Kirjoittaja: Minä,
Vuorna Phione
Ikäraja: S
//zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajojaTyylilaji: Drama, angst, lievä fluffy
Paritus: Nymfadora Tonks/Remus Lupin
Vastuuvapaus: Kaikki minkä tunnistatte Row-tädin omaisuudeksi on hänen, loput minun. En saa rahaa tästä.
Varoitukset: Sekametelisoppahan tämä on, joten jos ette siedä sellaisia, olkaa hyvä, ja jättäkää väliin. Alku yksikön ensimmäisessä muodossa ja preesensissä, keskivaiheilla oleva takauma on imperfektissä ja yksikön kolmannessa, sen jälkeen Dora muistelee hiukan imperfektissä palaten takaisin yksikön ensimmäiseen ja loppu preesensissä ja luonnollisesti yksikön ensimmäisessä.
A/N: Osallistuu haasteisiin
OTP10 ja
Sana/kuva/lause10. Sana/kuva/lause10:iin osallistun
tällä kuvalla. Ja osallistuu myös
Multifandom II-haasteeseen fandomilla HP.
Ristikuvioita
Istun risti-istunnassa kuluneella sohvalla ja tuijotan synkkämielisesti vastapäistä seinää. Minun äitini vilahtaa näkökentässä etäisesti, mutta en reagoi mitenkään. Hiukseni näyttävät latvoista päätellen olevan hehkuvanpunaiset, heijastaen sopivasti minun mielentilaani. Olen nimittäin tällä hetkellä hyvin vihainen, vihainen kaikille maapallon ihmisille. Vaikka vain yksi on syypää siihen kaikkeen.
"Nymfadora, onko kaikki kunnossa? "Äitini Andromeda kysyy huolestuneella äänellä.
"Minun aviomieheni esitti taas kerran marttyyria ja syyllisti itseään, lähti sen jälkeen ulos, en tiedä milloin hän palaa tai palaako ylipäänsä. Ei, kaikki ei ole kunnossa." Vastaan rauhallisella äänellä ja katson äitiä silmiin. En lisää lauseeseen tavanomaista "Älä kutsu minua Nymfadoraksi"- liitettä, sillä Andromedan ilmeestä näkee, että hän olisi toivonut vastauksen olevan erilainen. Hymyilen surumielisesti ovelle, jonka hän sulkee. Olisihan minun pitänyt muistaa, että äitikään ei ole kovin iloissaan tällä hetkellä. Kiitos muutamaa päivää sitten tapahtuneen vallankaappauksen, jästisyntyisiä keräillään muka kuulusteltaviksi. Minun isäni, äitini aviomies sattuu olemaan jästisyntyinen, joten hän keräilee nyt tavaroitaan lähteäkseen pakoon. Vähän niin kuin Remuskin. Mutta hän ei pakene Voldemortia ja hänen kannattajiaan, hän pakenee meitä.
Remus muistuttaa yleensä noin kerran viikossa, että meidän ei olisi pitänyt mennä naimisiin. Minä yleensä muistutan häntä siitä, kumpi sitä ehdotti. Hän sanoo, että hänen ei olisi pitänyt suostua. Siinä vaiheessa minä yleensä pillastun ja alan tökkiä häntä sauvankärjellä rintaan tehosteena sanoilleni.
***
"Sinä siis väität, että minun olisi pitänyt kulkea riutuneen näköisenä ja hiirenvärisissä hiuksissa vielä kauemmin? Remus, vuodessa oli jo ihan tarpeeksi." Nymfadoran kiukkuinen ääni kantoi pitkälle pienessä olohuoneessa.
"Sinä olisit päässyt minusta yli." Remus vastasi tyynesti.
"Älä tule sinä minulle kertomaan mitä minä olisin tehnyt. Äläkä muuten luulekaan jättäväsi minut reilun kolmen kuukauden avioliiton jälkeen. Sittenhän asiat olisivat taas hyvin sinun kannaltasi." Nainen tokaisi ja silmäili Remusta haastavasti.
"Nymfadora, sinä itsekin tiedät, että meidän avioliittomme oli ja on virhe."
