Nimi: Just like you
Kirjoittaja: Jozzy
Ikäraja: k-11
Fandom: BBC Sherlock
Paritus: Ei varsinaista, omavalintainen Johnlockin suhteen.
Genre: Toiminta/Draama
Vastuunvapautus: En omista mitään BBC:lle/Sir Arthur Conan Doyle:lle kuuluvaa, tarinan kirjoitin itse.
Yhteenveto: BBC Sherlockin 2. kauden päätösjakson jälkeisiä tapahtumia. Johnin arkipäivää siitä, miten hän yrittää selvitä tapahtuneesta, kunnes Sherlock palaa takaisin hänen elämäänsä. Lisäksi John on alkanut huomata itsessään samoja piirteitä kuin Sherlockissa, yhtä tarkkanäköisiä huomioita.
Eritoten kaikille koirarakkaille ihmisille luettavaa 
Vapaavalintainen: Aloitin ficin kauan sitten ja menetin jopa inspiraationi sen jatkamiseen, kunnes aloin jälleen väkertää sen juonta eteenpäin. Ensimmäinen ajatus, joka minua alkoi kutkuttaa Johnissa (Hän on suosikkihahmoni sarjassa) oli se, mitä tapahtuisi, jos hänestä tulisi kuin kopio Sherlockista taitojensa puolesta, mutta siten, että hänen luonteensa olisi yhä sama. Lisäksi pidän tätä varsinaisena harjoituksena itselleni, koska kirjoitan enimmäkseen minä-kertojana tunnepohjaisia tekstejä, enkä niinkään toimintaa tai muuta. Lisäksi halusin kirjoittaa yksityiskohtaista tekstiä.
Just like youPrologiOli kyseessä arki tai pyhä, kesä tai talvi, jokaisena aamuna vanha ja aikansa nähnyt herätyskello aloitti ärsyttävän kimeän pirinänsä tasan kello 5.42. Nuhjuiselle yöpöydälle juuri ja juuri mahtuneet sanomalehdet ja likaiset teekupit olivat kuin tarkasti aseteltuja lavasteita herätyskellolle, joka aloitti joka aamu saman näytöksensä yhdelle ainoalle henkilölle, joka ei koskaan ollut hereillä kuulemassa ensimmäisiä kitkaisia serenadeja, joilla tuo valloittava esiintyjä aloitti.
Tuo yleisön ainoa jäsen nukkui tahdittoman nuhruisessa sängyssä, jonka lakanat hän vaihdatti kerran viikossa; aina lauantai-aamuisin normaalien aamurutiiniensa jälkeen. Tuon vaatimattoman asunnon vaatimattomassa sängyssä tuo vaatimaton lääkäri kantoi nimeä, jonka monet kuiskasivat puhuttaessa koko Lontoota järisyttävästä tapahtumasta, joka kuulemma oli tuota vaatimatonta miestä satuttanut enemmän kuin mikään koskaan aiemmin.
“Kolme vuotta on pitkä aika, ja kyllä hänenlaisensa ihmisen luulisi ompelevan haavansa umpeen siinä ajassa - tohtori kun nyt on muutenkin.” Niin hän oli kuullut itsestään puhuttavan useampaankin kertaan kun hän oli käväissyt kahvilassa tai pysähtynyt vaihtamaan muutaman sanan ennen kuin oli jatkanut matkaansa suuren kaupungin kaduilla.
Oli ainoastaan vain muutamia ihmisiä, yksilöitä, jotka eivät kuiskineet hänen selkänsä takana tapahtuneesta, joka kuulemma oli tehnyt hänestä heikon, tehnyt hänestä etääntyvämmän ja masentuneemman muita kohtaan. He puhuivat hänestä vahvoilla ja voimakkailla sanoilla, sellaisilla, joita käytettiin useimmiten sotasankareista ja todellisista selviytyjistä. He eivät puhuneet hänestä pahaa, eivät kuiskutelleet selän takana. He olivat kuin ystäviä, joita mies ei välttämättä olisi niinkään halunnut elämäänsä saadakseen jokapäiväistä lohdutusta, sillä jokainen heistä soitti ja kyseli hänen vointiansa vähintään kerran viikossa. Kertoi hänen pärjänneensä hyvin kokemukseensa nähden. Kertoi saman kuin aina; se ei ollut hänen syynsä.
Mrs. Hudson oli hänen ystävistään toinen, joka kävi tervehtimässä häntä henkilökohtaisesti joka kuukauden 17. päivä. Mies oli pyytänyt ystäväänsä noudattamaan aina tuota samaista päivää, joka perustui hänen rutiineihinsa. Hän oli kasannut nuo rutiinit elämäänsä, jottei hänen niin hauraasti pala palalta koottu uusi alkunsa tuhoutuisi hetkessä pieniksi pirstaleiksi.
Lestrade yritti pitää säännöllisesti yhteyttä, mutta ei aina työkiireiltään ennättänyt.
“Olen pahoillani, John”, mies aina surkutteli yömyöhäisellä puhelimessa, “olen pahoillani, että soitan näin myöhään taas. Minä…”
Mies, John nimeltään, oli alkanut ymmärtää soittojen vähenemistä, sillä hän tiesi Lestraden tietävän myöhäisten soittojen rikkovan hänen rutiinejaan. Samalla hän kuitenkin tiesi, että tapahtuipa tai sanoipa kuka tahansa, mitä tahansa, Lestrade olisi aina puolustamassa häntä. Tukemassa hänen selustaansa.
Mollya John tapasi hyvin harvoin, lähestulkoon ei koskaan suunnitellusti. Ainoastaan joskus ehkä sattumalta kaupungilla.
Oli kuitenkin jäljellä vielä yksi ystävä, jolta John ei olisi uskonut saavansa niin paljon tukea. Miehellä oli kiireitä ja muita huolenaiheita kymmenkertaisesti enemmän kuin Lestradella, ja silti tämä piti hänestä niin lujasti huolta, ettei koskaan unohtanut tai jättänyt tekemättä sitä, minkä oli luvannut.
Viimeinen ystävä kantoi tuota samaa viheliäistä sukunimeä, jonka kuuleminen oli tuntunut heitetyltä suolalta Johnin sisäisissä, verestävissä haavoissa - tai oli tuntunut ensimmäisen puolen vuoden aikana. Nykyään se oli ainoastaan vain nimi, jota Johnin oli ollut pakko oppia sietämään niin työnsä kuin oman mielenterveytensä vuoksi.
Mycroft Holmes oli uskollisin Johnille enimmäkseen omatuntonsa puolesta, sillä hänen käden kauttaanhan tuo lehdissä huijariksi nimetty ja mainostettu, itsekin myönnytyksensä antanut Sherlock Holmes oli päätynyt tekemään tuon pahan erheen, jota joka aamu tämän herätyskellon ainoa yleisössä ei niinkään viihtyvä mies oli toivonut vain kaoottiseksi painajaiseksi, joka loppuisi kunhan hän vain aukaisisi silmänsä.
“John, olen niin pahoillani”, Mycroft sanoi aina jossakin välissä mitä tahansa keskustelua, kun hän tapasi miehen henkilökohtaisesti, “en tiennyt, että näin kävisi. En tiennyt, miten se vaikuttaisi sinuun.”
John oli useimmiten vain puristanut pöydän alla piilossa olevan, reidellään lepäävän kätensä nyrkkiin estääkseen itseään sanomasta tai reagoimasta väärin. Hän ei halunnut olla samanlainen kuin edesmennyt paras ystävänsä. Ei samanlainen sosiaalisuudeltaan. Hän tulisi aina olemaan se, joka harkitsisi mitä sanoisi ja tekisi. Hän ajattelisi vastapäätä olevan henkilön tunteita ennen kuin aloittaisi mittavan väittelyn tai keskustelun aiheesta, joka ei koskaan ollut ollut hänelle mieluinen.
“Hän oli paras ystäväni,” John sanoi aina Mycroftin pyytäessä anteeksi tuosta samasta tapahtuneesta. Hän jätti kuitenkin sanomatta, että totta kai se häntä satuttaisi. Joko Mycroft oli ollut sokea tai ei ollut halunnut uskoa, kuinka paljon John oli Sherlockista välittänyt. Kuinka paljon oli tätä… rakastanut. Rakastanut kuin veljeä - sitä hän itselleenkin aina uskotteli, sillä hän ei halunnut uskoa siihen, mikä ei kuitenkaan olisi koskaan voinut olla totta.
