Ficin nimi: Ei mikään timanttisormus
Kirjoittaja: Beyond
Ikäraja: S
Fandom: Death Note
Paritus: Matt/Mello
Genre: Angstinen fluffy. Yllättäen.
Vastuuvapaus: Death Note, Matt ja Mello, sekä ohimennen mainitut Mario-pelit ja prinsessa Peach kuuluvat luojilleen.
A/N: Aina eka kerta -haaste on jälleen kyseessä. Tämä 'eka kerta' käsittelee kosintaa - ainakin tavallaan.
***
Oli tammikuun 25. päivä. Ilta oli jo pitkällä, kun kaksi nuorukaista lopetti vihdoinkin suunnitelmiensa kertaamisen pienessä tokiolaisessa hotellihuoneessa. He olivat juuri sopineet, kuinka toinen kaappaisi koko Japanin poliisivoimia ja hallitusta salassa vallitsevan tahon tiedonvälittäjän ja kuinka toinen harhauttaisi turvamiehiä sillä välin. Molemmat tiesivät kiusallisen hyvin, ettei hengissä selviämisestä ollut mitään takeita. Toisaalta kerta ei ollut ensimmäinen laatuaan, kun nuorukaiset leikkivät elämillään. He olivat selvinneet jo paljosta.
”Tuntuu jotenkin lopulliselta”, Matt huokaisi sytyttäessään savukkeensa. Hän oli totta puhuen aivan varma siitä, ettei Mello ainakaan voisi paeta enää toista kertaa maailman tunnetuimman ja palvotuimman pseudojumalan, Kiran, kynsistä. Vaikka vaaleaverikkö olikin vakuutellut toisin, Matt tiesi, ettei toinen todennäköisesti ollut edes suunnitellut, kuinka olla kuolematta vastustaessaan äärettömän organisoitua massamurhaajan järjestelmää. Matt toisaalta saattaisi päästä pakoon, jos hän vain noudattaisi tiukasti niitä ohjeita, jotka vaaleaverikkö oli antanut.
”Totta”, Mello huokaisi. Hän katsoi hetken aikaa tyhjyyteen aivan kuin harkiten vielä kerran, oliko suunnitelma todella ihmiselämän arvoinen. Perääntyminen oli kuitenkin täysin turhaa kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana vaaleaverikkö oli itsepäisesti koettanut todistaa olevansa parempi kuin suurtakin hallitsijaa teeskentelevä psykopaatti ja eräs tietty
albiinolammas, josta nuorukainen ei mieluusti edes puhunut.
”Kaksikymppisten pitäisi huolehtia toisista asioista kuin maailmaa hallitsevia massamurhaajia. Meidänhän pitäisi olla tällä hetkellä yliopistossa ja murehtia opiskeluista ja juhlista”, Matt ajatteli ääneen ennen kuin tajusi edes sitä, mitä oli sanomaisillaan.
”Suurin murhe tässä vaiheessa elämää pitäisi olla se, ettei ole varaa syödä tarpeeksi nuudeleita. Meidän kohdallamme jokin on selvästi mennyt pieleen”, hän jatkoi sitten irvistäen hieman.
”Niinpä kai”, vaaleaverikkö hymähti hiljaisesti.
”Joskus minäkin ajattelen sitä, millaista se kuuluisa tavallinen elämä voisi olla. Tässä vaiheessa kai miettisimme, olisiko soveliasta ostaa yhteinen kultakala, jos olisimme kuin muut”, hän jatkoi sitten.
”Sääli, ettei meillä ollut koskaan lemmikkiäkään. Olisin tahtonut nimetä yhden otuksen prinsessa Peachin mukaan”, Matt totesi hymyillen melkeinpä haikeasti. Mello kohotti kulmiaan.
”Edelleenkin, prinsessa Peach on hahmo vanhoista kunnon Mario-peleistä”, punapää selitti kyllästyneesti.
”Älä murehdi, Matty. Tässä kaupungissa on varmasti lemmikkikauppoja auki kellon ympäri. Jos tahdot, voimme ostaa sen kultakalan vielä”, vaaleaverikkö totesi lähes huvittuneesti.