"Älä tule sinä minulle sanomaan meidän avioliittoamme virheeksi. Sinä voit olla sitä mieltä, mutta älä yritä pistää sanoja minun suuhuni. Ja muuten, olen sanonut sinulle monta kertaa, ettei minua tarvitse kutsua etunimellä. Keksi lempinimi tai käytä sukunimeä." Tonks sanoi ja mulkaisi aviomiestään.
"Minä olen sinulle liian köyhä, liian vanha, liian vaarallinen. Suoraan sanottuna olen huonoin kenet saatoit löytää."
"Minulla on hyvä palkka, älä naurata, olet minua vain kolmetoista vuotta vanhempi, ihan kuin minua kiinnostaisi. Jos satuit jo unohtamaan, minä olet hitto soikoon aurori. Ja kehtaat vielä arvostella miesmakuanikin. Remus, sinulla on vakavia itsetunto-ongelmia. Et osaa arvostaa itseäsi sellaisena kuin olet. Etkä ilmeisesti osaa arvostaa sitä tosiseikkaa että joku todella välittää sinusta." Nymfadora huokaisi kyllästyneenä ja jo huomattavasti rauhoittuneempana
.
"Me olemme käyneet tämän keskustelun läpi jo monta kertaa. Neljäkymmentäyhdeksän kertaa minun laskujeni mukaan. Voisitko jo ystävällisesti painaa mieleesi, että minua ei kiinnosta kuinka köyhä tai vanha tai vaarallinen sinä olet, sillä minä ihan oikeasti rakastan sinua. Tuleeko se koskaan mieleen? Olisinko minä mennyt naimisiin kanssasi ellen rakastaisi sinua? Enpä usko." Tällä kertaa Remus huokaisi syvään.
"Dora, minä tiedän etten osaa arvostaa itseäni, mutta miksi edes arvostaisin? Minä olen ihmissusi, eikä minun kaltaisiani arvosteta. Minun kaltaisiani vihataan, ja meillä ei ole ihmissuhteita juuri nimeksikään."
"Väitätkö sinä ettei sinulla ole ihmissuhteita. Remus, pääsikö unohtumaan että sinä olet naimisissa, sinulla on varsinainen liuta ystäviä, jotka välittävät sinusta. Minä en jaksa taistella tästä sinun kanssasi joka ikinen kerta, kun satut tulemaan sille tuulelle, että alat taas kerran vähättelemään itseäsi. Paina mieleesi, että olet juuri sitä mitä minä haluat, et yhtään vähempää."***
Tuon riidan kävimme Remuksen kanssa toissaviikolla. Sitä seurasivat riidat numero viisikymmentä ja viisikymmentäyksi. Riita viisikymmentä käytiin seuraavalla viikolla, silloin kun kerroin Remukselle, että hänestä tulee isä. Se oli pahin riitamme siihen mennessä. Se ei ollut periaatteessa riitelyä, se oli sulkeutunutta mykkäkoulua, joka päättyi, kun meidän piti esittää kunnon pariskuntaa Harryn syntymäpäivillä. Siellä minä yritin ainakin näyttää onnelliselta, ja se luultavasti onnistui, en minä turhaan ole metamorfimaagi, mutta Remus ei edes yrittänyt. Emmekä me edes luojan kiitos olleet kauaa niissä juhlissa. Herra taikaministeri sai päähänsä tulla juuri sinä iltana käväisemään Harryn, Ronin ja Hermionen luona. Taikaministeriö on muuttunut entistäkin ihmissusivastaisemmaksi, ja meidän piti lähteä. Mykkäkoulua jatkui edelleen, mutta aselepo numero kaksi alkoi seuraavana päivänä, Billin ja Fleurin häiden tähden. Aselevosta huolimatta emme juurikaan puhuneet, minä istuin tuolilla muistellen meidän omia häitämme ja Remus huiteli ties missä päin telttaa. Kingsleyn suojeliuksen ilmaannuttua paikalle mieheni oli onneksi näköetäisyydellä. Tuli sielläkin hyödynnettyä aurorin koulutusta ihan miellyttävällä tavalla. Se riita muuten päättyi sinä iltana.
Viimeisin riitamme, numero viisikymmentä ja yksi, käytiin tänään aiemmin. Se aika samanlainen kuin muutkin, lisättynä vain syyllisyys siitä, että minä olen raskaana ja se, että siinä vaiheessa, kun riidat yleensä muuttuvat huudosta ja väittelystä mykkäkouluun, Remus lähti. Tarkemmin ottaen ilmiintyi pois kun minä katsoin muualle. Minä lähdin vanhempieni luo. Minulla oli myös aavistus, että riita viisikymmentäkaksi saattaisi olla edessä, kun Remus uskaltautuisi takaisin.
Minä istun edelleen samalla sohvalla, vaikka Remuksen lähdöstä on jo kaksi päivää.
"Sinun pitäisi olla täällä, minun kanssani." Ajattelen hiukan surumielisesti. Olen tylsistynyt. Töihin ei tarvitse mennä, olisi periaatteessa itsemurha edes käväistä taikaministeriössä, satunhan olemaan a) aurori ja b) Feeniksin killan tunnettu jäsen. Äitiä ei ole juuri kiinnostanut mitä teen, hän on vain itkenyt keittiön pöydän ääressä isän lähtöä. Isän oli pakko lähteä. Ja minun myös lähiaikoina. Bellatrix on luultavasti hyvin kiinnostunut minun tappamisestani nyt, kun se on oikeasti laillista, ja en usko, että hän juurikaan säästelisi äitiä, vaikka he ovat siskoksia. Nousen ylös sohvalta ja venyttelen hieman. Erehdyn vilkaisemaan itseäni peilistä. Hiukseni ovat harmaat, mutta jokseenkin punertavaa sävyä. Näytän taas kerran riutuneelta, ja tulen oletettavasti näyttämään vielä jonkin aikaa.
Huoneen suljettuna pysynyt ovi avautuu, ja pääni kääntyy sitä kohti. Ovesta astuu sisään äitini, jolla on levein hymy, minkä olen nähnyt hänen kasvoillaan sitten sen, kun kerroin saaneeni kutsun aurorikoulutukseen. Edes minun avioitumiseni tai lapsen saaminen ei herättänyt noin leveää ja vilpittömän onnellista hymyä.
"Mitä nyt?" Kysyn väsyneellä äänellä joka vastaa täydellisesti mielentilaani. Äidin kasvoilla oleva hymy levenee ja hän väistyy ovelta. Hänen takaansa astuu mies, jonka olen toivonut näkeväni jo kaksi päivää. Tunnen kuinka olemukseni muuttuu, kasvoni palaavat takaisin normaalin näköisiksi ja hiukseni muuttuvat punertavan harmaista kirkkaanpunaisiksi.
"Remus. Kuinka yllättävää nähdä sinua täällä."
"Minä tiedän, että olet vihainen." Remus huokaisee. Äitini virnistää minulle ovelta, jonka sulkee samalla poistuen takaisin keittiöön.
"Mitä muuta edes oletit? Sinä olet ollut poissa kaksi päivää ja minä en tiennyt missä olit. Minä luulin että sinä häivyit lopullisesti. Miksi sinä edes lähdit, Remus? Jos sinä haluat jättää minut, niin tee se sitten edes Merlin soikoon kasvotusten." Räyhään kuin paraskin räyhääjä, kuitenkin vailla samaa äänenvoimakkuutta kuin räyhääjät.
"Minä myönnän, että tarkoitukseni oli lähteä lopullisesti, mutta minä tajusin asioita. Minä lähdin, koska luulin, että sinun olisi parempi ilman minua. Mutta en minä halua jättää sinua. Minä yritän tehdä asioita sinun kannaltasi paremmiksi." Remus vastaa rauhalliseen tapaansa ja astuu yhden hyvin pienen askeleen eteenpäin.
"Sinun on aika ymmärtää, että minä tiedän kyllä mihin ryhdyin. Ja sinun on aika oppia arvostamaan itseäsi. Minä en jaksa olla täällä vakuuttelemassa sinulle mitään ylimääräistä." Sanon jo lauhtuneempana. Sen huomaan kun vilkaisen peiliin. Hiukseni ovat muuttaneet jälleen kerran väriä, tällä kertaa normaalin vaaleanpunaisiksi.
"Minä yritän ymmärtää."
"Se riittää minulle. On aina riittänyt." Vastaan, ja astun itsekin hyvin pienen askeleen eteenpäin, joka on kuitenkin tarpeeksi pitkä siihen, että yllän ojentamaan käteni kohti Remusta.
Ja niin riitaa numero viisikymmentäkaksi ei koskaan tullut.