1. Luku: Painajaisia “Ei olisi… totta…” John mutisi hiljaa unissaan. Pieni ja pyöreä, metallista ja kuparista joskus aikansa saanut herätyskello oli valmis aloittamaan uuden esityksensä seuraavalle aamulle. Punainen sekuntiviisari oli jo ylittänyt koukeroisen luvun viisi ja läheni vääjäämättä täyden kierroksen päättävää kahtatoista.
Kukaan ei koskaan ole ymmärtänyt tai tuskin koskaan tulisikaan ymmärtämään, kuinka paljon ihminen pystyi uneksia kolmessakymmenessä sekunnissa. Edes John ei sitä käsittänyt tai ymmärtänyt kaoottisten painajaistensa lomasta, vaikka ne toistivat samaa kuviota päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen.
Ennen kolmannenkymmenennen sekunnin lähtölaskentaa Johnin unimaailma onnistui kääntyä täysin päälaelleen. Hänen alitajuntansa oli jo luullut, että painajaiset alkaisivat hellittää lopultakin kaikkien näiden vuosien jälkeen, mutta silti Sherlock löysi aina keinon päästä käsiksi hänen unimaailmaansa varjoihin, joissa kamalat painajaiset kytivät vain odottaen vieraan herransa käskyä päästä valloilleen.
Jokainen sekuntiviisarin lähes kuulumaton raksahdus kohdistui viidentoista sekunnin ajan täsmällisesti aina yhtä sanaa kohden, jotka liekkimeren keskellä seisova, tummanpuhuva Sherlock sanoi paheksuvasti, silmät tulilieskoina loistaen:
“Tämä on sinun syytäsi, John. Sinä ajoit minut tähän päätökseen, etkä ollut tarpeeksi hyvä ystävä.” Katsoessaan Sherlockia silmiin tummista varjoista ja kirkkaista tulenlieskoista koostuvassa unimaailmassaan, John tunsi syyn olevan hänessä. Hän tunsi sen ahdistavan pistoksen, jonka omatunnon puukko hänen rintaansa kaivoi. Aina vain syvemmäksi ja syvemmäksi, uudelleen ja uudelleen repien hänen sydämensä kudoksia auki yksi kerrallaan. Se lopettaisi vasta kun hän myöntäisi totuuden. Sen, että syy oli hänen. Lausuisi nuo sanat ääneen todisteena maailmalle, mutta ennen kaikkea todisteena itselleen.
“Sherlock…” John uikahti unissaan ja haparoi sängyn puista karmia kädellään, “Sherlock, älä. Se olen minä, John, sinun ystäväsi.”
Unimaailman vahvat ja kivuliaat tunteet, epätoivoiset pistokset, pakottivat hänet polvilleen. Liekit sammuivat, taantuivat Sherlockin ympäriltä ja jäljelle jäivät ainoastaan varjot. Tummat ja pelottavat, eikä niiden keskeltä erottanut, missä maa loppui ja taivas alkoi, eikä John edes tiennyt, oliko taivaan ja maan rajaa olemassakaan sellaisessa paikassa, jossa hän nyt polvillaan odotti rinnassaan kaivertavan puukon pääsevän lävitse hänen viimeisistäänkin sydänkudoksistaan. Että se pääsisi sinne perimmäiseen nurkkaan, jossa hän kaikista tärkeimpiä muistoja Sherlockista säilytti.
Yhtäkkiä John tunsi, kuinka puukon pidikkeeseen tartuttiin voimalla ja hänet nykäistiin eteenpäin. Vaistomaisesti hän nosti kätensä ottaakseen tukea edessään olevasta hahmosta, mutta hänen kätensä huiskaistiin sivuun. Sen johdosta hän menetti tasapainonsa ja olisi luultavasti kaatunut nurin kivistä maata vasten, ellei vieras, nahkahanskalla verhottu käsi olisi kiertynyt hänen oikeanpuoleisen hartiansa kauluksen ympärille, ja nostanut häntä ylemmäs.
“Katso minuun ja myönnä se, John,” ääni käski kylmästi. Avatessaan silmänsä - tietämättään sulkeneensa ne - ja nostaessaan päänsä pystympään nähdäkseen miehen kasvot, John hätkähti tuota katsetta, jonka tummahiuksinen mies häneen oli luonut. John tunsi kauluksensa ympärillä olevan nahkahansikkaan pehmeyden, haistoi siitä tyypillisesti tupakan.
Itsevarmasti, yhä miehen katsetta peläten John ainoastaan pudisti päätänsä ja kieltäytyi lausumasta sanoja, jotka murskaisivat hänet lopullisesti. Murskaisi kaiken, jonka hän oli ympärilleen koonnut pienistä paloista, pienistä hitusista, joita maailma hänelle yhä oli suonut. Jos hän nyt myöntäisi, hänelle ei jäisi enää mitään.
Käsi hänen kauluksellaan nosti häntä ylemmäs, lähemmäs kasvoja, joita John ei ollut nähnyt kuin painajaisissaan - samanlaisissa kuin tämänkin.
“Sano se.” Mies painotti molempia sanoja täsmällisesti ja tarkasti, ettei niiden viesti jäisi epäselväksi. John muistutti itseänsä, että hän oli selvinnyt sodasta. Hän oli nähnyt siellä paljon kuolemaa ja kokenut sodan ja murskaavien pommi-iskujen tuoman pelon. Selvinnyt niistä kaikista peloista ja mielialoista, jotka sota oli häneen iskostanut, ja uskonut, ettei mikään voisi enää saada häntä vapisemaan samalla tavoin pelosta - tai koskaan pahemmin kuin silloin.
Nyt hän kuitenkin huomasi tärisevänsä kauttaaltaan, ja jos hän avaisi suunsa, hänen äänensä värisisi. Pahemmin kuin koskaan ennen; ennen tai jälkeen sodan.
Tumma hahmo nykäisi puukkoa hänen rinnassaan, jonka hän oli jo unohtanut. Se ei sattunut samalla tavalla kuin sen olisi pitänyt satuttaa ruumiillisesti, fyysisesti. Se satuttaisi vain henkisesti, mutta se sattuisi paljon enemmän hänen herättyään. Sen kaltainen henkinen kipu olisi sietämätöntä, helvetillistä. Ja siitä John useimmiten tiesikin näkevänsä painajaisia juuri sillä hetkellä. Tiesi, ettei mikään olisi totta, mitä hänen painajaisissaan tuo ainainen mieshenkilö sanoisi. Hän tietäisi, missä menisi todellisuuden ja unimaailman raja.
Tällä kertaa hänen uskonsa kuitenkin alkoi vähitellen hiipua, ja hän tiesi sen olevan järjetöntä. Siltikin hänen mielensä yhä muistutti kolmen vuoden takaisista tapahtumista, jotka vain yksi mies oli pystynyt ratkaisemaan, ja samalla tavoin vain yksi mies voisi järjestää mitään hänen painajaisensa kaltaista todellisuuteen. Ja tuo mies makasi jo haudassa, oli maannut jo kolme vuotta.
“Sherlock, sinä et ole tällainen,” John kuiskasi kasvoille, jotka melkein koskettivat hänen kasvojaan. Hän tunsi miehen lämpimän hengityksen kasvoillaan, haistoi siinäkin tupakan. Hän oli kaivannut tuota tuoksua, muttei silti uskaltanut jäädä nauttimaan siitä, vaan pudisti päätänsä epäuskoisesti ja toisti:
“Sinä et ole tällainen.” Sherlockin tummahahmo oli ollut juuri aikeissa vetää omantunnon puukon irti Johnin rinnasta eikä John ollut ollut täysin varma, olisiko hänen sydämensä kiinni puukon terässä vai yhä muutaman muiston ja verisuonen turvin hänen rinnassaan, kun herätyskellon soittokuoro alkoi.
Se havahdutti hänet hereille ja ensimmäinen asia, jonka hän pystyi tiedostamaan selvästi oli hänen kyynärpäänsä kolhaisu yöpöydän kulmaan, joka vavisutti pöydällä olevien teekuppien tasapainoa, jolloin yksi niistä tippui lattialle. Särkyi. Levisi pirstaleina lattialle.
Kiroten ja herätyskellon kiinni läimäyttäen John hieraisi kasvojansa. Painajainen oli ollut pahimmasta päästä moneen viikkoon. Yhä hiljaa paikallaan istuen hän tajusi joutuvansa hieraisemaan toistamiseen kasvojaan, ja vielä kolmannenkin kerran.
“Se oli lähellä tällä kertaa,” John kuiskasi itselleen ja nousi ylös painajaistensa tyyssijasta aloittaakseen päivän rutiininsa.
