Hei rakkaat ja kiitos kaikille kommenteista, ne on luettu monet kerrat!
Tiedän että siitä on IKUISUUS, mutta... oon tässä hiljalleen omassa rauhassani käännellyt tätä ficciä joulun aikana ja hieman sen jälkeenkin, ja mulla olisi valmis osa ja seuraavaakin on jo silmäilty. Onkohan tällä enää edes lukijoita? No, olkoon tai ei, mulla on teille uusi osa ja lupaan että seuraava tulee vähän pikaisemmalla aikataululla kuin tämä uusi osa.
SEITSEMÄS LUKURakas Elisabeth…Dracon viimeisin kirje oli ollut täynnä sellaisia salaisuuksia, joita tytöt olisivat innokkaasti halunneet saada kuulla. Tiedonpalasia siitä, kuinka peloissaan poika oli, kuinka pelokkaita ajatuksia hänellä oli sotaa ja perhettään kohtaan. Draco myönsi kirjeissään näyttävänsä ulkoapäin rohkeammalta kuin oikeasti oli – kuten suurin osa ihmisistä – ja että uskoi myös Elisabethin näyttelevän vahvempaa kuin mitä oli. Kaikkihan niin tekivät nykyään. Kun Draco myönsi kirjeessä uskovansa Elisabethin kirjoittavan paetakseen totuutta, hän tiesi että tyttö vahvistaisi asian seuraavassa kirjeessä. Ei Draco häntä voinut syyttääkään, hänhän teki itse samoin.
Poika viimeisteli kirjeensä –
Terveisin Mr. Darcy – ja tunki sen huolellisesti sovitun kirjan väliin. Tyttö mitä luultavimmin vuodattaisi enemmän ajatuksiaan ja tunteitaan hänelle – ja sitä Draco halusikin. Hän
tarvitsi sitä. Hän oikeasti välitti. Tämä mysteerinainen – kuka lie olikaan – oli täysin varastanut hänen ajatuksensa. Oli vasta lokakuu, he olivat palanneet kouluun noin puolitoista kuukautta sitten… Ja siltikin tämä… tämä nainen, tämä ihminen oli täysin kietonut Dracon pauloihinsa. Kuka hän oli, ja miksi hän välitti? Miksi hänen kirjeensä tuoksuivat aina niin hyvältä, aivan kuin pipareilta tai kanelilta tai makeisilta?
Draco laittoi kirjan takaisin hyllyyn ja piti pienen tauon kävellen kirjaston käytävillä. Kirjasto oli suurimmaksi osin tyhjä – suurin osa oppilaista oli vasta palaamassa Tylyahosta, takit märkänä sulaneesta lumesta ja posket ruusunpunaisina kylmästä ilmasta. Heidän hymynsä tuntui iskeytyvän suoraan Dracon rinnasta läpi. Hän ei ollut ikinä kokenut kovin iloisia vierailuja kyseiseen kylään. Aiemmin hänen ainoa ilonsa pienessä kylässä oli tullut toisia oppilaita härnätessä ja aiheuttaessa vaikeuksia minne tahansa menikin. Hän oli aiemmin aamulla käynyt kylässä, mutta retki oli ollut lyhyt ja kiireinen, siis kaikin puolin epäonnistunut. Miten Draco olikin ollut niin hömelö ja lapsellinen? Hänen mysteerinaisensa… Hänen
Elisabeth… Se nainen ei pitäisi sellaisesta käytöksestä ollenkaan. Sen Draco tiesi. Ehkäpä, jos poika vain tietäisi kuka tämä nainen oli, he voisivat kävellä yhdessä pitkin lumista Tylyahoa, käsi kädekkäin lämmin kaakaota juoden, ja… Ei. Draco ei osannut edes kuvitella itseään tekemässä moisia asioita. Hän ei ollut ikinä aiemmin tehnyt niitä, eikä tiennyt miltä tuntuisi kävellä käsikkäin. Hän tiesi vain, että nyt, aivan yhtäkkiä, hän ei halunnut muuta tehdäkään. Ei kenenkään muun kanssa.
Sinun, Darcy. Niin. Draco oli kokonaan tuon mystisen naisen.
Saatuaan kirjeen huolellisesti turvaan, hän käyskenteli vielä hetken kirjaston käytävillä, jotain hyvää lukemista etsien. Pojan oma rauha koki kuitenkin yhtäkkiä kolauksen, kun häntä lyhyempi tyttö, ruskeilla kiharaisilla hiuksilla, törmäsi häneen. Tytön hiukset eivät enää olleet pelkkää käkkärää vaan hillityt, mutta se ei tarkoittanut, että Draco olisi halunnut saada niitä naaman täydeltä.
