Myrskylyhty, ihan ite kirjoitin
K-11
Varoitukset: Monenlaisia tulkinnanvaraisia ahdistavuuksia.
”Tule”, kuiskasin ja tuuli tuli. ”Sada”, kuiskasin ja lumi satoi. ”Jäätykää”, kuiskasin ja sydämet jäätyivät.Tänään oli hieno lumimyrskyinen sää ja innostuin sen ansiosta kirjoittamaan tämmöisen tuskaisen novellinpätkän...
Siispä pitkästä aikaa julkaisen jotain täällä. Edellisestä kerrasta on sen verran aikaa, että jos menen ihan metsään ikärajan ja alkutietojen kanssa niin käykäähän modet käsiksi ja muokatkaa.
Mua jännittää vähän tehdä finicomeback niin tykkäisin kovasti saada jotain palautetta!
***
Kadut olivat paikoitellen paljasta jäätä, jolla pakkaslumi virtasi ja leijui. Kaikki ilmavirrat päättyivät jääkylmiksi dyyneiksi, joiden yli johti kahlanneiden jalkojen jälkiä. Minä seisoin Hämeentie 34 A:n katolla. Kengänkärjet ihan reunalla.
”Tule”, kuiskasin ja tuuli tuli. ”Sada”, kuiskasin ja lumi satoi. ”Jäätykää”, kuiskasin ja sydämet jäätyivät. Kyykistyin ja katsoin reunan yli. Muistelin, miten joskus pelkäsin korkeita paikkoja ja yritin muistella, miten naurahdettiin.
Alhaalla illan viimeinen linja-auto liukasteli mäkeä ylös. Se oli matkalla jonnekin Vantaalle kai ja kyydissä oli kaksikymmentä palelijaa. Minä paljastin hampaani ja pyysin lisää lunta, lisää tuulta, lisää kylmyyttä, lisää kaikkea. Tuuli vihloi kulmahampaitani ja nautin siitä.
Minulle vain hetki, ja kaikki oli täydellisen valkoista. Ketään ei näkynyt missään, yhdessäkään ikkunassa ei loistanut valoa. Mutta minun selkäni takana kattoluukku aukesi.
Sieltä nousi ihminen myrskylyhty vasemmassa kädessään ja oikea käsi varjosti kasvoja, suojasi jäätävältä tuiskulta.
”Tule pois sieltä”, kuulin sen sanovan.
Irvistin ja katsahdin alas.
”Nyt ei todellakaan ole oikea aika tuollaiseen. Tajuatko? Tiet ovat tukossa, kukaan ei pääse auttamaan. Sähköt ovat poikki. Tule sisälle, niin keitetään trangialla kuumaa kaakaota? Joohan?” se suostutteli. Sanat olisivat voineet olla mitä vaan. Minulla oli tärkeämpää tekemistä kuin kuunnella ihmisiä. Istuin reunalle ja kiedoin käteni ristiinrastiin ja solmuun niin lujaa että sattui. Ne lakkasivat tärisemästä.
Olin niin vihainen – jos vielä tärisisin, hyppäisin varmasti alas. Kylmä ei tuntunut miltään, se olin minä. Minun sieluni oli kylmää ja loput minusta sanoi sille ei. Jos hyppäisin, kuolisiko se? Että sieluni pääsisi pois tästä? Kaikki palaset minussa hylkivät toisiaan ja en voinut muuta kuin pyytää lisää tuulta.
Ja sitten se ihminen tuli ja tarttui minuun. Se alkoi hitaasti raahata minua poispäin reunalta. Siniset sormeni kouristuivat tyhjän ilman ympärille. Ääni, jota mieluiten uskoin oli hiljaa ja etsin sitä. Sitten se viimein kuiskasi, etten ollutkaan valmis vielä ja sammui. Näin vain pimeää ja valkoista. Ajattelin, kuinka koko Helsinki katoaisi lumen alle ja ihmiset kuolisivat äänettömästi kerrostaloihin. Keväällä lumi sulaisi ja kun ketunjäljet hangelta katoaisivat, jäljellä ei olisi enää mitään.
Se joku kantoi minut yksiöön, jossa oli neljäkymmentäkaksi neliömetriä ja vuokraa ihan liikaa. Olisin taistellut vastaan, ellei jää olisi vallannut minuakin. Niin sanotusti omat koirat purivat. Yritin taas muistella, miten naurahdettiin, mutta alkoi pelottaa, etten enää koskaan sulaisi niin paljon että pystyisin nauramaan.
”Älä tee noin enää koskaan. Tai mitä mä käsken – vaikka kuinka toivoisin, se asia ei ole mun vallassani”, se jutteli ja kääri minut fleecepeittoon. Sitten se hieroi varpaitani ja sormiani ja yritin pyristellä vastaan, mutta käsky ei edennyt aivoista raajoihin asti. Myrskylyhdyn se oli jättänyt keittiön pöydälle ja sieltä lämmin värähtelevä valo säteili kuin kuolevasta miniauringosta. Muistelin, miten puhutaan ja kerroin sen polttavan ihoani.
”Mitä? Tai ole ihan hiljaa vaan”, se sanoi ja lämmitti minua sylissään. ”Kohta tulee parempi olo.” Yritin vastata, että minulla oli hetki sitten aivan mahtava olo, kunnes se tuli ja pilasi kaiken.
Aina vähän kerrallaan todellisuus alkoi napsia minua otteeseensa. Se aloitti sormista, enkä siksi heti huomannut sitä, sillä niissä ei ollut tuntoa. Mutta kun se ehti silmien taakse näin kaiken uudella tavalla ja taas uudella tavalla ja toivoin, että joskus todellisuus pysyisi vähän kauemmin samanlaisena.
”Ootko sä taas täällä?” se kysyi ja en vastannut, muistelin vain kuinka oltiin hiljaa niin tehokkaasti ettei puhuttu viikkokausiin. ”Ihan tosi, mä en ikimaailmassa haluaisi että olisit ikään kuin mun vallassani, mutta silti musta olisi ihanaa jos olisi niin eikä näin. Nyt sä olet sen vallassa ja en haluaisi mitään muuta kuin että olisit vapaa siitä”, se selitti.
”Vihaan sua”, nyyhkäisin, riuhtaisin itseni irti ja juoksin kylpyhuoneeseen. Väänsin oven lukkoon ja kävin pilkkopimeässä lattialle makaamaan. Keittiössä joku hakkasi nyrkeillä pöytää ja seinien takana aura-autot ja ambulanssit lauloivat.