John oli laatinut rutiineistansa yhtä kurinalaisesti noudatettavia kuin armeijassakin oli annettu toteltavaksi. Ensimmäinen niistä koski hänen herätystään; joka aamu herätyskello pirahti soimaan tasan 5.42 ja nukkui John sitten omassa sängyssään, tai jossakin muualla, vieraammassa sängyssä tai sohvalla, hän ei koskaan laistanut ensimmäisestä kurinalaisesta rutiinistaan. Hän nousisi joka aamu kello 5.43 - oli hän sitten nukkunut hyvät tai huonot, lyhyet tai pitkät yöunet.
Välittämättä hetkeäkään teekupin sirpaleista, John asteli niiden ohitse kerraten mielessään, miksi oli rakentanut rutiineja ja kuinka tärkeän osan jo pelkkä herääminen jokaisena aamuna täysin samaan aikaan muodosti hänen ensimmäiseen perustukipilariinsa kolmen muun jäädessä jäljelle.
Hän muistutti, kuinka näitä neljää peruspilaria seurasi uudet, heiveröisemmät ja helposti murrettavammat pilarit, jotka kasasivat pieniä yksityiskohtia värittämään hänen tasapaksuista ja harmaata elämäänsä. Jos hän alkaisi luistaa tukipilareidensa - eli rutiiniensa suhteen - yksityiskohdat hänen elämässään menettäisivät merkityksensä ja murenisivat lopulta kokonaan. Ja silloin hän vastaisi unissaan Sherlockin pyyntöön, joka olisi loppu kaikelle sille, mitä hän oli kasannut kolmen vuotensa aikana.
Jälleen John laski, kuinka heräämistä seurasi kuudentoista tai kahdenkymmenenyhden - tällä kertaa kahdeksantoista - askeleen matka pieneen kylpyhuoneeseen, jossa hän peseytyi aamuin illoin. Tämä aamu kuului jälleen todistettavasti niihin aamuihin, jolloin lämmintä vettä kuumasta puhumattakaan tuli vain harvoin. Tämä aamu ei kuulunut niihin onnekkaisiin, joten vesi oli enimmäkseen joko hailakkaa tai aika ajoin jopa kylmää, mutta viimeistään se herätti hänet kunnolla aamuisin - ellei kylpyhuoneen viheliäinen kynnys ollut sitä jo ennättänyt tekemään hänen varpailleen.
Suihkussa John vietti tämän hetkisen väsymyksensä ja vedenlämpötilan seurauksena vaivaiset neljä minuuttia, vaikka hän olisikin voinut juoksuttaa vettä vielä seuraavat kaksi minuuttia aikataulunsa mukaisesti. Poistuttuaan suihkun hiostavasta ilmasta, hänen katseensa hakeutui ensimmäisenä keittiön seinäkelloon. Rutiinien mukaan hän halusi aina varmistaa, että kello ei olisi missään nimessä enempää kuin 5.49 tai muuten hän joutuisi kiristämään muista rutiineistaan ylimääräisiä minuutteja saadakseen ensimmäisen kuntoon ja oikeaan aikaan.
Pukeutuminen oli nopea operaatio hänen aamuissaan; aikaa kului tuskin minuuttiakaan. Naurahtaen hän muisteli, kuinka hän oli luultavasti koko Lontoon parantumattomin poikamies, joka ei viettänyt vaatekaappinsa uumenissa senkään vertaa aikaa, että valitsisi muiden silmiä miellyttävät vaatteet yllensä.
Aamupalaan hän ei kajonnut kuin ainoastaan ani harvoin, ja silloinkin vain, jos oli sattunut ostamaan hedelmiä edeltävänä päivänä. Ainoa asia, joka pakotti hänet aamuisin astumaan keittiöön oli syy hakea illalla jääkaappiin viilenemään jätetty vesipullo. Sen napattuaan John veti pari kuukautta sitten ostamansa uudet juoksukengät jalkaansa ja poistui asunnostaan tarkistettuaan, ettei ollut jättänyt valoja päälle huoneisiin, joissa oli käynyt - tässä tapauksessa kylpyhuoneeseen tai makuuhuoneeseensa.
Hän astui keskelle Lontoon hiljaisia sivukatuja, joissa siihen aikaan aamusta tienvarsilla ajoi vain muutama taxi ja hänen yllätyksekseen myös muutama työntekijä oli uskaltautunut lähteä töihin jalan. Hän vilkaisi sykemittarinsa kelloa nopeasti; se oli kaksi minuuttia edellä ja näytti digitaalisia, varmoja numeroita 5.55. Hän oli ajoissa, ehkä hitusen etuajassakin.
Hitusen hymyillen hän otti muutaman kevyen hölkkäaskeleen tasaisella jalkakäytävällä, josta hän kiristi tahtinsa luontevaksi ja liitäväksi juoksuksi. Joskus John jopa tunsi lentävänsä, mutta se oli ainoastaan niinä sumuisina aamuina kun hänen painajaisensa ei ollut kirkkaana hänen mielessään.
2. Luku: Mahdollisuus?Hengästyneesti John harppoi viimeiset, väsyneet ja raskaat askeleensa ylös mäenrinnettä. Hän oli nähnyt jo mäen juurelta Mycroftin tumman hahmon sateenvarjoon nojaten, jolloin hän oli epäillyt olevansa perässä sovitusta aikataulusta.
“Olenko myöhässä?” hän kysyi voimattomasti ja kumartui alaspäin vetääkseen henkeä. Kolmetoista kilometriä kaupungin kaduilla ei ollut ollut hänelle matka tai mikään, mutta hän olisi halunnut unohtaa painajaisen, joten hän oli päättänyt antaa kehollensa pientä kuria.
Hän oli juossut paikoissa, joissa oli paljon ylämäkiä ja vaikeaa maastoa laskematta juoksunopeuttansa. Hän oli nostanut tasoansa, nostanut kynnystä ylemmäs. Siltikään hän ei ollut unohtanut painajaistansa. Se kummitteli yhä hänen mielessään.
Mycroft vilkaisi taskukelloansa Johnin kysymyksen johdosta ja miehen kasvoilla oli sama, välinpitämätön ilme. John ei ollut koskaan nähnyt miehen hymyilevän kuin ainoastaan oman omahyväisyytensä johdosta. Olikohan mies edes koskaan hymyillyt suu sotkussa väriliiduista tai suklaasta veljensä kanssa heidän ollessaan tenavia, jotka eivät uskoneet jäävänsä kiinni tuhmuuksistaan?
“Aina yhtä ajoissa, John”, Mycroft vastasi hänen kysymykseensä tasapaksulla äänensävyllään, joka toisinaan sai Johnin tuhahtamaan ärtymyksestä, “Rutiinisi näyttävät siis yhä olevan kasassa.”
John ei halunnut enää aloittaa keskusteluja siitä, kuinka hyvin hänen rutiininsa toimivat tai eivät toimineet, joten hän vaihtoi aiheen nopeasti siihen, josta hän oli kolmentoista kilometrin lenkillään päättänyt puhua Mycroftille.
“Kai te tiedätte Lestraden ja Mrs. Hudsonin kanssa, ettette pysty suojelemaan minua uniltani.”
Pienellä huomautuksellaan John sai toisen Holmesin veljeksen huomion kiinnitettyä itseensä. Tämä napautti taskukellonsa kannen kiinni, se tuntui särähtävän Johnin korvaan ikävästi.
“Minä jopa puhuin hänelle tällä kertaa,” John myönsi ja painoi katseensa alas kuin olisi pettynyt itseensä - niin kuin hän olikin. Hän tiesi, että siinä oli omat riskinsä, jos hän puhuisi Sherlockille unissaan. Se voisi horjuttaa hänen mielenterveyttänsä ja totuutta siitä, mikä oli totta ja mitä ei oikeasti tapahtunut, vaikka hänen uniensa kummitukset toisin yrittivätkin väittää.
“Et kai…” Mycroft astui puoli askelta miestä kohti, kunnes pysähtyi ja päätti olla esittämättä lohdutuksen sanoja tai eleitä. John ei tarvinnut niitä. Hän tiesi, että John ei voinut sietää sitä, että hänelle joka päivä sanottiin samaa hänen menetyksestään ja heikkoudestaan.
Silti häntä vaivasi tuon miehen vakava, pettynyt katse, jota korostivat silmien alla olevat tummat silmäpussit. Painajaisia taas - pahoja. Mitä isommat ja tummemmat pussit miehen silmien alla olisi, sitä pahempia painajaiset olisivat. Sen verran Mycroft oli oppinut lukemaan Johnia painajaisten myötä. John oli mies, jonka kasvoista näki menneisyydestä tulleiden tuskien vaikutukset nykypäivänäkin.