”Granger!” hän huudahti.
”Anteeksi, Malfoy, minä vain… Minulla on kiire!”
”Ai mihin, lukemaan taas uutta kirjaa?”
”Tavallaan… Tai ainakin yhtä tiettyä, joka ei kuulu niihin kirjoihin, joita yleensä luen…”, Granger mumisi ajatuksissaan ja hävisi kirjahyllyn taakse.
Vasta kun Granger oli hävinnyt kokonaan näkyvistä huomasi Draco tytön tiputtaneen lattialle jotain heidän äskeisen yhteentörmäyksen yhteydessä. Draco nosti esineen lattialta. Kyseessä oli upouusi, hieno pullo, jossa oli mustaa sinettivahaa. Pullo oli pieni, tuskin Dracon peukaloa isompi. Draco tiesi ettei sinettivahaa saisi helposti Tylypahkan muurien sisäpuolella, ja Tylyahon viikonlopun tullessa pian päätökseen, ei Grangerilla olisi enää mahdollisuutta saada uutta pulloa ennen seuraavaa vierailuviikonloppua. Draco laittoi pullon taskuunsa. Hän keksisi jonkun keinon palauttaa sen takaisin Grangerille. Tyttö oli hänen vihollisensa ja kestämätön kaikkitietävä, mutta jopa ärsyttävimmät ihmiset tarvitsivat sinettivahaa.
• • • • • • • • • •
Darcy rakas,
Olen varma että olet kuullut jo mitä Tylyahossa tapahtui, vaikket itse paikalla olisi ollutkaan. Tilanne on ihan kamala… Katie kirottiin melko voimakkaalla loitsulla – hän on tällä hetkellä Sairaalasiivessä ja hänet saatetaan siirtää Pyhään Mungoon! Mitä ikinä siinä kaulakorussa olikin, se oli koitua hänen kuolemakseen. Luuleeko syyllinen todellakin että Dumbledore olisi niin typerä? Hän ei ikinä koskisi mihinkään niin outoon ja tuntemattomaan esineeseen. Se on ihan selvää. Mielestäni tekijä, kuka sitten onkaan, ei suunnitellut asiaa ihan loppuun asti. Tämä oli amatöörin käsialaa. Jonkun, joka ei ennen ole tappanut ja ei ehkä halunnut aiheuttaa harmia, vaan antaa enemmänkin varoituksen… Olen erittäin huolissani Katiesta, niin kuin me kaikki muutkin. Uskon silti tytön toipuvan kokonaan. Minun ystäväni ovat lähinnä huolissaan miten hänen poissaolonsa vaikuttaa huispausjoukkueeseen.
Ystävistäni puheen ollen… Sana ”uteliaisuus” ei riitä kuvailemaan heidän tämän hetkistä mielialaansa. He kyselevät ihan tajuttoman paljon kysymyksiä meidän kirjeistämme, miksi edelleen kirjoitan sinulle, tiedänkö varmasti sen olevan turvallista… En oikein osaa kertoa heille tästä. Me tiedämme miten tämä toimii, he eivät. Jostain kumman syystä ja ilman sen suurempia epäilyksiä minä todellakin luotan sinuun – vaikkei minun varmaan pitäisikään. En edes tiedä kuka olet tai kuka voisit olla – ihan hyvin saatat olla juurikin sellainen kamala ihminen, josta ystäväni varoittavat minua. Vaikutat kuitenkin erilaiselta, ja aion luottaa omaan arvostelukykyyni ja vastoihini tässä tapauksessa. Pidän sinusta ihan oikeasti ja odotan innolla kirjeitäsi joka päivä.
Yksi tyttö on tosi ihastunut parhaaseen ystävääni, siis todella ihastunut. Se alkaa jo käydä hermojen päälle ja on hieman… no, karmivaa. Haluaisin vain että hän häipyisi kuvioista. Ei sillä että olisin mustasukkainen, en tietenkään ole, mutta huolissani sitäkin enemmän. Se tyttö on tehnyt jo pari superhullua temppua eikä tajua ettei ystäväni oikein ole kiinnostunut. Tytöt kai tekevät mitä oudoimpia juttuja niiden miesten, joita kohtaan heillä on tunteita, eteen.Hermione kirjoitti vastausohjeet kirjeensä alaosaan ja taittoi sitten kirjeen nätisti kiinni. Hän kurottautui laukullensa, muttei löytänyt kaipaamaansa kirjevahaa.