”Mitä jos emme palaa? Se ötökkähän näivettyisi hengiltä”, Matt kysyi.
”Eihän se sitten ole enää meidän ongelmamme”, Mello huomautti ilkikurisesti.
”Olet aivan yhtä hauska kuin syöpä”, punapää totesi, muttei kyennyt piilottamaan enää naurua äänessään. Mello kohautti olkapäitään.
”Me olisimme todella masentuneita, jos kuolemaa ei voisi ottaa vitsillä”, hän totesi sitten.
”Totta, apinaiseni.”
Pieni hiljaisuus laskeutui kaksikon välille. Heillä oli harvoin aidosti vaivautuneita hetkiä keskenään, mutta ehkäpä pinnan alla kytevä synkkä tunnelma oli omiaan tekemään poikkeuksen sääntöön. Molemmista tuntui siltä, että olisi ollut korkea aika vaihtaa joitakin merkittäviä ja vakavia sanoja, mutta kummallakaan ei ollut mielessään mitään, mikä ei olisi todella pilannut mahdollisesti heidän viimeistä iltaansa kaksin.
”Anna savuke”, Mello rikkoi lopulta hiljaisuuden.
”Sinä et polta”, Matt huomautti, mutta ojensi sitten puolitäyden askin toiselle.
”Ajat muuttuvat”, vaaleaverikkö totesi ottaessaan askin käteensä. Kun hän sytytti tupakkansa, päätti Mattkin polttaa toisen. Periaatteessa hotellihuone oli savutonta aluetta, mutta kumpikaan ei vaivautunut murehtimaan sellaisesta pikkuseikasta. Heillä oli paljon muutakin mielessään.
”Kuulehan, Matt. Meillä on aivan liikaa suunnitelmia kuolemisen varalta, mutta ne eivät ole kovinkaan hilpeitä, vaikka niistä koettaisi kuinka tehdä koomisia. Mietitään vielä huvin vuoksi, mitä tapahtuu, jos jäämmekin eloon”, Mello sanoi puhallettuaan pitkän savuvanan kohti kattoa.
”Palaamme kai Los Angelesiin. Minä ehdin jo kiintyä siihen kaupunkiin”, Matt ehdotti. Vaaleaverikkö nyökkäsi. Vaikka Los Angelesin oli pitänyt olla vain yksi välietappi kaksikolle, oli kaupungista tullut kumpaisellekin yllättävän rakas. Paikka oli tuntunut jo kodilta – ehkä siksi, että se oli ollut ensimmäinen paikka, johon kumpikin oli saattanut asettua aloilleen.
”Meidän pitäisi tosin käydä jossain vaiheessa Las Vegasissa. Rahamme ovat nimittäin loppuneet, joten kunnon uhkapeli korkeilla panoksilla saattaisi olla ihan paikallaan”, Mello sanoi.
”Kuulostaa positiiviselta”, punapää totesi pyöritellen silmiään.
”No, ainakaan meillä ei ole mitään menetettävää enää. Sitä paitsi me voisimme mennä pelipöytään väärennetyillä henkilöllisyystodistuksilla. Jos häviäisimme oikein pahasti, ei meitä tavoitettaisi jälkikäteen”, vaaleaverikkö tuumi.
”Tuossa on ideaa”, Matt myönteli. Samaan aikaan hän huomasi aloittelevansa jo kolmatta savukettaan. Vaaleaverikkö poltti vielä ensimmäisensä loppuja.
”Amatööri”, punapää kuittasi Mellolle, joka puhalsi savua toisen kasvoille kostoksi. Lyhykäinen hiljaisuus lankesi jälleen kaksikon välille.
”Meillä ei ilmeisesti ollutkaan kovin paljoa suunnitelmia elämisen varalta”, Mello huomautti.
”No, koska olemme kerran menossa Las Vegasiin, voisimme mennä siellä naimisiin – räkäkännissä, pelirahat menetettyinä ja Elvis-asuisen papin vihkimänä tietenkin”, punapää ehdotti virnistäen.
