A/N: Huomenna kirjoitan kunnon aaännät, nyt yritän vältellä perheen murhaavia katseita, kun luuhaan jouluaattona koneella. :D Tiger=Taiga on tavallaan Toradorasta pöllitty idea, en muista onko KuroBaskessa mainittu, kiitos sinnekin :3. HYVÄÄ JOULUA kaikille! <3
* * * * * * * * *
24. joulukuuta: Seuraus
Klo 9.00Katsoin itseäni peilistä. Kylpyhuoneen valot särkivät silmiin ja hartioita jomotti, koska olin nukkunut huonossa asennossa. Hiukseni sojottivat jokaiseen ilmansuuntaan. Kumarruin vesihanan alle, kastaen koko takaraivoni ja nousin sitten katsomaan uudestaan. Vesipisaroita tipahteli paidalleni ja lattialle asti.
No, ihan tarpeeksi hyvä.
Kävelin keittiön ohi ja katseeni osui rasiaan. Lähestyin sitä varovasti, aivan kuin siinä olisi ollut jotain kovinkin vaarallista, ja lopulta nostin korun silmieni tasolle. Hetken mielijohteesta laitoin sen ranteeseeni. Midorima ei tosiaan heittänyt palloa ohi korin monesti, ja lisäonni oli aina tarpeen minullekin.
Sinä aamuna minusta tuntui, että minulla taisi sittenkin olla arvokkaita ystäviä enemmän kuin yksi.
* * *
Klo 13.00Eilisillan lumimyrskyn jäänteet näkyivät kaikkialla: joku raukkaparka oli jättänyt pyöränsä ulos, ja vaikka se olikin ihmeen kaupalla pysynyt pystyssä, en uskonut sen lähtevän mihinkään lumikasan alta. Jalkani liikkuivat kohti Kagamin kotia, melko vähän tietoisina siitä, kuinka niiden omistajan olisi pitänyt juuri nyt panikoida.
Olisi pitänyt, mutta en pystynyt. Hänen reaktiotansa oli niin vaikea kuvitella, että se oli melkein naurettavaa.
Hetken kuljettuani huomasin jotain.
Punaiset hiukset, punaiset silmät, kokonainen Kagami käveli minua vastaan.
En tiennyt, miksi hän käveli minua vastaan, mutta sydämeni oli haljeta.
Ennen kuin ehdin estellä itseäni yhtään, pyrähdin juoksuun. Kenkäni jäivät kiinni isoimpiin lumikinoksiin ja olin varmasti hyvin erikoinen näky - harvemmin sitä huomasi lukiolaispoikia juoksentelemassa, kasvoilla ilme kuin olisi matkalla karkkikauppaan, mutta ei ollut varma valikoimasta. Toisaalta taas olimme koko kadulla kaksin, tai siltä minusta ainakin tuntui.
Kun saavutin hänet, heilautin jotain hänen kaulansa ympäri (mikä oli varsin vaikeaa, perhanan kaula kun oli niin korkealla). Sitten olikin aika painua kaksin kerroin huohottamaan. Huippukunto on erittäin mukava asia.
Koko tapahtumaketju oli niin vauhdikas, että uskaltautuessani katsomaan ylös Kagami toljotti minua yhä tajuamatta mistään mitään.
"Joululahja. Kaulahuivi. Tein itse", töksäyttelin hengähdysten lomassa. Kagami räpäytti silmiään muutamaan kertaan, ei lopettanut tuijottamista. Kun hän sitten lopulta ymmärsi sanojeni merkityksen, muutos kasvoissa oli vaikuttava. Hän rykäisi nyrkkiinsä.
"K-kiitos?" hän yritti varovaisesti, raapien päätään. "En ole ikinä saanut tällaista, joten en oikein tiedä, mitä sanoa. Tämä on kyllä hieno. Kiitos."
Olin saanut kerättyä itselleni juuri tarpeeksi happea poratakseni syvälle toisen silmiin. Ilme näytti tarpeeksi vilpittömältä. Kagami ei kuitenkaan pitänyt katseestani erityisen paljon, vaan käänsi päänsä pois.