“En”, John myönsi hänen onnekseen, “Sanoin vain, että hän ei ole sellainen kuin painajaiseni väittävät. Että hän ei olisi… Hän ei olisi paha; ei minua kohtaan.”
Mycroft jätti viimeisen lauseen huomioimatta. Hän tunsi Sherlockin lapsuudestaan käsin paremmin kuin kukaan, ja hän tiesi myös, että jos Sherlock olisi halunnut olla paha, hän olisi siihen myös pystynyt. John oli saanut siitä pientä esimakua Baskervillen koiran tapauksessa, mutta se ei ollut pelästyttänyt miestä. Tuo tapahtuma oli ainoastaan lujittanut kämppisten luottamuksellista sidettä toisiinsa, eikä Mycroft osannut sanoa oliko se ollut hyvästä.
“Sanoit tietäväsi uniesi ja todellisuuden rajan? Tunnet sen unissasi,” hän huomautti ja nosti yhä kiinni olevan sateenvarjon lennokkaasti olkapäälleen. Hän keikautti itseänsä muutaman kerran kantapäiltä varpaille, kunnes John nosti kiivaan katseensa hänen kasvoihinsa. Otsa oli rypyssä, suupielet tiukat.
“Painajaisten,” mies täsmensi äreästi.
“Niin, painajaisten”, Mycroft nyökytteli, “Sanoit tietäväsi missä ja milloin tunnet kaiken olevan unta. Miksi siis et vain… estä itseäsi ollenkaan puhumasta hänelle? Tai estä itseäsi vain huomioimasta häntä… ollenkaan?”
John ei ollut koskaan ennen edes ajatellut sellaista vaihtoehtoa. Hän oli kyllä yrittänyt pysyä päätöksessään, ettei lausuisi sanaakaan painajaistensa Sherlockille, mutta ettäkö hän nimenomaan kieltäisi ja ehkä jopa uhkailisi itse itseään puhumasta ja jopa huomioimasta tätä hahmoa unimaailmassaan?
Voisiko se todellakin toimia?
3. luku: MuutoksiaViikot kuluivat hitaasti, vaikka John olikin työssäkäyvä ihminen. Hän oli etsinyt itselleen välittömästi työpaikan tajutessaan, ettei voisi palata Bakerstreetille enää. Silti aamuisten juoksulenkkiensä varrella hän juoksi aina tuon entisen kotinsa ikkunoiden ali, ja toivoi näkevänsä tutun hahmon katsovan häntä ikkunasta.
Koskaan sitä tuttua hahmoa ei näkynyt.
Mycroft sanoi sen olevan pahaksi hänelle; jo pelkkä vierailu niin lähellä hänen kaikkien muistojensa kotia olisi riskin ottamista. John tajusi pitävänsä riskeistä, ne olivat kuin vaaroja. Kiduttamista. Hän oli kuin masokisti, joka halusi kokeilla rajojaan. Kokeilla, koska hän ylittäisi näkymättömän rajan, joka satuttaisi niin paljon, että se ei tuntuisikaan enää mukavalta.
Kuten John sen oli jo todistanut; viikot kuluivat hitaasti.
Kunnes eräänä tiistaiaamuna,
kaikki tuntui muuttuvan.
Lopullisesti.Heräyskello soitti normaalin aamuherätyksensä klo 5.42, mutta kelloa oli siirretty tasan yksitoista ja puoli senttiä lähemmäksi pöydänreunaa, josta Johnin unelias käsi tönäisi sen sängyn alle hänen yrittäessään sammuttaa sen. Muutaman kolhun myötä niinkin sinnikäs aamuesiintyjä kuin Johnin herätyskello olikin, vaikeni ja lopetti konserttinsa pölyisen makuualustan alle.
John huokaisi turhautuneesti ja kohotti itsensä käsiensä varaan. Jos huoneessa ja sillä hetkellä samassa sängyssä olisi ollut joku, tämä olisi luultavasti huokaissut ihastuksesta nähdessään Johnin paljaat käsivarret. Ulkoa ikkunasta loistava katulamppu loi pientä valoa jännittyneille lihaksille, jota varjot muotoilivat.
Kolme vuotta tietyissä rutiineissa ja liikunnallisissa määrissä ei ollut mennyt hukkaan. Kuka tahansa pystyi näkemään, kuinka John oli saanut lihasta ympärilleen.
Vilkaistessaan sängyn alta pilkottavaa herätyskelloa, hän mutristi suutansa ärtyneesti. Hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä, miksi ja miten hänen kellonsa oli siirtynyt törmäysalueelle hänen yöpöydällään. Ainoa selitys, mikä kuulosti järkevältä oli, että hänen oli ollut pakko muistamattaan herätä yöllä ja ottaessaan kellon käteensä vilkaistakseen sen näyttävää aikaa, hän oli luultavasti vain laskenut sen huolimattomasti takaisin paikalleen.
Astellessaan makuuhuoneensa poikki kohti kylpyhuonetta, John huomasi sivusilmällä olohuoneensa ikkunan olevan hitusen raollaan. Hän siristi silmiänsä ja vaihtoi painoa jalaltaan toiselle, jonka myötä hän kurkisti varovasti olkapäänsä ylitse kohti pimeätä keittiötä.
“Haloo?” hän huhuili varovasti, “Onko täällä joku?”
Hän ei saanut kaipaamaansa vastausta mistään suunnasta, joten hän hylkäsi ajatuksen kutsumattomasta vieraasta ja käveli päätään pudistellen ikkunan luokse. Siinä ei näkynyt murtojälkiä, joten sen oli pakko olla hänen itsensä jäljiltä.
“Mitä ihmettä minä olen yön aikana puuhaillut?” hän kysyi itseltään ja sulki ikkunan tiukasti kiinni. Kääntyessään ympäri hän kuitenkin kallisti itseään taaksepäin varmistuakseen, ettei lähes autioilla kaduilla näkynyt ketään, joka olisi voinut tavoitella hänen asuntonsa sisään.
Kääntämättä katsetta eteensä hän astui muutaman askeleen kohti kylpyhuonetta, mutta kolauttikin vasemman reitensä pieneen, tammesta valmistettuun olohuonepöytään niinkin voimakkaasti, että kaatoi sen ja menetti itsekin tasapainonsa samalla.
Komeasti kaatuen John otti itsensä käsillään vastaan, kierähti pienen ja tyylikkään kuperkeikan, josta ponnahti takaisin jaloilleen. Hän sipaisi muutaman kerran pyjamansa housuja, kunnes nosti pöydän takaisin paikalleen ja tarkisti kolhut; se ei ollut kärsinyt niistä pahemmin.
Samassa hänen katseensa hakeutui keittiön kelloon, joka oli armottomasti kirinyt hänen edelleen. John pudisti päätänsä ja harppoi nopein askelin kylpyhuoneeseen. Matkalla hän kolautti jalkansa kipeästi kynnykseen, kirosi sitä kolmella kiitettävän ytimekkäällä kirosanalla ja hyppelehti lopun matkan pudottaen samalla vähäiset vaatteet yltänsä.
Vesi oli yllättävän lämmintä ja John olisi mieluusti halunnut viipyä suihkussa kauemminkin, mutta hän muistutti olevansa jo nyt myöhässä. Huuhdellessaan myskin tuoksuista shampoota pois hiuksistaan, hän haparoi suihkusaippuaa oikealla kädellään muttei löytänyt sitä telineestä, jossa se useimmiten oli.
“Missä hemmetissä se nyt…?” hän kirosi ja raotti silmiänsä nähdäkseen saippuan olinpaikan. Epäonnekseen hän sai shampoota silmiinsä ja kirvelyn seurauksena hän kirosi useampaan otteeseen. Hän sammutti hanan ja nappasi pyyhkeen altaan reunalta, kuivasi nopeasti hiuksensa, kunnes veti pyyhkeen lantiollensa.
Hän vilkaisi itseänsä nopeasti peilistä; hän näytti todella surkealta. Kuvajaisessa ei näkynyt sitä ylvästä, sodan koulimaa John Watsonia. Mustat silmänaluset vanhensivat häntä liiaksikin, vaikka kroppa päästä alaspäin sanoikin muuta.
“Myisin itseni vaikka kasaksi kalpeita luita, jos saisin sen yhden helvetin ihmeen!” hän kirosi äreästi ja poistui kylpyhuoneesta. Hän painoi valokatkaisimen pois päältä.
