Nimi: Paratiisiin
Kirjoittaja: Sassa
Ikäraja: K11
Genre: Femmeä, draamaa, hempeilyä ja fantasiaelementtejä
Disclaimer: Mun! Mun!
A/N: En tiedä, en todellakaan tiedä. Kirjoitan tosi vähän ja harvoin. Tästä piti tulla ihan perushömppää, mutta sitten mielikuvitus heittäytyi villiksi... Talvea on kiva fiilistellä!
Omistan mussulle
Demeterille, joka myös heitti haasteen:
Pakolliset tapahtumat: Mari-niminen tyttö leipoo punajuurikakun. Joku raapustaa pakkasen kuorruttamaan ikkunaan enkeleitä.
Pakolliset sanat: salaisuus, ämmä, kimaltava, rytmitön, napsahtaa.
Extra: Tekstistä löytyy viittaus haasteen antajaan ( ;* * *
PARATIISIIN
Lumi pölisee kenkien alta, kankeat sormet eivät ole saada avainta lukkoon, mutta silti Liia on lopulta kotona, ovi sulkeutuu perässä vaimeasti narahtaen. Hän pudottaa painavan jääkiekkokassin eteisen nurkkaan, kiroaa ääneti hartiasärkyään ja juoksee vääntämään tuvan patterin päälle. Mökissä on sietämättömän kalseaa autioiden viikkojen jäljiltä.
On pyryttänyt niin rankasti, että Liia melkein hämmästyy huomatessaan sähköjen toimivan edelleen. Kattokruunu valaisee himmeästi pienen olohuoneen, koriste-esineet lipaston päällä ovat suorassa rivissä kuten hänen lähtiessäänkin. Televisio nököttää vuodesohvan ja ikkunan välissä, vanha ja vaatimaton ja niin hurjan rakas, toisin kuin ne valtavat litteät näytöt persoonattomien pesuaineelta tuoksuvien hotellihuoneiden seinillä. Verhot ovat lintukuvioiset, Liia vaihtoi ne ensilumen tullessa, violetit kanervat tappelivat liikaa talven kanssa.
Hiljaisuus sirisee korvissa ja jokaisella hengenvedolla hän tuntee olevansa hiukan vapaampi. Hän riisuu saappaansa ja potkii ne kauas pöydän alle, ei jaksa enää välittää olla täsmällinen, tiputtelee vaatteensa lattialle matkalla suihkuun. Kuuma vesi humahtaa tammikuusta pistelevälle iholle, Liia istuu jakkaralla ja nojaa sileään kaakeliin, antaa höyryn nousta ja liimata tummat suortuvat kiinni otsaan. Kotiintulo ei ole koskaan tuntunut ansaitummalta, paremmalta
* * *
eikä tyhjemmältä. Liia kääntää kirjan sivua ja nieleskelee jäähtynyttä kahviaan. Hänen paluustaan ei ole edes viikkoa ja silti päivät ovat juosseet ohi, eikä hän tiedä mitä tekisi kaikella sillä ajalla. Myöhään nukkuminen, pitkät kävelyt sumuhämärässä ja iltakalja saunan kuistilla pelkkään kylpytakkiin kääriytyneenä eivät ole enää yhtä ihmeellistä ylellisyyttä.
Äiti soittaa sunnuntaina. Liia ei jaksa puhua kovin kauaa, yhteys sisällä mökissä katkeilee, joten hänen täytyy kiivetä puhelimen kanssa takapihan kalliolle. Näkymä alas laaksoon mykistää hänet edelleen, se ei ole koskaan samanlainen, eikä hän sitä katsoessaan osaa keskittyä toisen ihmisen sanoihin. Kimaltavaa vihreää, mustaa ja silmänkantamattomiin valkoista, joka räjähtää näin auringonlaskun aikaan miljardeihin eri sävyihin.
"Kulta, tule käymään joskus, jooko? Se taisi olla juhannusta, kun viimeksi nähtiin."
"Joo", Liia mutisee, siristää silmiään horisonttia kohti. Hyinen tuuli on ehtinyt jo piiskata hänen kasvonsa aroiksi.
"Onko kiire? Paljon töitä?"
Liia aikoo kertoa, ettei hänellä ole enää ikinä töitä, rehellisesti, hän aikoo, mutta jotenkin se ei tunnu oikealta. Ei vielä. "Ensi viikolla Thaimaahan", hän kuulee sanovansa, ja irvistää.
