Ikäraja: S
Genre: Jaa mihinkä tän oikeen luokittelis, friendship?
Fandom: Doctor Who/BBC!Sherlock
Paritus: Ei ole
A/N: Okei, basically tää oli mun ensimmäinen ficci jonka julkasen. Tää tosiaankin on wholock-fic vaikkei siltä ehkä alussa vaikuta. Ja oon tosi huono näitten kirjottamisessa joten jos päästäisiin suoraan asiaan, ficciin. :-----D Ja en omista BBC!Sherlockia tai Doctor Whota, saati saa rahaa tästä. Kunhan leikin. Ja kaikki kommentti on sallittua, risut ja ruusut, kritiikki erityisesti, jotta osaan ens kerralla parantaa!
Ruskeita laineita ja puhelinkoppi
Kevyet lumihiutaleet koskettivat hitaasti kylmää asfalttia, kun mahongin väriset hiukset harjasivat puista jouhiharjaa. Kello oli jo kymmenen mutta tyttöä ei väsyttänyt. Ei, hän tuijotti ulos huoneensa kylmästä ikkunasta ja istui pehmeällä, sametilla pehmustetulla tasolla polvillaan vaaleanpunaisessa yöpuvussa, jonka helma piiritti tytön ympäriltään, peittäen jalat ja varpaat. Pähkinän väriset silmät tuijottivat ulos kylmän vaalean Lontoon kadulle, johon lumi hiljalleen laskeutui. Tie oli jo lähes valkoinen ja tytön täytyi vain vastustaa tahtoa mennä tekemään lumienkeleitä valkoiseen höttöön. Vanhasta 1800-luvun katulampusta paistoi haalea hehku tytön kasvoille kun tämä harjasi olkapäille ylettyviä, lainehtivia hiuksiaan. Suuret silmät räpäyttivät muutaman kerran kymmenessä sekunnissa.
Pieni vaalea käsi kohottautui hieromaan tummia ripsiä. Väsymys alkoi jo saapua tytön silmiin pian, kun tämä laskeutui tasolta maahan, nojatakseen torsolla ja käsillään tummanpunaiseen samettiin. Materiaali hiveli tytön kasvoja kun tämä laski päänsä käsilleen, jolloin sametin hellä kosketus tuntui lapsen vaaleanpunaisella poskella. Huone täyttyi hiljaisella kuorsauksella- tytön vanhempien on täytynyt nukahtaa. Lapsi oli itse vielä tietoisessa tilassa, tummat ripset edelleen kohdistuivat kylmyyttä hehkuvaa ikkunaa kohti.
Tyttö ei halunnut vielä nukahtaa, hän halusi odottaa vielä hetken. Lapsi nousi reippaasti seisomaan ja otti nenästään kiinni ja pidätti hengitystään. Parinkymmenen sekunnin jälkeen tyttö päästi irti ja hengitti hetken, kahmaisten suuria määriä happea kerralla. Näin hän pysyisi hereillä, retuuttaisi itseään jottei nukahtaisi.
Tyttö tepasteli hiljaa suuren, hiljaisen ja pimeän huoneensa läpi puisen arkun luokse. Arkku oli ainakin 50-vuotta vanha ja sen pinta oli vahattu ja sitä koristi kolme valkoista ruusua. Tyttö avasi arkun ja nosti sen kannen. Arkussa oli pörröisiä pehmoeläimiä ja satunnainen nukke. Pienen etsiskelyn ja tytön ollessaan puoliksi arkussa, hän löysi haluamansa. Sininen päiväkirja. Tyttö piteli kirjaa molemmilla käsillään kun juoksi takaisin huoneen toiseen päähän, takaisin samettipenkille. Brunette avasi kirjan ja valitsi sieltä puhtaan sivun. Päiväkirja oli puoliksi kirjoitettu sotkuisilla tikkukirjaimilla ja piirroksilla. Tyttö haki vielä ruskean sulkakynän ja musteen kuluneelta mahonki yöpöydältään, jonka peiliin oli kiinnitetty piirros. Kuvassa oli sininen puhelinkoppi ja mies pukeutuneena silinteriin ja punaiseen rusettiin.
Tyttö istuutui lattialle ja aloitti kirjoittamisen kastamalla kynän pään musteeseen.
”29.10.1918
Hän ei vieläkään tullut.”
Tyttö tunsi lämmön nousevan poskilleen. Hän tunsi pettymystä, surua. Mies ei tullut vaikka oli niin luvannut.
”Hän lupasi” tyttö sanoi ja sulki kirjan. Tummat silmäripset painuivat yhteen- tytön täytyi pysyä rohkeana, sillä itkeminen sellaisen henkilön vuoksi, jonka on nähnyt vain kerran elämässään ennen, olisi typerää.