John oli yrittänyt pysyä erossa tuosta toiveesta, jonka oli ensimmäisen kerran esittänyt Sherlockin hautakiven luona kolme vuotta sitten. Hän oli tuolloin pyytänyt vielä yhtä ihmettä, joka olisi tarkoitettu ainoastaan hänelle. Se, että Sherlock ei olisi kuollut; ettei tämä olisi poissa. Mycroft oli sanonut toiveen ajattelusta olevan vain haittaa ja myöskin kieltänyt Johnia palaamasta enää aiheeseen. Kuollutta ei saisi takaisin - ja tuolloin John aina ajatteli, että jos tässä maailmassa joku palaisi kuolleista takaisin henkiin, niin se olisi Sherlock.
Mitään ajattelematta hän puki nopeasti lenkkivaatteet yllensä ja veti tossut jalkaansa. Hän nappasi avaimen työpöydältä ja lähti ovet paukkuen ulos. Puolivälissä rappukäytävää hän tajusi unohtaneensa juomapullon. Hetken emmittyään hän päätti, ettei tarvitsisi sitä. Hän voisi ostaa uuden matkan varrella olevalta kioskilta.
Päästyään raikkaaseen aamuilmaan, John soi muutaman kivuliaan ajatuksen yölliselle unelleen, joka oli hänen onnekseen pysynyt kaukana pahimmasta painajaisesta. Sherlock oli ollut osa sitä, joka teki unesta välittömästi painajaisen, mutta se oli pysynyt lievänä. Uni oli vain kerrannut kolmen vuoden takaisen tapahtuman. Sherlock oli samalla tavoin seisonut katon reunalla ja pudottautunut alas. John oli huutanut tätä nimeltä, mutta oli ainoastaan todistanut ystävänsä kuolleeksi.
“Miksi et jätä minua rauhaan?” John kysyi mutisten ja pidensi askeleen pituuttaan. Hän juoksi tuttujen katujen poikki, kunnes hän joutui pysähtymään Bakerstreetille. Syynä oli hänen tiheä hengityksensä ja juomapullon uupuminen. Hän ei ollut nähnyt tarvetta ostaa sellaista kioskilta, mutta katui sitä nyt. Entisen kodin vieressä ollut ruokapaikkakaan ei ollut enää toiminnassa.
John hieraisi kasvojaan. Taxi ajoi hänen ohitseen.
Hän nosti päänsä hiljaa pystyyn ja näytti siltä, kuin hänen kasvoiltaan olisi voinut lukea maailmanlopun merkit. Hänen katseensa oli tyhjä; peura ajovaloissa.
“Ei…” hän kuiskasi ja pudisti päätänsä. Hän tuijotti pois ajavan taksin perään, kunnes pudisti päätänsä ja kääntyi jatkaakseen matkaansa. Mitä hän oikein kuvitteli?
Jokin sai hänet pysähtymään. Hän ei halunnut ottaa riskiä. Voisiko…? Voisiko se muka olla? Ei tietenkään.
“No niin, John, älä ole typerä,” hän sanoi itselleen ja otti muutaman juoksuaskeleen. Hän pysähtyi silti. Hän kääntyi vilkaisemaan taakseen ja näki taksin kääntyvän kadun kulmasta.
“Olen oikea idiootti…” Hän pudisti päätänsä ärtyneesti ja painoi sormet ohimollensa. Hän puristi silmänsä kiinni ja ajatteli tiekarttoja. Liikennemerkkejä ja tietöitä, joita oli nähnyt aina aamuisin. Hän ajatteli taksin nopeutta ja uusia reittivaihtoehtoja. Hän ajatteli tummaa hahmoa tämän takapenkillä.
“Matka: 1,5 kilometriä. Aika: korkeintaan 15 minuuttia. Mahdollisuudet pysäyttää taksi”, John nosti itsevarman katseen ylös ja sanoi käheästi: “
yksi.”
4. Luku - Harhakuvia ja totuuksiaJohn juoksi kuin tuuli.
Siltä hänestä ainakin tuntui. Tuntui kuin hänen uupumuksensa ja keuhkojen paino olisi poissa, toivo sykki hänen sydämessään. Hänen päänsä kuiskasi tuota yhtä nimeä tiuhaan, vaikka hän yrittikin kieltää itseänsä uskomasta sellaiseen. Mycroft nirhaisi hänet jos saisi tietää.
Hän kääntyi kolmannesta risteyksestä vasempaan, juoksi autojen kimeiden tööttäysten sekaan, liukui yhden konepellin ylitse ja jatkoi syvemmälle kaupungin ytimeen. Nousi palotikkaat nopeasti, vaihtoi rakennuksen kattoa hypyllä, joka päättyi nättiin kierähdykseen, josta hän pääsi jaloilleen. Hengitys muuttui puuskutukseksi. Hän muisti nuo menneet hetket, jolloin oli jahdannut rikollisia samalla tavoin Sherlockin kanssa. Hänen sydämensä hakkasi korvissa, veri kohisi samaan rytmiin. Hän kompastui. Piti tasapainonsa.
"Helvetti!" John kirosi jalkojen pettäessä hänen altansa. Hän kaatui ja oli pudota katon reunalta, mutta sai otteen palotikkaista. Alla odottava sivukujan maapinta huojui, häntä oksetti. Väsymys ja uupumus olivat tulleet takaisin.
John kiskoi itsensä takaisin ylös katolle ja tuijotti taivasta. Hengitys oli takkuilevaa ja tiheää. Hän kuuli auton tööttäyksen vain vaivoin.
"Olen pettynyt sinuun, John", Sherlockin ääni kantautui Johnin korviin aavemaisena kaikuna,
"Luulin, että olisit pystynyt parempaan." John hätkähti ääntä niin, että se sai hänet pyörähtämään ympäri. Hän oli jo valmis ponnistamaan itsensä käsiensä avulla ylös, mutta kattotasanne oli tyhjä. Siellä oli vain yksi, avuttoman oloinen savupiippu, jota tuuli oli riepotellut ja kuluttanut ajan myötä.
"Sherlock?" John kutsui hiljaa, "Missä sinä olet?"
Pelkkä tuuli vastasi puskemalla Johnin kasvoille viileää ilmaa. Näkymät eivät väreilleet enää hänen silmissään, mutta silti hän tunsi itsensä liian heikoksi jatkaakseen typerää ajojahtiaan.
"Mitä minä kuvittelen?" John iski nyrkin kattoa vasten ja yritti pitää kevyen niiskautuksensa äänettömänä. Yksi irti päästetty niiskautus kuitenkin nosti hänen keuhkoistaan esille nyyhkytyksen, jota hän kirosi murtuneilla kirosanoilla.
"Mitä helvettiä minä...?" hänen äänensä katkesi tukahtuneesti kun hän yritti saada henkeä, "Miksi et jätä minua rauhaan, Sherlock?" Johnin kuikaus oli hento, kyynel valui hänen poskeltaan kun hän kohotti itsensä käsiensä varaan. Hän nousi vapisten uupuneille jaloilleen ja käveli katon reunalle.
"Voisin tehdä siitä itsekin lopun, tiedätkös?" John ei täysin sataprosenttisesti tienyt kenelle puhui, mutta jokin osa hänessä uskoi Sherlockin seisovan hänen vierellään, "Minun ei tarvistsisi odottaa, että sinä lopettaisit, tiedäthän? Voisin lopettaa
kaiken. Menneet muistot, tulevan loputtomuuden. Tyhjyyden. Voisin vain... tehdä niin kuin sinä."
Kääntäessään katseensa hän pystyi kuvittelemaan Sherlockin vierellään. Tämän katse oli apea, katuva. Sherlock ojensi kätensä Johnille, mies tarttui siihen epäröimättä.
"Miltä se tuntui?" John kysyi katsoessaan alas, "Kuolema. Miltä se tuntui?"
"Se ei tuntunut väärältä koska..." John kohotti katseensa harhakuvaan vieressään ja odotti tämän jatkavan keskenjäänyttä lausetta. Sherlockin apea katse ja tyhjyys silmissä ei antanut vastausta. Johnin harhakuvitelma oli vain niin aito kuin hänen tietämänsä faktat olivat, mutta sitä hän ei itse tiennyt.
"Koska...?"
"John..." Harhakuva katosi. John räpytteli silmiänsä tiuhaan tuntiessaan vapinan syttyvän kehossaan. Kyynel valui hänen poskelleen hänen tuijottaessaan viistosti oikealle, rakennusten seinien välistä, vastakkaisen kadun kulmalle. Siellä seisovan hahmon mustien hiusten alta näkyivät tummat silmät, joiden katse oli samaan aikaan yllättynyt että kysyvä. John kohotti leukansa pystyyn ja astui askeleen taemmas. Pois katon reunalta. Hän käveli henki poukkoillen palotikkaiden luokse, laskeutui ne varovasti maankamaralle asti ja sulki silmänsä. Hän veti syvään henkeä, kunnes kääntyi ja näki miehen, tuon painajaisten hahmon, yhä seisovan tien toisella puolella olevan kujan suussa.