Älä vain sano että olen tiputtanut sen, en löydä sitä mistään! Ja minulla on vain vaharippeitä edellisen vuoden pullossa…Aikansa vahaa etsittyään tyttö luovutti ja kaatoi sen sijaan edellisvuoden smaragdin vihreät, jo kovettuneet vaharippeet esille ottamastaan pullosta ja sulatti niitä painellakseen kirjeen taitoskohdan niillä kiinni. Lopputulos ei ollut kovin hääppöinen, mutta sai luvan kelvata.
• • • • • • • • • •
Draco ei ollut nähnyt Grangeria kolmeen päivään. Hän oli voinut huonosti siitä lähtien kun he törmäsivät, kirjaimellisesti, toisiinsa kirjastossa eikä hän siksi ollut löytänyt aikaa palauttaa vahaa tytölle. Hän tiesi jo häviävänsä sen ottelun – hän ei saisi nostettua pisteitään Grangerin silmissä vaikka olisi kuinka kiva häntä kohtaan. Draco kuitenkin tiesi, että olisi itsekin halunnut kadotetut tavaransa takaisin.
Eräänä päivänä, saapuessaan taikajuomien luokkaan hieman etuajassa, Draco vihdoin törmäsi häneen. Draco käveli tytön luo, koputti hänen olkapäätänsä ja ryki kurkkuaan. Kun Granger kääntyi ympäri, tytön hiukset valahtivat kevyesti hänen olkapäiltään ja Draco oli aistivansa jonkin hieman tutun tuoksun – hieman kukkaisen ja hunajaisen.
”Malfoy, mitä sinä haluat?” Granger sanoi normaalia terävämmällä äänellä. Hänen poskensa olivat hieman punaiset ja silmät loimusivat. Hän näytti saalistajalta, joka oli valmiina hyökkäämään uhrinsa kimppuun.
”Aioin vain palauttaa erään asian jonka tiputit. Tiedäthän, kun juoksit kirjastossa nurkan takaa suoraan minua päin”, Draco vastasi ja otti taskustaan pienen vahapullon, sitä edessä olevalle tytölleen ojentaen. Kun Granger tarttui siihen, Draco ei kuitenkaan antanut sitä hänelle vaan piti sormiaan pulloon kiedottuna. ”Miksi sinulla edes oli sellainen kiire? Eikös kirjasto ole toinen kotisi? Eivätkö jästivanhempasi toimittaneet sinulle tarpeeksi kirjoja?”
”Malfoy, tiedoksesi vain, minä… Tai siis, ei minun ollut tarkoitus olla siellä sillä hetkellä. Ylipäätänsä syy ei kuulu ollenkaan sinun tietoosi”, tyttö vastasi ja otti pullon Dracon kädestä, laittaen sen taskuunsa ja kääntyen takaisin selkä häneen päin. Tällä kertaa Draco todellakin haistoi sen tutun hunajan tuoksun, joka sai hänet hieman hämilleen.
Taikajuomatunnilla ainoa asia, joka piti Dracon hereillä, oli tieto siitä että hän menisi heti tunnin jälkeen noutamaan uuden kirjeen kirjastosta. Hän oli ollut niin huonovointinen lähipäivinä, ettei aikaa ollut riittänyt hakemaan uutta kirjettä, vaikka muuta hän ei ollut niinä päivinä ajatellutkaan. Kun hän vihdoin pääsi kirjastoon, löysi kirjeen ja sai sen tungettua turvaan koululaukkuunsa, hän tunsi olonsa paremmaksi kuin vuosikausiin.
Rakas Darcy…• • • • • • • • • •
Hermionen mielestä hän oli odottanut seuraavaa kirjettä kamalan kauan. Viimeisimmästä oli kulunut neljä päivää aikaa ja tyttö oli tarkastanut säännöllisin väliajoin kirjastoa nähdäkseen oliko hänen kirjekumppaninsa noutanut kirjeen. Pojalla oli kestänyt kolme päivää… Ja niiden kolmen päivän ajan Hermione oli murehtinut oliko poika unohtanut hänet kokonaan. Kolmen päivän jälkeen kirje oli kuitenkin viimeinkin kadonnut paikasta, jonne Hermione oli sen jättänyt. Seuraava ongelma oli odottaa vastausta pojalta. Se oli Hermionen mielestä kamalin osuus, tietää että kirje oli noudettu ja odottaa nyt vastausta. Mahtoiko poika lukea kirjettä juuri sillä hetkellä? Ajatella sitä? Tai Hermionea? Oliko poika kirjoittamassa vastauskirjettä paraikaa? Vai eikö hän vielä kirjoittaisi sitä sen päivän aikana, tai kahden päivän aikana?
