Kirjoittaja Aihe: Minä en ole virhe [J/S, K11, oneshot, angst]  (Luettu 5162 kertaa)

Renttu

  • Hooked
  • ***
  • Viestejä: 463
  • ©Haava
Minä en ole virhe [J/S, K11, oneshot, angst]
« : 01.12.2012 00:32:41 »
Nimi: Minä en ole virhe
Kirjoittaja: Renttu
Tyylilaji: angst, oneshot
Ikäraja: K11
Paritus: Sirius/James
Vastuunvapaus: En omista hahmoja, maailmaa tai mitään jonka tunnistatte Rowlingille kuuluvaksi.
A/N: Osallistuu FF100:n sanalla nro 86. Valinnat, sekä OTP10:n. Sainpahan nyt tämänkin julkaistua pöytälaatikosta pölyttymästä, kertokaahan mitä pidätte. : ) Tekstin innoittajana toimi aika suuressa osassa Lana Del Reyn nättimys kappale Lucky Ones, ei ole mitenkään erityisen olennaista kuunnella, mutta voi jos haluaa. : P




Minä en ole virhe


Seppeleeseen oli sidottu kukkia, teriöt hohtivat kirkkaansinisinä ja kirkkaanvihreät varret oli jätetty korostamaan punaista tukkaa. Kaulalla riippui raskaana äidin antama vaaleakivinen riipus, seinillä tanssi valopalloja aina kun auringonsäteet osuivat siihen. Jotakin uutta, jotakin vanhaa, jotakin sinistä. Lily uskoi, että vanhaksi kelpasi morsian itse, syntymäpäiväkakun päällä palavien kynttilöiden mukaan vielä nuori, mutta kaikesta huolimatta liikaa kokenut. 

Lily ei ollut nähnyt Jamesia koko päivänä ja vaikka hän tiesi, ettei se ollut tarkoituskaan, hän oli kummallisen levoton. Eikö tämä ollutkin se hetki, jona morsiamet saivat alkaa panikoida? Alttari oli vain muutaman hassun askeleen takana, uusi ihminen kaksi sormusta sormessaan odotti syntymäänsä vain hetkien päässä. Ja joka hengenvedolla menneisyys tuntui painavan liikaa, kuin joku olisi vaatinut kiitollisuutta siitä, että hän ylipäätään sai vielä hengittää.

Lily puisteli päätään, yritti karkottaa nuo ajatukset. Aikanaan hän oli tuntenut epätoivoa. Epäuskoa. Huonoa omatuntoa. Ihmisten kotien vajotessa hiekaksi vihollisen käsissä miten he kaksi kehtasivat, miten julkesivatkin mennä naimisiin ja julistaa rakkauttaan? Näinä aikoina ihmiset olivat menettäneet uskonsa onneen ja tällainen seremonia tuntui vain pilkkaavan heidän vakaumustaan. Ehkä Lilynkin olisi helpompi uskoa tämä todeksi, jos hän näkisi jonkin pienen epäkohdan kokonaisuudessa, sopimattoman värisen kukan morsiuskimpussa, epävarmuuden pilkkeen Jamesin silmissä.

Lilyä hermostutti. Hän tiesi olevansa vain typerä ja kuvittelevansa, muttei kyennyt lopettamaan.

Kappelin ovet avautuivat, musiikki alkoi ja väkijoukko nousi seisomaan. Siinä oli James, joka seisoi alttarilla, joka ei ollut paennut. Jälkeenpäin Lily ei osannut kertoa, oliko hän kompuroinut vai ei, mutta hän muisti Jamesin käden omassaan.

Kuitenkin oli niitä, joiden hän todella tiesi olevan iloisia heidän puolestaan. Jopa Jamesin takana kenkiään tuijottava Sirius hymyili, hieman jännittyneesti, mutta aidosti. Tässä saattaisi olla uusi alku heidän elämälleen, se silmänräpäys filminauhasta, jota vaikeampina aikoina voisi muistella. Sillä tässä kuvassa ei ollut virheitä, joita osoitella. Tällä hetkellä heillä oli lupa olla onnellisia.


Sirius istui hääparin pöydässä ja yritti hillitä kättään, joka halusi välttämättä hiipiä lähemmäs viinikarahvia ja tyhjentää sen kerralla. Olisiko humala parempi kuin tämä ammottava tunne hänen sisuksissaan, kenties ei, kenties sillä ei ollut väliä. Oliko millään enää.

Lily oli kaunis. Punaiset hiukset välkähtelivät auringossa ja siro vartalo peittyi valkeaan pitsiin. Jamesin hiukset olivat yhtä sotkuiset kuin aina ennenkin, kuten niinä aamuina kun he heräsivät makuusalista, ihmettelivät verhojaan ja toisiaan ja nousevaa aurinkoa. Pöytäliinalle levisi vaaleanruskea tahra, Sirius ei pystynyt pitämään teekuppia vakaana. James huomasi ja hymyili hänelle suupielestään, ehkä ymmärsi tai ehkä luuli, että seremonia oli hermostuttanut Siriustakin. Ja olihan se. Hän oli pelännyt alkavansa huutaa kesken vihkijän sanojen, häipyvänsä sanaakaan sanomatta kesken toimituksen tai itkevänsä. Sen sijaan hän istui tässä jalat tunnottomina tunteista ja sormet tutisten.

Vastavihityt tanssivat hitaasti ja toisiinsa nojaten, James ei osannut valssata, Sirius jos kuka sen tiesi. Kaikki se päälle liimattu koreus ja onni vääristivät todellisuuden, ilahtuneet ilmeet vieraiden kasvoilla, kun he katselivat jotakin mitä heiltä itseltään puuttui. Siriuksen käsi hapuili karahvia omine lupineen, mutta hän puristi sormet tiukasti kämmeneen ja painoi käden polvelleen. Hän ei saisi juopua enempää, hän saattaisi pilata kuvan. Olla se kokonaisuudesta erottuva virhe, jota hän niin kovasti kaipasi.

James oli pyytänyt Siriusta auttamaan rusettinsa kanssa ennen vihkimisseremoniaa, hänenkin kätensä olivat tärisseet. Sirius oli tehnyt mitä pyydettiin, lisäksi silittänyt varovaisesti sekaista tukkaa, peukalo oli eksynyt poskelle. Huulet huulille. James oli pyyhkinyt hänen kosteat poskensa, antanut suudella sormenpäitään ja kaulaansa. Miksi. Eikö tämä voisi olla tällaista aina, kummankaan ei tarvitsisi käydä läpi niitä vieroitusoireita, jotka iskevät kun on lopulta pakko luopua osasta itseään.

"Miksei meidän anneta olla onnellisia?" Sirius mutisi vapisevalta hengitykseltään, Jamesin käsivarret olivat unohtuneet hänen ympärilleen, hänen päänsä tämän rinnalle.

"Me voimme olla nyt."

Siriuksen käsi kouristui pakonomaisesti, takertui Jamesin kylkeen, tunsi ihmisen juhlavaatteiden alla. Tiesi tutun silmienpyöräytyksen kohti kattoa kun hampaat, jotka kaivertuivat alahuuleen, estivät Jamesia sanomasta ääneen mitään liian tärkeää. Niin se oli aina ollut, ja nyt he olivat tässä. Niin paljon sanoja, kauniita sanoja, kipeitä sanoja ja elintärkeitä sanoja, joita ei koskaan oltu lausuttu, jotka oli nielty ja jätetty sotkuiseksi ilmaksi heidän väliinsä. 

”Minä en voisi koskaan hylätä sinua.”

James ei vastannut, vaan painoi huulensa Siriuksen silmäluomelle.
« Viimeksi muokattu: 24.05.2015 01:24:02 kirjoittanut Beyond »

Headstrong, today I feel headstrong.

banneri by raitis