5. Luku - YllätyksiäJohn ei tiennyt, miten hänen olisi pitänyt reagoida. Hänen sielunsa huusi kovalla ja painavalla äänellään kieltoa, mutta jossakin syvällä sisällään hän tunsi myös tuon kimeän, ilahtuneen äänen huutavan kyllä -sanaa.
Hän vain seisoi aloillaan oman kujansa suulla ja tuijotti varjoissa viihtyvää miestä tien toisella puolen. Hänen mieleensä tuli ajatus jengisodasta; kuin tämä katu erottaisi heidät ja heidän ystävyytensä. Samalla John kuitenkin testasi painajaistensa hahmoa; hän katsoi, kuinka suuri tämän ylpeys olisi. Saisiko hän Sherlockin astumaan pois varjoista. Tietämättään hän testasi myös itseänsä - ja tällaisessa pelissä hän tulisi ainoastaan itse häviämään.
Sherlock kohotti päänsä ylväästi pystyyn ja nykäisi sitä kevyesti taemmas. Hän kutsui, John ajatteli. Vastaukseksi hän pudisti päätänsä. Sherlock siristi silmiänsä kummastuneena Johnin kieltäytymiselle. Se sai Johnin hymyilemään tyytyväisenä. Hän kohotti kätensä ja kutsui puolestaan Sherlockia ylittämään katua. Mies näytti huvittuvan Johnin eleestä liiaksikin. Hän pudisti päätänsä leveästi hymyillen.
"Niinhän sinä luulet," hän tuntui sanovan.
Siinä he siis seisoivat kummatkin aloillaan ja Johnista se oli naurettavan typerää. Hän näytti taatusti idiootilta. Huomaamattaan hänen leukapielensä olivat kiristyneet ja kädet puristuneet nyrkkiin. Viha alkoi kiehua hänen sisällään. Mies ei siis ollut muuttunut kolmen vuoden aikana pätkääkään. Jokin Johnin sisällä kuitenkin piti siitä seikasta, ettei tuo nenäkäs, itseään rakastava paskiainen ollut menettänyt rakastavaa otettaan itsestään.
Yhtäkkiä John tunsi hymyn kohoavan kasvoilleen. Hän muisti nuo hetket kun hän oli tapellut Sherlockin kanssa tupakoinnista, Cluedon pelaamisesta ja kaikista muista naurettavan pienistä asioista, joihin jotenkin liittyi Sherlockin typerä itserakkaus.
"Hyvä on", John mutisi itsekseen ja levitti kätensä antautumisen merkiksi, "Sinä voitit."
Sherlock kallisti päätänsä ja pudisti sitä hymyillen nähdessään Johnin astuvan jalkakäytävältä häntä kohti.
Yllättäen John kuitenkin pysähtyi keskelle katua.
Hänen silmiinsä syttyi jälleen se sama tyhjyys, jonka Sherlock oli nähnyt taxistakin. Hän oli nähnyt sen aina Johnin katseesta viimeisen kolmen vuoden ajan, ja hän oli jo ennättänyt toivoa äskeisen loiston jatkuvan pidempäänkin, mutta oli ollut väärässä. John kävi päässään läpi kolmen vuoden tuskansa nopeasti, mutta tuska repi hitaasti hänen haavojaan. Kaikki hänen painajaisensa. Jokainen syytös, jonka Sherlock oli antanut hänelle hänen omassa helvetissään. Jokainen koottu rutiini, tukipilari. Kaikki oli ollut turhaa. Tuo mies oli elossa. Helvetti soikoon, mies, jolla oli oma hautakivi hautausmaalla, oli elossa.
"John!" Sherlock karjaisi ja harppasi päivänvaloon. John kuuli ainoastaan auton kimeän jarrutuksen ja töötin sekaisen äänen kun Sherlock tönäisi hänet pois alta. He molemmat kaatuivat kipeästi asfalttiin auton pyyhkäistessä heidän ohitseen.
"Helvetti soikoon! Mikä sinua vaivaa?!" Sherlock karjui äreästi. John pudisti päätänsä oudoksuen, hän ei ollut todellakaan huomannut autoa.
"En... En tiedä," hän sanoi ääni väristen, ja tajusi valehdelleensa. Johnhan nimenomaan tiesi, mikä häntä vaivasi.
Sherlock murahti normaaliin tapaansa ja auttoi ystävänsä seisaalleen. Hän vilkuili ympärilleen kuin pakolainen - kaiketi hän sellainen olikin. Hän tarttui kireällä otteelle Johnia käsivarresta ja suorastaan raahasi tämän viereisen kujan varjoihin suojaan pistäviltä silmiltä.
"Hienoa, nytkös ihmiset vasta puh..."
"Miten he voivat puhua meistä kuin homoista, jos olen kuollut?" Sherlock keskeytti Johnin äreällä tiuskaisulla. John kirosi mielessään itseään; hän oli tarkoittanut äskeisen vain kevyeksi vitsiksi.
"Sherlock..." John kröhisti kurkkuansa ja riuhtaisi itsensä irti, "Onko sinulla jokin tietty syy ilmestyä juuri nyt?"
"Kuinka niin?"
"Tässä on ollut kolme vuotta aikaa, joten..."
"Niin?"
"Niin."
"John, mitä sinä ajat takaa?" Sherlock pyöräytti silmiään turhautuneesti.
"Tuntuu kuin haluaisit pilata elämäni; varsinkin nyt kun se vihdoin on jotenkin kasassa."
"Kasassa?"
"Minulla on rutiineja, Sherlock. Ja olen noudattanut niitä kurinalaisesti viimeiset kolme vuotta."
"Olen huomannut sen."
"Olet... huomannut?" John kallisti päätänsä ja kurtisti kulmiansa. Totuus valkeni hänelle vähitellen ja sen mukana tullut viha ja voima saivat hänet vapisemaan.
"Sinä olet tiennyt?!"
"Aina."
"Olet tiennyt...! Olet nähnyt minun kärsivän ja nyt päätät vain ilmaantua ja pilata elämäni uudelleen?!"
Sherlock pudisti päätänsä.
"En ole täällä pilaamassa elämääsi, John," hän sanoi ontosti. Mahtoiko sittenkin olla virhe palata näin myöhään?
"Mitä sitten?" Johnin ääni oli kylmä. Hän ei voinut sietää miestä edessään ja vain vaivoin sai hillittyä itseänsä pitämään kätensä vyötärönsä vierellä.
Sherlock kallisti päätänsä ja pyysi Johnilta ymmärrystä. Mies pysyi hänen edessään yhä vihaisena, joten Sherlockin ei auttanut muu kuin mennä suoraan asiaan. Hän nosti repun pois selästä syliinsä ja avasi sen. Varovasti hän otti pienen olennon pois sen uumenista ja ojensi sen Johnia kohti.
"Mitä?!" John älähti, "Se... se on..."
"Se on koira, John", Sherlock huokaisi turhautuneesti, "Gladstone."
6. luku - Koti ja rakastava omistaja"Mitä sinä tätä minulle tyrkytät? En, en mitenkään voi..."
"John, katso sitä!" Sherlock yllytti, "Oletko muka nähnyt mitään söpömpää eläessäsi?"
"Sherlock, se on saksanpaimenkoira! Tajuatko minkä kokoisia niistä tulee?"
"Melko isoja."
"Ei, vaan valtavia! Ne vaativat paljon liikuntaa ja aktiviteetteja. Ne eivät sovellu kerrostaloelämään."
"Haluankin että koulutat sen. Sinulla on enemmän kokemusta kuin minulla." John katsoi ystäväänsä kuin hullua. Hän tiesi omaavansa enemmän kokemusta armeijauransa puolesta - ja jos totta puhutaan, hän ei edes halunnut ajatella millainen Sherlock oli armeijassa ollut. Hän oli usein ajatellut olikohan tuommoinen urpo voinut käydä armeijaa puhtain paperein, muttei koskaan ollut viitsinyt kysyäkään asiasta.
"Koulutan? Sinulleko?"
"Niin."
"Sherlock..." John huokaisi ja laski pienen pennun alas hieraistakseen kasvojaan, "Tämä on saksanpaimenkoira." Hän osoitti pentua maassa.
"Niin?"
"Siitä tulee iso." John asetti kätensä vyötärönsä korkeudelle näyttääkseen Sherlockille koiran tulevien päivien koon.
