Pollomuhku, kiitos ihanasta kommentista. Hienoa jos mielestäsi olen onnistunut pitämään ficin canonissa ja hahmot omanlaisinaan.
Clearwater, kiitos kommentista. Eikä tarvitse hävetä, lukekaa jos ja kun siltä tuntuu.
twiheartCuCumber, kiitos kommentista. Ja totta kai tää jatkuu, omaahan tää sentään aseman yhtenä suurimmista projekteistani.
Ellizia, totta kai tähän tulee jatkoa. Ja totta, tästä parituksesta kirjoitetaan liian vähän ja liian harvoin. Kiitos kehuista ja kommentista, eikä mikään kommentti koskaan ole surkea.
A/N: Kärsin siitä tuttuakin tutummasta kirjoitusblokista lähes koko kesäkuun. Loppukuusta kuitenkin sanat alkoivat loksahdella paikoilleen, ja tässä saatte uutta osaa, joka kertoo Esmen mielentilasta Charlesin lähdettyä ensimmäiseen maailmansotaan. Lukekaa ja kommentoikaa niin olen tyytyväinen. Tästä osasta alkaen tekstiä betaa mahtava neiti Syksy, jota ilman mikään tekstini ei olisi julkaisukunnossa.
Useimmille ihmisille oli ilmiselvä asia itkeä, kun aviomies lähti sotaan. Sitä pidettiin automaattisena reaktiona, ja sitä se todennäköisesti olikin lähes kaikille. Mutta kukaan ei ollut ottanut huomioon sitä mahdollisuutta, että ei rakastanut aviomiestään. Joka ikinen ihminen kaupungissa oli ihmetellyt Esmen tunteettomuutta miehensä sotaan lähtöä kohtaan, mutta hän ei voinut surra Charlesin puolesta. Mies ei merkinnyt hänelle yhtään sen enempää kuin kuka tahansa tuntematonkaan. Merkityksetön avioliitto merkityksettömän miehen kanssa ei käynyt syystä surra sen merkitystä vailla olevan miehen takia. Toki hän saattaisi olla hivenen järkyttynyt, jos tieto Charlesin kaatumisesta tulisi, mutta se tekisi hänen elämästään monta kertaa elettävämpää. Esme tiesi ajatustensa olevan täydellisen epäsopivia. Häntä todennäköisesti pidettäisiin hirviönä, jos hän jokin kaunis päivä saisi päähänsä kertoa jollekulle ajatuksistaan Charlesia kohtaan. Esmelle oli aina ollut selvää, että rakkautta ei voinut pakottaa. Hänet saatettiin käskeä naimaan joku, mutta se ei tarkoittanut, että samalla hetkellä hän ryhtyisi rakastamaan sitä miestä. Charlesia hän ei rakastaisi, vaikka mies tekisi mitä. Liian paljon oli jo tapahtunut, eikä Esme antaisi sitä anteeksi. Mies oli riistänyt sen, mikä hänelle oli tärkeintä - hänen vapautensa. Pieni osa vapaudesta oli palautunut hänelle Charlesin sotaan lähdön ansiosta, mutta se ei ollut hänelle tarpeeksi. Kaikki olettivat hänen käyttäytyvät kuin vaimo, hyväkäytöksisesti ja erittäin hillitysti. Totuus vain sattui olemaan se, että Esme ei ollut muuttunut vähääkään naimisiin menon jälkeen. Hän oli edelleen se sama tulisieluinen ja itsepäinen nuori nainen, eikä tulisi muuttumaankaan. Ainakaan kenenkään muun tahdosta. Kaikessa oli kyse siitä, että hän halusi hallita itse itseään. Jonkun muun vallan alaisena hän ei halunnut olla. Kaikkein vähiten Charlesin.
Herääminen aamulla oli erilaista, kun Charles ei ollut kotona. Esmen ei tarvinnut maata liikkumattomana sängyssä kunnes myös hänen arvoisa aviomiehensä olisi herännyt. Charles ei sietänyt sitä, että hän oli liikkeellä aikaisemmin kuin mies itse. Syytä siihen Esme ei tiennyt, eikä myöskään aikonut sitä tiedustella. Tulella ei kannattanut leikkiä, sen hän oli oppinut avioliittonsa aikana kantapään kautta. Kun Charles oli jossain kaukana poissa, Esme heräsi tasan tarkkaan silloin kun itse halusi, oli se sitten heti herättyään tai paljon heräämisen jälkeen. Päivät olivat myös erilaisia. Hänen ei olisi tarvinnut säpsähdellä joka ikinen kerta kun jokin kolahti talossa, mutta hän teki sen silti. Muutaman kuukauden aika juurtuneet tavat olivat juurtuneet syvälle. Eikä hänen myöskään tarvinnut vain istua sohvannurkassa kutomassa. Hän sai tehdä kaikkea, mitä häntä sattui huvittamaan. Hän oli vapaa, ensimmäisen kerran avioliittonsa aikana. Ja joka aamu herätessään toivoi vapautensa kestävän vielä päivän pidempään.