Lämmin kyynel tipahti kirjan kanteen. Nestepilkku levittäytyi ja loppujen lopuksi vierähti alas kirjalta tytön polvelle. Hän puri hampaitaan yhteen, jottei päästäisi inahdustakaan suustaan. Tämä oli tapahtunut muutaman kerran aikaisemminkin, itkeminen. Bruneten täytyi pysyä rohkeana ja näyttää itselleen, että hän ei jäisi kiinni valvomisesta. Hän ei ole aiemmin jäänyt, eikä tulekaan jäämään. Sitä paitsi, miten hän selittäisi mielikuvituksettomille vanhemmilleen, että mies puhelinkopissa olisikin totta. Että hän ilmestyi tytön huoneeseen. Ettei hän ollut tytön mielikuvitusta. Oikea.
Hän laski kynän mustepullon viereen, sulki kirjan ja kiiruhti viemään sen takaisin aukinaiseen arkkuun.
Askelia. Portaikosta kuului askelia ja tyttö kauhukseen huomasi kuinka käytävässä syttyi vaaleankeltainen valo. Hän sulki äkkiä, ehkä jopa vähän liian äänekkäästi, mahonkisen arkun kannen, jättäen sinisen päiväkirjan kaikkien arkussa olleiden pörröeläinten ja posliinisten nukkejen päälle.
Tyttö juoksi sänkyä kohti vaaleanpunainen helma perässään, ruskeat hiukset tippuen silmille tummien ja pitkien ripsien päälle. Tyttö pomppasi suuren sänkyyn untuvapeiton alle ja löi painoi päänsä kolme kertaa normaalia suurempaan tyynyyn.
Hän ei ehtinyt edes heilauttaa hiuksia silmiensä edestä ennen kuin joku jo avasi oven.
Tyttö painoi nopeasti silmänsä kiinni. Ei mennyt hetkeäkään kun brunette oli jo unessa.
Tumma hahmo seisoi ovensuulla. Hän ei varmastikaan ollut tytön vanhemmat, isä oli tukeva ja äiti keskivertoa lyhyempi. Hahmo seisoi hetken ovella, liikutti silmiään ympäri huonetta, kuin etsien jotakin kunnes pisti kylmän katseensa puiseen arkkuun. Hän käveli pimeän ja hiljaisen huoneen läpi arkun luokse ja avasi sen. Hymy levisi muukalaisen kasvoille, kun hän nosti hitaasti päiväkirjan ja irrotti ruskeat nahkahansikkaat käsistään. Hän avasi kirjan satunnaiselta sivulta ja luki hiljaa ääneen.
”4.10.1917
Hän ei vieläkään palannut, vaikka lupasi.”
Hahmon hymy leveni entisestään ja päästi pienen hörähdyksen. Hän käänsi hitaasti päänsä kohti tytön sänkyä, jossa lapsi nukkui. Rauhallisesti, tyynesti. Hänestä hän muistutti prinsessa Ruususta.
Hahmo jatkoi tutkimusmatkaansa kävelemällä ympäri tytön huonetta, päätyen kuitenkin tämän luokse. Muukalainen silitti lapsen ruskeaa päätä ja pehmeän sileitä laineita. Tyttö nukkui niin rauhallisesti, niin huomaamattomasti ettei heti olisi edes huomannut hänen hengittävän.
Valo heijastui ikkunasta kohti lattiaa ja samettitasoa, jossa tyttö istui ja katsoi ulos. Kävellessään ympäri huonetta kuin aave, hän näki sulkakynän ja aukinaisen mustepullon. Hän nosti sulkakynän ja kasteli sen musteessa.
Hahmo oli poissa.
Tyttö heräsi aamunpaisteeseen, joka osui kohtisuoraan hänen kasvojaan. Hän avasi ja sulki hitaasti silmiään, kuin muistelisi, mitä viime yönä tosiaan tapahtui. Oliko hän hereillä vai unessa? Kirjoittiko hän päiväkirjaansa vai oliko mustepullo ja sulkakynä maagisesti vaihtaneet paikkaa?
Päiväkirja. Tyttö pomppasi ylös sängystä ja juoksi arkun luokse, joka oli raollaan. Pehmonallen tassu kurotti ulos arkusta ja muutaman muun eläimen jalka tai tassu.
Avatessaan arkun, tyttö huomasi päiväkirjan olevan lelujen päällä, täsmälleen samassa kohtaa mihin hän oli sen jättänyt. Hän nosti katseensa olkansa yli nähdäkseen oliko mustepullo ja sulkakynä edelleen maassa. Ne näyttivät kuin jähmettyneen paikoilleen, ne eivät olleet liikkuneet senttiäkään. Brunette täsmensi katseensa takaisin siniseen päiväkirjaan. Hän avasi aukeaman, johon muisteli viimeksi kirjoittaneensa.
Päiväkirja putosi lattialle, synnyttäen pienen äänen kulman tapaamisesta lattian kanssa. Tyttö juoksi ainakin 2 kertaa kompastuen huoneensa läpi kohti ovea, avasi sen ja kiirehti alas portaita.
”29.10.1918
Hän ei vieläkään tullut.
Nähdään 12- vuoden päästä, tyttö joka odotti, Bridget Holmes.
P.S. Pysy hereillä ensi kerralla.”