"Miksi juoksit?" kuului kysymys ja olin oikeastaan ihan onnellinen aiheenvaihdosta. Mutta hän saisi kyllä luvan pitää sitä keskikesälläkin, tai muuten.
"Minulla on yksi tärkeä asia."
Kagami rypisti otsaansa, minä vain viitoin häntä lähemmäksi. Hän astui askeleen eteenpäin, mutta minä pudistin päätäni ja hän näytti turhautuneelta.
"
Miksi? Mistä sinä haluat puhua?" punahiuksinen tivasi kärsimättömästi. Pyöritin silmiäni.
"Säästä,
idiootti", lausuin painottamalla 'idioottia' niin pitkään kuin mahdollista, ja sitten nykäisin häntä takinrinnuksesta, nousin hiukan varpailleni ja painoin huuleni poskea vasten. Se tuntui yllättävän pehmeältä.
Vastaukseksi sain epämääräisen ähkäisyn ja yritelmiä sanoista.
"M-mi...! Si...! Ku...!"
Olin takuulla sotkenut raukan pään jo totaalisesti, mutta kirsikkana kakun päälle siirsin huuliani hiukan ja suutelin häntä suoraan suulle. Sellaisella pienellä tavalla, tuskin hipaisemalla. Mieleni teki melkein huokaista - olin halunnut tehdä näin jo hyvän aikaa.
Irrottauduin kohdatakseni puhtaan hämmästyneet silmät. Ajattelin sulkea välimatkamme vielä kerran näykkäistäkseni alahuulesta, mutta ilmeisesti ei kannattanut olla niin toiveikas. Kagami nappasi hartioistani kiinni. Annoin katseeni harhailla kauemmas. Jonkun pihassa oli valtava kuusi. Olin kuullut, että jotkut kävivät varastamassa sellaisia. Olikohan Kagamilla kuusi kotonaan? Hänen äänensä katkaisi ajatuksenvirtani ja katsoin takaisin oikeaan suuntaan.
"Hei. Mitä sinä teet?" hän kysyi paljon vakavampana kuin yleensä ja minä olin varma, että sellaiset ilmeet koituisivat vielä kohtalokseni. Se oli niin läpitunkevaa, aseista riisuvaa. Olisin halunnut vastata sarkastisesti, mutta en vain pystynyt. Onneksi hän ei ollut tietoinen siitä, että pystyi moiseen.
"Minä osaan nykyään kutoa", vastasin ykskantaan. Kagami näytti siltä kuin ei olisi tiennyt, pitäisikö hänen olla huvittunut vai huolissaan mielenterveydestäni.
"Kuroko,
mitä?" hän ihmetteli, lopulta päätyen siihen vakavaan äänensävyyn ja vakavaan katseeseen. Hyvänen aika, anna jo armoa.
"Minä osaan nykyään kutoa", toistin, "Ja sinä osaat muuten kokata. Pelaamme molemmat koripalloa ja minun mielestäni me olisimme paras pari ikinä."
Hän irrotti otteensa hartioistani, mutta ei vetäytynyt yhtään kauemmas. Sormet kulkivat hiuksien läpi (minun olisi ehkä pitänyt tehdä hänelle pipokin), kuulin raskaan huokaisun.
"Kuroko kuule. Minä en ehkä ole yhtä fiksu kuin sinä, mutta tajuan kyllä, että nuo olivat aika laimeat perustelut."
Yhtä hyvin voisi lyödä suoraan kasvoihin. Olisi edes suuttunut kunnolla tai ollut reilusti surullinen, niin kuin hänen kuuluu. Halusin kuulla jonkun äänensävyn. Olin jo tiedostanut, että käytökseni oli... erikoista nyt ainakin, jos ei täysin julkeaa. Hän olisi kuitenkin voinut tehdä jotain, kun oli kerrankin henkisesti niskan päällä. Nyt jouduin katsomaan kenkiäni ja miettimään, mitä ihmettä tekisin seuraavaksi.
En joutunut miettimään kauan.
"Jos me aiomme pelata näin, en kyllä todellakaan jää tossun alle", kuului uhkaus ja minun ei täytynyt edes nostaa katsettani, kun hän nappasi kasvoni käsiinsä ja suuteli.