Äiti huokaisee linjan toisessa päässä. "Ole varovainen. Mulla on sydän kurkussa aina, kun lähdet tuolla tavalla jonnekin kauemmas."
"On siellä helvetin paljon turvallisempaa kuin Venäjällä."
"Paljonko ne maksavat?"
"Älä yritä, se on edelleenkin salaisuus." Liia pakottaa naurahduksen ylös kurkustaan. Hän pitelee puhelinta pienen matkan päässä korvastaan, hän ei ole koskaan tajunnut, miksi äidin on pakko huutaa.
Jossain hiljaisuuden keskellä napsahtaa, ei laukaus, mutta oksa, kivi, jokin mikä ei pidä ääntä itsekseen.
"Hei, mun on pakko lopettaa", Liia sihahtaa, katkaisee puhelun ja heittäytyy polvilleen lähimmän kivenlohkareen viereen. Käsi hapuilee turhaan housujen vyötäröä, hän on tullut suoraan suihkusta, ei ase tietenkään ole mukana. Kylmä hiki kihoaa pintaan, hän uskoo,
tietää, ettei häntä voida jäljittää tänne. Liia on ollut turvassa vuosikaudet, eikä se voi muuttua nyt, kun miljoona makaa hänen pankkitilillään, vapaan naisen.
Hän laskee sekunteja rauhoittaakseen hermojaan. Kun pari minuuttia on kulunut täydellisessä hiljaisuudessa, hän uskaltaa suoristautua hitaasti. Pihapiiri, laakso, läheisen metsän reuna, taivas – koskematon postikorttimaisema, missään ei näy liikettä.
Liia kävelee takaisin mökkiinsä, ja säpsähtää joka kerta, kun lumi narskahtaa askeleen painon alla.
* * *
Seuraavana aamuna keittiön ikkunan huurteeseen on piirretty kaksi enkeliä. Liia on vähällä läikyttää kahvit päälleen. Hän ryntää olohuoneeseen ja vetää verhot syrjään, niiden takaa lasista paljastuu lisää kuvia: kuusipuita, hirvi, tähtiä, sydän.
Hän ei tiedä, miksei häntä pelota. Vuosikaudet hän on ollut jatkuvasti varuillaan, ja nyt joku on selvästi löytänyt hänen piilopaikkansa, tunkeutunut rauhan tyyssijaan... Ja hän on ainoastaan utelias. Liia kurottaa katsomaan ulos. Vastasataneessa lumessa on jälkiä, villieläinten. Hän tietää, että ne kiertelevät joskus öisin, se ei haittaa häntä, rauhoittaa vain.
Lounasta kokatessaan hän onnistuu hetkeksi unohtamaan mysteerin, pilkkoo punajuuret pieniksi geometrisiksi kuutioiksi eikä pyyhi kasvojaan, kun sipulin katku puskee veden ulos silmistä. Radio soittaa jazzia, matala naisääni venyttää säveliä, Liia kähisee mukana ja antaa kyynelten juosta.
Torkuttuaan pari tuntia Liia käy laittamassa kiukaaseen tulet, ja heittäytyy sitten hetken mielijohteesta selälleen hankeen keskelle pihaa tekemään lumienkelin. Mennessään saunaan myöhemmin iltapäivällä hän huomaa, että enkelin seuraksi on ilmestynyt toinen, hiukan pienempi, niiden siivet koskettavat kevyesti toisiaan.
* * *
Liia inhoaa kauppapäiviä. Ne muistuttavat häntä siitä, ettei hän ole ole niin eristyksissä muusta ihmiskunnasta kuin toivoisi. Hän maksaa aina kortilla, koska inhoaa käteisen tuntua, painoa, se on konkreettista rahaa. Hän ei halua enää koskaan palata siihen maailmaan. Ruoka-aineet kulkevat kassalinjan läpi, paperikasseihin, hänen pienen Opelinsa takakonttiin. Liia välttää katsomasta ketään kasvoihin, ja painaessaan kaasua parkkipaikalla hän tuntee niin suurta helpotusta, että hänen on pakko purra hampaita yhteen kunnes kylä taakse ja hän on vapaa ajamaan holtitonta ylinopeutta.
Auto täytyy pysäköidä pieneen talliinsa, takakontti tyhjentää, ovet lukita, Liia on kuolemanväsynyt, ja ehkä siksi hän huomaa vasta melkein kuistille ehdittyään, että portailla istuu joku.
Tytöllä on vaaleat farkut, valtavat saappaat eikä hattua. Hiekanruskeat hiukset on leikattu lyhyeksi polkaksi. Liia ei sano mitään, tuijottaa kyllä, toinen käsi täynnä kauppakasseja, toinen tiukasti pistoolin kahvalla. Tyttö hymyilee, vaikka on selvästi kylmissään ja Liialla on ase ja vakava ilme.
"Et ollut kotona, niin ajattelin odottaa tässä."
Liia sulkee silmänsä hetkeksi, punaiset täplät leijuvat luomien sisäpinnalla, sydän on rytmitön rumpu. "Täytyykö mun ampua sut?"
Tyttö kohauttaa olkiaan. "Ei kannata. Mihin vittuun sä mun raadon laittaisit? Se palaa ällöttävästi, ja maa on niin jäässä, ettet saisi kaivettua hautaakaan. Ämmä."
Liia on osin tyrmistynyt ja osin vaikuttunut siitä, ettei tyttö tunnu lainkaan pelkäävän henkensä puolesta. Tämä on toki pahasuinen, mutta niin pienikokoinen ja harmittoman oloinen, että hän päättää uskaltaa laittaa aseen pois ja kääntää selkänsä avatakseen oven.
"Sä olet tosi yksin täällä korvessa", tyttö toteaa.
Liia murahtaa ja miettii, pitäisikö vieras pyytää sisään. Hän ei ole koskaan tainnut kutsua ketään kylään.
"Mutta sä taidat tykätäkin olla yksin. Jotenkin mä luulin, että sä haluaisit seuraa, se lumienkeli ja kaikki. Mä olen Mari."
"Hei, Mari." Liia katsoo avuttomana harmaisiin silmiin. Hymy ei ole kadonnut hetkeksikään.
* * *
On täysin luonnollista, että Mari on ihmissusi. Liia murhasi vuosien ajan rahaa vastaan, hänen kätensä osaavat asioita, joihin yksikään tavallinen ihminen ei pysty. Hän ei ole koskaan edes kuvitellut olevansa ainoa mahdottomuus.
He puhuvat paljon. Liia, joka on koko ikänsä luullut olevansa vähäsanainen ja tympeä, huomaa lauseiden valuvan ulos itsestään. Ehkä häneltä on aiemmin vain puuttunut oikea seura. Yhtäkkiä tuntuu hirvittävän merkitykselliseltä, että hän omistaa sekä sohvan että nojatuolin – ehkä tämän oli tarkoituskin tapahtua, mitä erakko nyt tekisi ylimääräisillä huonekaluilla.
"Saunotko sä?" kysyy Liia, kun keksipurkki on enää puolillaan ja haukotuksia on vaikea pidätellä.
Mari nauraa. "Mä asun metsässä, totta kai mä saunon!"
Totta kai. He vetävät kengät jalkaan ja lähtevät hakemaan vajasta polttopuita. Matkalla saunalle Mari onnistuu taklaamaan varomattoman Liian, halot leviävät sikin sokin heidän ympärilleen, Liia kiroaa hengästyneesti ja vangitsee Marin alleen lumeen. Tytön kasvot helottavat pakkasesta, raollaan olevat huulet eksyttävät Liian ajatukset johonkin kauas.
Päivien mittaan Mari sytyttää kaiken elämään. He suutelevat ensimmäisen kerran radion merisäätiedotuksen pauhatessa taustalla, eikä Liia ole sen jälkeen enää entisensä. Asioilla on syy, seuraus, tarkoitus. Marin nauru, matala ääni, runonpätkät, joita tämä laulaa. Jäälyhdyt ja niissä palavat kynttilät, joita ilmestyy kuin itsestään ympäri pihapiiriä. Marin pienet kädet, jotka sekoittavat heidän hiuksensa yhteen, karheaa ja sileää.
Öisin Mari käy juoksemassa. Liia nukkuu hyvin ja sikeästi, mutta havahtuu ulko-oven ääneen. Se ei haittaa häntä, hän pääsee uudestaan uneen pian, kun Marin viileä, kostea iho painautuu häntä vasten peiton alla. Aamiaisiksi hän saa liian vahvaksi haudutettua teetä, vastaleivottua punajuurikakkua ja sämpylöitä, juustoa, tuoretta appelsiinimehua, ja rakastaa.