Tuska. Puhdas, mielenterveyden sekoittava tuska. Eikä Hermione pystynyt pysäyttämään sitä tunnetta mitenkään. Kun kirje sitten viimein saapui sovitun kirjan väliin, reilu päivän kuluttua, ei Hermione muistanut tunteneensa yhtä suurta helpotusta sitten 17 vuoteen.
Elisabeth,
anna anteeksi viivästymiseni. Huonovointisuus ja läksyvuori ovat estäneet minua kirjoittamasta jo aiemmin. Tämä viikko on ollut kova, kovempi kuin sinä tai kukaan muu osaisi arvata. Sain hartioilleni erittäin suuren velvollisuuden jossa epäonnistuin täydellisesti, ja pahoin pelkään joutuvani kärsimään siitä syntyvät seuraukset pian. Jokainen asia menee samalla tavalla. Kaikki on osa päätöksiä joita teen. Kuulin Katie Bellistä – ja päädyin vierailemaan Tylyahossa yksin, kuten odotinkin. Olen surullinen kuullessani ettei Katie voi hyvin. Hän ei ole ikinä ollut ilkeä kenellekään, ei ainakaan minun tietääkseni. Sellaisia asioita ei saisi tapahtua ihmisille kuten Katie. Se saa minut toivomaan että olisin oikeasti voinut tehdä jotain asian pysäyttämiseksi.
Pyydän anteeksi lyhyttä kirjettäni vaikka edellisestä on kulunut liian pitkä aika. Pelkään, että velvollisuuteni ja niiden seuraukset tulevat hartioilleni nopeammin kuin olin ajatellut. Odotan innolla vastaustasi, sinulla tuskin on siitä edes aavistusta.
Sinun, DarcyKirje oli lyhyt, mutta Hermionea se ei haitannut. Hän ei muuta ollut halunnut kuin saada uuden kirjeen. Kirjeen lyhyys ei haitannut sillä hetkellä ollenkaan.
• • • • • • • • • •
“Olet typerys! Jos Potter olisi tosissaan syyttänyt sinua sen kirotun kaulakorun toimittamisesta, koko operaatio olisi posahtanut kuin pannukakku! Perheesi olisi napattu… Minutkin olisi voitu saada kiinni syyllisyydestä. Draco, et saa olla niin hölmö. Isäsi ja Pimeyden Lordi luottavat meihin molempiin hyvin paljon.”
Pieni syljenpisara lensi Kalkaroksen huulilta, roiskuen Dracon olkapäälle. Poika hätkähti. ”Severus, olen pahoillani… En pysty…”
”Olet käyttäytynyt typeryksen lailla siitä saakka kun lukukausi alkoi. Albus Dumbleboren elämän pyyhkiminen kartalta lepää sinun harteillasi, ei minun. Sinut valittiin työhön. Sinun täytyy todistaa muille että olet myös sen väärti. Kello käy.”
Tuntui kuin autiossa, melkein hiilenmustassa porraskäytävässä olisi valunut jotain jokaista porrasta ja kaidetta vasten – pelkoa. Kalkaros oli ajanut Dracon nurkkaan pojan ollessa suuntaamassa takaisin tyrmiin kirjeen viemisen jälkeen, vetänyt pojan tyhjään porraskäytävään ja alkanut sättiä häntä. Dracolle oli annettu tehtäväksi toimittaa kirottu kaulakoru, annettu tehtäväksi tappaa Albus Dumbledore. Draco oli ilmiselvästi epäonnistumassa tehtävässään surkeasti.
”Jos en olisi ollut Tylyahossa hoitamassa tilannetta, kaikki olisi voinut mennä pieleen, Draco!”
”Komennus-kirouksen olisi pitänyt toimia Rosmertaan paremmin, en minä sille mitään voi – ”
”Voithan! Sinun täytyy olla tosissasi kirotessasi sillä kirouksella,
tarkoittaa sitä!”
Kalkaroksen ääni oli alkanut nousta liian korkealle, ja mies tiesi tämän, sillä hän veti viittaansa hieman suunsa eteen. ”Seuraa minua. Saat pian vieraan.”
