren ympärille syttyi pieni hohde kortin singahtaessa raketin lailla kohti kattoa ja leijaillessa sitten Rosannen syliin. Rosannen silmät loistivat hämmentävän kirkkaina hämärässä hänen katsoessaan Avilaa.
“Äläkä väitä sen olleen liikuttavaa, minä en ole mikään romantikko”, Avila tuhahti, muttei voinut olla hymyilemättä Rosannen autuaalle ilmeelle. Rosanne nousi ylös ja kiersi pöydän ympäri Avilan tuolin taakse. Hän kietoi kätensä naisen ympärille ja painoi kasvonsa tämän hiuksiin.
“Minä rakastan sinua, sinä senkin kärsimätön, tahditon, määräilevä ja kaikin puolin haluttava nainen”, Rosanne kuiskasi. Avila puristi kevyesti Rosannen kättä. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän naurahti ja kaivautui vapaaksi Rosannen syleilystä.
“Eivätköhän lapselliset hömpötykset jo riitä tälle illalle”, hän sanoi nousten seisomaan ja vetäen Rosannen kiinni itseensä. “Minä sentään
olen nopean toiminnan nainen.”