Kunnolla. Raotin huuliani ja mieleeni juolahti pakollakin uutisista joku henkilö, joka kuoli liian intohimoiseen suudelmaan. Ei välttämättä hassumpi tapa kuolla.
Todella kunnolla, ja minä vastasin iloisesti.
Tein itselleni kaksi muistutusta:
Kerro hänelle, että kaikki ei ole aina "peliä".
Toru häntä kunnolla, jos hän ei ota minua kiinni, jos ja kun polveni pettävät.
* * *
Klo 15.00Istuimme sohvalla. Televisio oli auki, mutta en kiinnittänyt siihen juuri huomiota ja tuskin Kagamikaan. Hänen kotonansa oli kumman siistiä, ehkä laiskuritkin tekivät joulusiivouksia. Kiersin katseellani huonetta, mielessäni nyökkäsin hyväksyvästi.
Pakko myöntää, se oli hiukan kiusallista.
Oli hiukan kiusallista jo yksinään istuskella sohvalla hiljaa tekemättä mitään, mutta vieläkin kiusallisempaa oli katsella, kuinka hänellä oli vieläkin lahjani kaulansa ympärillä. Eikä sitä millään voinut edes jättää huomiotta: oli pakko joko painella käsillä tai vain katsella. Minun olisi pitänyt olla tyytyväinen ja tavallaan olinkin, mutta tämä tuntui kamalan henkilökohtaiselta.
Hän juoksutti sormiaan pienen huovutetun kuvan yli ja virnisti.
"Tiikeri..."
"Kyllä, vähän niin kuin sinä, Taiga."
"...Harrastatko nykyään sanaleikkejä?"
"Jos vihjaat, että alan muistuttaa Izukia, kiellän sen. Tarkoitan muutakin kuin nimeäsi."
Kagami katsoi minua selittämättömästi ja kaivoi sitten jotain sohvapöydän alta, ojentaen sen minulle.
"Katso, minäkin ostin jotain sinulle."
Suklaalevy.
Painoin sen suuni päälle. Nyt nauratti, enkä tiennyt miksi. Se oli niin kömpelö lahja, mutta hänen antamanaan kaikki kelpasi. Ainakin melkein.
Suklaalevy. Vaikka suurin lahjatoiveeni oli jo toteutunut.
* * *
Klo 18.00Tiskasimme.
Minulla ei ollut mitään aavistusta, miksi tiskasimme jouluaattona ja vielä vanhanaikaisella tavalla, mutta kun kätemme kohtasivat vaahtoisen vedenpinnan alla, minua hymyilytti.
Olimme jo syöneet, varsin mielenkiintoisen näköisiä ruokia, varmasti jotain, mitä hän oppi tekemään Amerikassa. Se oli joka tapauksessa hyvää, ja erityisen otettu olin siitä, että hän oli vaivautunut tekemään tarpeeksi minullekin - tai sitten vaihteeksi syönyt oikeasti vain yhden henkilön edestä, koska ruokaa jäi hiukan ylikin.
Yhtäkkiä tajusin, että minulla oli koru ranteessa, ja vaahdon peittämänä se olisi ollut vähemmän mukava pitkähihaista vasten. Nostin käteni altaasta ja aloin avata lukkoa. Se osoittautui vaikeammaksi kuin olin luullut.
"Hei", sanoin huuliani mutristellen, "Voitko auttaa tämän kanssa?"
Kagami katsoi minua et-voi-olla-tosissasi -ilmeellään, mutta toi yhtä kaikki sormensa ranteeni päälle ja alkoi taistella lukon kanssa. Turhaan. Hän kirosi hiljaa.
"Ei tämä lähde millään", hän mumisi, "Mistä ihmeestä pöllit tällaisen?"
"En 'pöllinyt'. Se on joululahja Kiseltä."
Punahiuksinen katsoi minua nopeasti, suu roikkuen auki. Minä en käsittänyt, mikä koko jutussa oli niin ihmeellistä. Olihan Kisellä jonkun asteen pakkomielle minua kohtaan, joten joululahjakaan tuskin oli kovin vaarallinen. Tai sitten malli oli mennyt ja kääntänyt takkia, ja koko koru oli kauttaaltaan myrkytetty.