”Jos tuo oli kosinta, se ei ollut kovinkaan kaunis”, vaaleaverikkö kommentoi pieni kiero hymy huulillaan.
”Olisin järjestänyt muuten romanttisen illallisen ja pudottanut kultaisen timanttisormuksen samppanjalasin pohjalle, jos minulla olisi ollut aikaa järjestellä asioita”, Matt väitti lähes vakavalla äänellä.
”Valehtelija.”
”Myönnetään. Onneksi sinä inhoat romanttisia illallisia, timanttisormuksia ja samppanjaa.”
”En ole maistanut samppanjaa.”
”Huhujen mukaan se maistuu juuri samalta kuin halvin mahdollinen kuohuviini.”
”Sääli.”
Kaksikko vilkuili toisiaan hetken aikaa.
”No, sen on siis sovittu?” Matt kiusoitteli.
”Jos meidän ei tarvitse olla selvin päin ja olemme oikeasti Vegasissa”, vaaleaverikkö lupasi ja painoi sitten pienen kepeän suudelman toisen huulille.
”Kuulostaa juuri meidän tyyliseltämme”, Matt sanoi kietoessaan kätensä pidettynsä ympärille.
”Ei sitten mitään hienoja sormuksiakaan. Dollarin muovikrääsä riittää ihan hyvin.”
”Sopii. Hyvällä tuurilla löydämme sellaisia jostain tarjouksesta puoleen hintaan. Alennusmyyntienhän pitäisi jatkua vielä tämän kuun loppuun saakka”, Matt vakuutti.
”Alkaa kuulostaa jo aivan täydelliseltä skenaariolta”, Mello tuumi painautuessaan yhä lähemmäs toista. Todennäköisesti Matt tiesi aivan yhtä hyvin kuin hänkin, ettei sinä iltana suunnitelluista asioista yhtäkään tulisi tapahtumaan. Vaaleaverikkö oli suunnitellut kaiken niin, että Matt selviäisi tulevasta tehtävästään hengissä, mutta omasta puolestaan Mello ei voinut luvata mitään.
Vaaleaverikön suunnitelmassa oli kuitenkin yksi ainoa heikkous, jota hän ei ollut tiedostanut kunnolla koskaan: Matt oli päättänyt visusti, että kuolisi mieluummin itsekin kuin katsoisi parhaan ystävänsä ja rakastettunsa menehtymistä. Vaikka punapää ei ollut koskaan saanut tarpeeksi rohkeutta kertoakseen tunteistaan ääneen, oli Mello hänelle kaikki kaikessa. Toinen sai punapään aina tuntemaan olonsa merkitykselliseksi ja tärkeäksi. Matt olisi hädin tuskin voinut kuvitellakaan, millainen hän olisi ollut ilman vaaleaverikköä. Tuskinpa nuorukainen olisi vaivautunut ikinä korttelia kauemmas asuinsijoiltaan, ellei hänellä olisi ollut Melloa. Lähes siitä hetkestä lähtien, kun kaksikko oli tavannut, oli Matt jollain tasolla välittänyt aina blondista. Vuosien saatossa pelkkä välittäminen oli kasvanut rakkaudeksi ja ehkäpä vielä joksikin sitä suuremmaksi. Matt tiesi aivan liian hyvin, ettei hän koskaan pystyisi jatkamaan elämäänsä sen jälkeen, kun toinen olisi poissa. Noita asioita Mellon ei tarvitsisi kuulla, sillä Matt ei uskonut minkään mahdin enää pysäyttävän vaaleaverikköä.
Mello, punapää ajatteli mielessään.
Täytyykö sinun oikeasti kuolla ollaksesi tyytyväinen?
Olisimme voineet olla ihan onnellisiakin ilman tätä itsemurhasuunnitelmaa. Mutta jos mikään ei käännä päätäsi, ehkä meillä on tulevaisuus vielä jossain paremmassa paikassa.