"Niin!?" Sherlock ei näyttänyt ymmärtävän sitä mitä John ajoi takaa. Hän huokaisi toistamiseen ja hautasi kasvot käsiinsä.
"Sinä olet kuollut mies, Sherlock", hän sanoi väsyneesti, "Sinä olet kuollut. Tämä on saksanpaimenkoira, joka tarvitsee hyvän kodin, liikunnallisen ja rakastavan omistajan, joka pystyy pitämään siitä huolta. Se on kuin lapsi! Sinä en pysty pitämään siitä huolta!"
"John..."
"Jos välttämättä haluat koiran niin olisin luullut sinun kiintyvän enemmän bulldoggeihin kuin tällaiseen!" Pentu vilkaisi Johnia merkitsevästi hänen puhuessaan siitä kuin typerästä tavarasta.
"Ne ovat äänekkäitä otuksia."
"Oi, tämä kyllä haukkuu."
"Mutta ei kuorsaa."
"Unohdetaan tuo..."
"
Gladstone."
John katsoi Sherlockia ärtyneesti ja nyökkäsi.
"Unohdetaan Gladstone", hän sanoi huokaisten, "Se sinun asiasi?"
Oli Sherlockin vuoro katsoa Johnia kuin idioottia. Heidän välilleen laskeutui hiljaisuus ja John vilkaisi koiraa, sitten Sherlockia ja jälleen koiraa.
"Sinä... Sinä siis haluat, että ihan oikeasti koulutan sen?"
"Niin," Sherlock sanoi pirteästi.
"Sinä olet ollut kolme vuotta kuollut, unohtanut ja antanut minun kärsiä ja nyt tulet takaisin vain, jotta voisin kouluttaa sinulle koiran?!"
"En ole unohtanut, olen ollut tääl..."
Sherlock kaatui voimakkaasta iskusta maahan. John heilautti kättänsä kevyesti ja hieraisi sitä.
"Älä. Muistuta," hän käski. Sherlock ei ollut uskoa äskeistä tekoa todeksi. John todellakin oli lyönyt häntä, ja kovaa. Hän pyyhkäisi suupieltänsä ja huomasi sormiensa tahriutuvan vereen.
"Okei, ehkä ansaitsin tuon..."
"Vai
ehkä?!"
"Okei, okei, minä todellakin ansaitsin sen", Sherlock nosti kätensä pystyyn kuin antautuakseen, "Sinä siis suostut?"
"Minun pitäisi lyödä sinua uudelleen tuosta hyvästä."
"Sinä tunnet minut, John! Enhän minä nyt koiraa... Älä ole naurettava! Se on kuin lapsi, se tarvitsee rakastavan kodin ja omistajan, joka pitää siitä huolta. Vie lenkille ja antaa ruokaa."
John huokaisi raskaasti ja pudisti päätänsä. Tuo mies oli kyllä niin naurettava. Ei hän kyllä voisi koiraa tuohonkaan jättää, Sherlock kyllästyisi sen sisäsiisteysongelmaan hetkessä ja koira jäii kadulle. Miten hän itsekään kestäisi sellaista haastetta kuin tuo koira antaisi?
"Kuvittele, että se olisi uusi tukipilari." Sherlock hymyili Johnille kuin olisi lukenut tämän ajatukset. John nappasi koiran kainaloonsa ilman hymyä ja kaivoi puhelimen taskustaan.
"Mitä sinä nyt?"
"Älä pelkää, en soita rankkurille", Johnin äänensävystä paistoi närkästys, "Soitan veljellesi."
"Ei tarvitse, hän tietää jo."
John tunsi jännittyvänsä kauttaaltaan. Mycroft. Tiesi?
"Kuinka kauan?" hän yritti pitää äänensävynsä leppoisana, johon Sherlockin olisi helpompi vastata kuin refleksistä. Niin kävikin.
"
Kolme vuotta."
7. Luku - Ei mitään”Kuinka kauan hän on ollut tuossa mielentilassa?” Mycroft kysyi ja vilkaisi veljeään äreästi. Vastatessaan puhelimeen ja nähdessään soittajan olevan John, Mycroft oli ajatellut tämän vain ilmoittavan että heidän sopimaansa tapaamista pitäisi joko aikaistaa tai siirtää.
Hänen hälytyskellonsa olivat alkaneet hälyttää siinä vaiheessa, kun hän oli kuullut puhelimesta vain hiljaisuutta, kunnes se oli päättynyt tuuttauksiin. Hetkeä myöhemmin hän sai tekstiviestin veljeltänsä, joka pyysi hänet Johnin asunnolle.
Matkaa Mycroftilla ei ollut paljoa, mutta hänen ärtymyksensä veljeään kohtaan ei ollut kovankaan työn takana. Alusta asti hän oli pyytänyt Sherlockia paljastamaan totuuden hienovaraisesti ja järkyttämättä ketään - varsinkaan Johnia.
”Viimeiset kolme tuntia”, Sherlock vastasi huokaisten veljensä kysymykseen, ”Hän on ollut samassa asennossa viimeiset kolme tuntia.”
He tuijottivat Johnia hiljaisuuden vallitessa. Kuultuaan Mycroftin tienneen koko ajan Sherlockin olleen elossa, John oli nostanut kujalta lähtiessään pienen pennun syliinsä ja palannut asunnolleen. Sherlock tiesi, missä hänen ystävänsä nykyään asui, ja käytyään aina välillä varmistamassa tämän olevan kunnossa, hän tiesi myöskin kaikki turvalliset sivukujat ja polut, jossa häntä ei nähtäisi. Hän oli siis käytännössä Johnin asunnolla jo silloin kun tämä oli kääntänyt avainta lukossa.
Avattuaan kotinsa oven ja kohdatessaan Sherlockin anteeksipyytävän katseen olohuoneessaan, John ei ollut laskenut pentua lattialle, jotta se voisi tutkia paikkoja, vaan hän oli yhä pitänyt sen sylissään ja istunut alas nojatuoliinsa. Sherlock oli seurannut sivusta, kuinka Johnin silmiin oli nopeasti syttynyt tyhjyys, joka ei ollut kadonnut Mycroftinkaan ilmestyessä.
Ja siinä John oli istunut viimeiset kolme tuntia vain silittäen Gladstonea. Sherlock ei voinut uskoa tuon persoonan olevan John; hänen tuntemansa, armeijan käynyt mies ei järkyttyisi niin pienestä.
”Vai pienestä?” Mycroft katsoi veljeään yllättyneesti, äänestä huomasi surumielisyyden, ”Onko tämä sinulle pientä?”
”Puhuinko ääneen?” Sherlock kummasteli ja otti askeleen kohti Johnia painaakseen kätensä tämän hartialle lohduttavasti, mutta sai tältä niin äreän ja sieluttoman katseen, ettei saanut jalkojaan liikkeelle.
”Sanoin, että hoida asia
hienovaraisemmin,” Mycroft murahti.
”Minähän yritin!”
”Luuletko, että koiran dumppaaminen hänelle on hienovaraista?!”
”Ainakin hän on jo kiintynyt siihen!” Sherlock huusi ja osoitti Johnia molemmilla käsillään. Mies nojatuolissa vilkaisi häntä uudelleen, lohduttomammin.
”Tai melkein…” Sherlock korjasi ääni vaieten, ”John, minä…”
”Ei”, mies sanoi käheästi, hänen äänensä oli kadonnut, ”Älä sano mitään.”
”John…”
”Ja sinä!” John katsoi Mycroftia silmiin kuin juuri ammuttu susi viimeisillä voimillaan, ”Sinä tiesit. Sinä olisit… Olisit edes joskus voinut…”
”Tiedän, John, tiedän. Olisin monesti halunnut, mutta…”
”Mutta mitä?!”
”Sinä voit jo paljon paremmin, olit rakentanut elämäsi kasaan. Ajattelin, että ehkä olisi parempi, jos et edes tietäisi. Yritin tolkuttaa sitä veljelleni, mutta hän halusi sinun tietävän heti, kun et olisi enää vaarassa.”
”Hyvä, että edes yksi Holmesin veljeksistä haluaa minun tietävän totuuden asioista”, John tiuskaisi kylmästi, ”ja minä tosiaan toivoin, että se olisit ollut sinä, Mycroft.”
”John, en voinut…”
”Ja miksi et?”
”Sinä olit vaarassa, John, ja Sherlock pelasti sinut.”
Mycroftin sanat saivat Johnin kääntämään katseensa toiseen Holmesin veljeksistä. Hän vaati selitystä. Sherlock huokaisi ja nyökkäsi: ”Se on totta. Moriarty käski minun valita; joko minä tai ystäväni.”