Draco tiesi heti vieraan olevan isänsä – sitä ei tarvinnut edes sanoa ääneen – ja koko hänen vartalonsa tuntui yhtäkkiä kireältä. Isä oli hänen tärkein kannustajansa, ja merkittävin vastustaja. Draco uskoi Luciuksen tietävän jo siinä vaiheessa että hänen poikansa ei olisi kykenevä täyttämään velvollisuuksiaan.
Kun Kalkaros avasi oven omaan yksityiseen huoneeseensa tyrmissä ja Draco näki takkatulen palavan laiskasti tulisijassa, Draco tiesi heti olevansa oikeassa.
”Draco. Severus on informoinut minua epäonnistumisestasi.”
Tuli takassa heijastui heikosti Lucius Malfoyn kasvoille miehen puhuessa.
”Olen pahoillani. Isä, minä…”
”Ei. Tämä ei ole jotain mitä voit vain pyytää anteeksi! Draco! Pimeyden Lordi on luottanut tämän erittäin erityislaatuisen velvollisuuden sinulle, ja vain sinulle yksinään. Jos et onnistu, sinä et ole ainoa joka kärsii seuraamukset. Hän aikoo tappaa myös minut ja sinun äitisi. Sitäkö sinä haluat?”
”En tietenkään! Isä, minusta vain ei ole tähän työhön!”
”Älä epäile Pimeyden Lordin tahtoa, Draco! Jos teet niin, teet samalla vakavan virheen, mitä luultavammin tappavan sellaisen. Poika, et voi pettää minua nyt.”
Lucius tarttui Dracoa kovin ottein pojan kaavun kauluksesta ja ravisteli häntä hiljalleen. ”Jos vaikuttaa siltä, että olet lähellä epäonnistumista tai sinusta saadaan tietää, tapan sinut ja vien työn loppuun itse!”
Dracon veri tuntui jääkylmältä hänen suonissaan. Lucius oli ollut ennenkin ankara, jopa julma, mutta hän ei ollut ikinä ennen uhkaillut poikansa kuolemalla. Draco tyytyi nyökkäämään, kalpeat kasvot vielä valkoisimpina kuin yleensä, ja nykäisi kaapunsa takaisin itselleen, kaatuen samalla lattialle.
”Taidat nyt ymmärtää tilanteen vakavuuden. Painu heti takaisin tyrmiin ja ala tekemään töitä sen parissa mistä puhuimme aiemmin – kuinka kaikki kuolonsyöjät pääsisivät sisälle linnaan. Draco, meillä ei ole paljoa enää aikaa. Sen täytyy tapahtua niin pian kuin vain on mahdollista.”
Draco nyökkäsi jälleen ja nieli palan joka oli muotoutunut hänen kurkkuunsa. Sana ”kauhu” ei riittänyt alkuunkaan kuvailemaan hänen tuntemuksiaan. Severus tarttui häntä samasta paikkaa kaavusta kuin mistä hänen isänsä oli juuri äsken ja raahasi huoneestaan takaisin käytävään, työntäen tyrmien suuntaan.
”Minulla on muita asioita, joista puhua isäsi kanssa. Olet onnekas etten kertonut hänelle Potterin jo epäilevän sinua. Mene takaisin tyrmiin heti ja tee niin kuin isäsi käski. Nyt ei ole aikaa hukattavaksi.”
Draco alkoi hölkätä ja päästyään vihdoinkin poikien makuuhuoneeseen tuvassaan hän tunsi olevansa täysin kykenemätön hengittämään, niin hengästynyt hän oli paiskatessaan oven kiinni takanaan. Hänen tupakaverinsa eivät näyttäneet välittävän pojan hengästymisestä tämän lysähtäessä sängylleen uupuneena. Draco loihti hiljennysloitsun sänkynsä ympärille ja koitti tasata hieman puoliksi hengästymisestä ja puoliksi kauhusta sekaisin olevaa hengitystään. Hän veti hieman ruttuisen pergamenttipalasen laukustaan – Elisabethin uusimman kirjeen. Se oli kaikki mitä Dracolla sillä hetkellä oli, kunnes hän saisi taas hakea uuden kirjeen kirjastosta.
Mun mielestä on ihanaa että näissä luvuissa alkaa pikkuhiljaa olemaan enemmän tapahtumia, eikä pelkkiä kirjeitä vain. Ne kun antaa vähän suppean kuvan lukijalle. Ja Draco ja Hermione kanssakäymisissä ihan face to face? Oh my, oh my...