"Mikä noin ihmetyttää?" kysyin, käyden jo hiukan kärsimättömäksi. Vastaukseksi Kagami puristi kättäni kovemmin, ilmeisesti alitajuisesti.
"Se jätkä", hän sihahti hampaidensa välistä, "Tuli eilen aukomaan päätään."
En voinut olla hymähtämättä - tuskin
siinä nyt oli mitään uutta. Kaikki, mitä Kise sanoi, oli Kagamin korvissa päänauontaa.
"Mistä aiheesta?" koin vielä tarpeelliseksi kysyä, mutta vähemmän innostuneena kuin hetkiä sitten. Yllätyksekseni Kagami irrotti käteni otteestaan ja vältteli katsettani.
"Sinusta", hän vastasi hiljaa.
Yllätyin ensin vastauksesta, mutta sitten kokonaiskuva alkoi muodostua päässäni. Kise oli paljon terävämpi kuin antoi olettaa. Tässä asiassa ehkä terävämpi kuin minä, mutta sitä en aikonut myöntää. Jos joku kysyi, olin tiennyt Kagamin tunteista aina. Kise ei keksinyt ennen minua. Loppu, piste. Kävelin toiselle puolelle keittiötä napatakseni paperia kuivaamaan käsiäni.
"Mitä Kise sitten ikinä sanoikin, se johtui varmaan siitä, että hän tiesi. Sinusta ja minusta."
Kagami näytti oivaltavan, että sen täytyi olla totta, mutta väitti kuitenkin vastaan.
"Mi... Mi-miten niin..."
"Olit niin läpinäkyvä", sanoin naurua äänessäni.
"Itse olit!" hän tuhahti ja peitti sitten kasvojaan, hymyillen salaa. "Miten vain, olen vain iloinen, ettet sinä ole kiinnostunut Kisestä."
Halusin lyödä häntä, kun hän onnistui edes kehittelemään sellaista mielessään. Toisaalta halusin kääriä käteni hänen ympärilleen. Miten kukaan pystyi olemaan niin
suloinen?
"Olet kyllä tyhmä. Mutta se on yksi syy siihen, miksi rakastan sinua."
Hetken hän näytti siltä, että aikoi väittää vastaan tyhmyydestään, mutta ymmärsi sitten jotain paljon tärkeämpää.
"H-hei!" hän puhui ääni selkeästi täristen, "S-sinä
mitä?"
"Rakastan sinua. Oletin, että se oli melko selvää tämän päivän tapahtumien perusteella."
"No ei todellakaan ollut selvää!"
"Ai, eikö? No siinä tapauksessa, entä sinä sitten?"
Kagami seisoi hetken toimettomana, ilmeisen kiusaantuneena koko tilanteesta. Tällaiset keskustelut eivät olleet hänelle ihan helppoja, eivätkä välttämättä minullekaan. Jonkun täytyi kuitenkin kysyä suoraan, jos haluttiin edetä mihinkään. Olin odottanut ihan tarpeeksi kauan, jos hän torjuisi minut, yrittäisin kovemmin. Halusin totuuksia, enkä halunnut myöntää itseäni kärsimättömäksi. Olimme sitten olleet yhdessä muutaman tunnin tai muutaman vuoden, sillä hetkellä en halunnut välittää.
Lopulta Kagami käveli kohti minua ja kumartui suutelemaan. Pohdin, mahtoivatko huuleni kulua puhki tästä kaikesta, mutta toisaalta jotkut parit olivat yhdessä kymmeniä vuosia. Ehkä tässä ei tosiaan ollut yhtäkään huonoa puolta.
Hän vetäytyi takaisin ja katsoi minua silmiin.
"Tämä riittää, vai mitä? Minun ei tarvitse sanoa mitään, vai mitä?"
Se koiranpentuilme sai minut melkein heltymään, mutta ainoastaan
melkein.
"Ei riitä", kuiskasin hiljaa vastaukseksi. Kagami irvisti ja katse muuttui heti paljon murhanhimoisemmaksi.
"Minä sinulle riittävät näytän", hän jupisi ja toi taas kasvonsa lähemmäksi, mutta minä pysäytin hänet nappaamalla hiuksista kiinni.