John hautasi kasvot käsiinsä ja huokaisi väsyneesti.
”Minusta tuntuu, että pääni hajoaa!” hän uikahti. Sherlock tunsi vilunväristykset selkäpiissään. Hän ei halunnut nähdä Johnia siinä kunnossa, sellaisessa mielentilassa kuin tämä nyt oli. Hän oli nähnyt Johnin usein murtumisen partaalla käydessään väärään aikaan varmistamassa kaiken olevan hyvin. Hän oli kerran aamulla nähnyt, miten pahanlainen painajainen oli väsyttänyt Johnin kasvoja monella vuodella.
”Jos yhdestäkään asiasta koskaan olen yhtä varma kuin nyt…” Sherlock yritti nielaista palaa kurkussaan, ”niin siitä, että kolme vuotta oli liian kauan.”
”Sinun ei olisi pitänyt palata,” Mycroft huomautti. Hän yritti pysyä tyynenä nähdessään veljensä niin haavoittuvaisena ja Johnin… Hän ei halunnut nähdä kumpaakaan siinä kunnossa. Kolmen vuoden aikana Johnista oli tullut hänelle kuin veli; rehellinen, turvaa hakeva ja tarvitseva; sellainen, mitä Sherlock ei ollut ollut. John oli kuin hänen toinen pikkuveljensä.
”Sinä et päätä siitä,” Sherlock mutisi äreästi.
”Päätän kun haluan läheisteni olevan turvassa.”
”Mitä minä hänelle muka voisin tehdä?!”
”Etkö näe, mitä olet
jo tehnyt?!”
”Lopettakaa! Kummatkin!” John huudahti. Pentu hänen sylissään inahti pelokkaasti.
”Älä ole niin sinisilmäinen, John. Mycroft haluaa aina peitellä jälkensä minun avullani, hän ei ole niin kiltti kuin on antanut ymmärtää,” Sherlock ärähti ja asteli keittiöön.
John seurasi Sherlockin askelia katseellaan ja pähkäili samaan aikaan tämän sanoja. Mycroft oli ollut hänelle kiltti, oli tukenut häntä kaikki nämä vuodet - muttei silti ollut kertonut totuutta. Sherlock saattoi olla oikeassa, mutta Mycroft olisi voinut olla vain välittämättäkin. Jos se ei olisi hyvyyttä niin mitä, kun tämä oli huolehtinut Johnin mielenterveydestä painajaisten suhteen?
”Sinähän tässä se puhtain ja synnittömin persoona oletkin!” Mycroft seurasi veljeään keittiöön tietämättään edes syytä, miksi teki niin. Johnkin nousi ylös nojatuolista, muttei tohtinut laskea pientä koiranpentua sylistään. Sherlock oli osunut osittain oikeaan sanoessaan Johnin olevan kiintynyt pieneen otukseen; ehkä hän vähän olikin.
”Teepannu on alakaapissa”, John huomautti, ”ja kupit päänne korkeudella.”
Sherlock alkoi keittää teetä Mycroftin vetäytyessä takaisin olohuoneeseen; hän ei ollut tottunut tekemään mitään itsensä eteen saatikka muiden. John voisi olla poikkeus, mutta loppujen lopuksi apu, jonka Mycroft oli hänelle suonut, oli tullut jonkin yhteyden kautta.
John seurasi Sherlockin työskentelyä ihmetellen, miten miehen liikkeet olivatkaan niin sulavat; kuin ne olisivat olleet tämän jokapäiväistä rutiinia. Nopeus ja tarkkuus oli uskomatonta niinkin vieraassa asunnossa kuin Sherlock oli - tai Johnista ne tuntuivat uskomattomilta. Totuushan oli, ettei hän ollut nähnyt Sherlockin tekemiä uskomattomuuksia kolmeen vuoteen, joten hän vain luuli nykyisen touhottamisen olevan uskomatonta taituruutta. Ja jos John olisi yhtään seurannut tai kiinnittänyt huomiota omiin rutiineihinsa viime viikkojen aikana, hän olisi tajunnut osaavansa samat asiat yhtä nopeasti ja sulavasti.
”Näytät todellakin pitävän siitä näinkin nopeasti,” Sherlock sanoi kuin ohimennen ja vilkaisi Johnin sylissä olevaa koiraa sivusilmällänsä. John lopetti koiran pään silittämisen - hän ei ollut edes tajunnut aloittavansa sitä - ja kurtisti kulmiansa. Hän todella piti pennun pehmeästä turkista ja nätistä värityksestä, mutta hän myös tiesi, ettei pentuaika koskaan ollut pitkä. Monet sanoivat sen olevan liian lyhyt.
”Niin no, tiedäthän mitä koirista sanotaan? Ihmisen paras ystävä.” Hän kohautti hartioitaan varautuneesti.
”Sinä siis pidät sen?”
”Eikö minun pitänyt kouluttaa se
sinulle?” John vilkaisi Sherlockia toinen kulma koholla, hän hymyilikin hitusen. Hän oli aistinutkin, että tässä oli koira haudattuna. Sherlock jätti kysymyksen omaan arvoonsa, eikä suonut Johnille vastausta, joten mies jatkoi: ”Olisin kyllä mieluusti nimennyt sen jotenkin muuten.”
”Mitä vikaa Gladstonessa on?” Sherlockin ääni oli viaton. John naurahti miehen ilmeelle.
”Se vain ei oikein…”
”Niin?”
”Tiedätkös…?”
”Niin?”
John huokaisi raskaasti ja nosti koiran kasvojensa korkeudelle. Hän katsoi sitä syvälle silmiin ja pudisti päätänsä päättäväisesti.
”Gladstone on ihan hyvä nimi, Sherlock”, hän nyökytteli tappiollisesti, ”oikein hyvä.”
Sherlock hymyili Johnille. Hän näki miehen silmissä jälleen pientä pilkettä, eloa. Ensimmäistä kertaa eläessään Sherlock tunsi ja tiesi kerrankin tehneensä jotakin oikein Johnin eteen. Jotakin, joka merkitsi.
”Mitä hra Rollington pyysi tästä?” John kysyi yhtäkkiä. Sherlock pyysi Johnia toistamaan kysymyksen, ja John toisti sen.
”Mistä sinä…?”
”Näkeehän sen nyt päällepäin jo”, John naurahti, ”pentu haisee kalalle, koska hra Rollington käy kalassa joka aamu ja tuo hajun taatusti mukanaan myös kotiinsa. Hänen asuntonsa sijaitsee lähellä Thamesia ja useimmiten hän myös kävelee rannalla jos haluaa lähteä pientä kaistaletta etsimään. Hän pitää vedestä ja siksi kaiketi kalastaakin, mutta sitä vartenhan hän lähtee kauemmaksi etsimään saalista. Saappaissasi on mutaa, joten uskon sinun ja hra Rollingtonin tehneen vaihtokaupan rannalla sateen jälkeen ja juuri sopivasti viime yönä satoi rankasti, joten se selittäisi mudan helposti. Lisäksi takissasi näkyy olevan tupakantuhkaa, joka kielii sinun polttaneesi. Se kuuluu myös hra Rollingtonin paheisiin, joten miksipä ette olisi vetäneet henkosia yhdessä koirakauppojen yhteydessä?”
Mycroft vilkaisi Sherlockia yllättyneesti, kysyi katseellaan oliko John oikeassa, mutta Sherlock oli yhtä yllättänyt kuin veljensä, ettei saanut sanaa suustansa.
”Vai olenko täysin väärässä?” John irvisti ja haistoi koiran turkkia paremmin, ”Voin vaikka vannoa, että tämä haisee kalalle.”
”Ei, et sinä ole väärässä, John…” Sherlock sai sanotuksi, ”osuit täysin oikeaan.”
”Niinkö?” John kysyi yllättyneesti ja kohotti pentua sylissään, ”Sieltä sinä siis tulit. Täytynee kiittää hra Rollingtonia.”
”Miten sinä teit sen?” Mycroft puuttui Johnin puheisiin ja lepertelyihin koiraa kohtaan, ”Miten pystyit päättelemään kaiken tuon?”
John kohotti katseensa sivuun koirasta ja kohautti harteitansa.
”Minä vain näin sen, ja haistoin tietysti. Eikö se muka ole sinulle yhtä selvää?”
”Kyllähän sellaisen huomaa, mutta en olisi sinun uskonut…”
”Mitä?”
”Hän yrittää sanoa, että olet tarkkanäköisempi kuin ennen, John”, Sherlock sanoi turhautuneesti veljensä niukkasanaisuuteen, ”Samalla tavoin tarkkanäköinen kuin minäkin.”