"Niin lupaavalta kuin tuo kuulostaakin", sanoin hymähtäen, "
ei riitä."
"Ollaanpas sitä vaativia!" hän ärähti, selvästi tyytymättömänä yhtäkkiseen altavastaajan asemaansa. Lopultakin nolostus vei ärsyynnykseltä tilan ja hän yritti kääntää kasvonsa pois, mutta sai sitten huomata turhankin tiukan otteeni tekevän kipeää. Hymyilin mahdollisimman viattomasti. Yritäpäs nyt päästä pakoon, niin tukistan oikein kunnolla.
"Olet ihan kiva", hän ärähti.
"Ei ri-"
"JOO JOO, jos vielä kerran sanot tuon!" hän varoitti ja veti sitten syvään henkeä. "Minäkin tykkään sinusta, paljon", kuului kuiskaus ja pääni meni niin pyörälle, etten ollut lainkaan varma äänen kuuluvan sille henkilölle, jolle sen alun perin piti. Hellitin otteeni ja katsoin uteliaana, kuinka Kagami käveli takaisin tiskialtaan luokse.
Kun uteliaisuuteni ei millään ilveellä aikonut sammua, menin hänen viereensä kurkkaamaan kasvoja.
"Voi ei", voivottelin hymyillen, "sinähän punastuit."
Hän kääntyi katsomaan minuun päin, selvästi tavoitellen nyt-pidät-sen-suusi-kiinni -ilmettä, mutta sitä oli hiukan hankala ottaa tosissaan, kun toisen kasvot punottivat ihan oikeasti. Paljon miettimättä käärin käteni hänen ympärilleen ja halasin niin lujaa, kun pystyin ja kehtasin.
"Anteeksi, kun pakotin sanomaan tuollaista. Mutta oli se kyllä sen arvoista, tuo ilme on ihana."
Kagami alkoi hiljalleen rentoutua. Tunsin yhden käden hiuksissani.
"Perhanan sadisti, kostan tämän vielä."
"Tämän halusin sanoa jo aikaisemmin, mutta kaikki ei ole aina peliä."
Tuo sai hänet heltymään hymyyn, kunnon virnistykseen.
"Tietysti on!" hän puhui melkein nauraen, "Mutta mehän olemme aina olleet samalla puolella."
* * *
Klo 23.00Sormet leikkivät vatsani päällä, vaeltaen kyljille, silittäen hiljaa.
Sähköä.
Jos sitä pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, se olisi sähköä.
Sähkö on positiivinen tapa kuvailla asioita.
"Hei, Kagami, mitä sinä teet?" kysyin silmät puoliksi ummessa.
"Sanoinhan, että kostan. Etsin kutiavaa paikkaa."
Jos nauroin jollekin, nauroin hänen sanoilleen.
"En minä kutia mistään", naurahdin ja avasin sitten silmäni. Hän pysäytti sormiensa liikkeen ja katsoi minua kummeksuen.
"Etkö? Etkö edes jalkapohjista?"
Naurahdin taas. Sitten ymmärsin jotain ja katsoin häntä lievästi huolestuneena.
"Paljon kello on?"
"Ömmm... Yksitoista?"
Tosiaan. Ulkona oli niin pimeää melkein kellon ympäri, etten ollut huomannutkaan.
"Pitäisikö minun lähteä?" kysyin, yrittäen näyttää mahdollisimman vähän pettyneeltä. Kagami hymyili.
Hän hymyili ihan eri tavalla kuin yleensä. Ei riemukkaasti tai ilkikurisesti, mutta onnellisesti yhtä kaikki. Hän kääntyi niin, että pystyi painamaan otsamme kevyesti yhteen.
En ennen tiennyt, että hän kykeni niin lempeään ilmeeseen.
Olisin huomauttanut asiasta, mutta minulla oli pala kurkussa.
Kuiskaus:"Luuletko, että päästäisin enää pakoon?"
* * * * * * * * *
A/N2: Nyt saattaa olla turvallista poistaa fluffylasit päästä, mutta asettakaa ne tarpeeksi lähelle huomisen varalle. (:
