Oi, ihanaa, kommentti.
Vieläpä pitkä kommentti... Kiva kuulla, että joku tätä lueskelee.
Jatkettaisiinko sitten vähän merelle päin? Tai ainakin Reinin toiselle puolen.
VII - Dionysos
Hän oli täynnä energiaa herätessään aamun valjetessa ja muisti jokaisen yksityiskohdan edellisillasta. Nora oli ollut sievä ja suloinen, pehmeä ja kiinnostava. Pitänyt vaatteet tiukasti yllään, eikä hän ollut viitsinyt ehdotella enempää. Hänelle olivat riittäneet ihon silkkisyys ja uteliaat huulet. Mutta lähinnä he olivat kuitenkin vain istuneet hämärässä ja keskustelleet. Tai pimeäähän se oli jo ollut, näillä leveysasteilla oli jo pimeää jopa kesäkuun alussa. Pimeää mutta lämmintä. Hän olisi verrannut yöilmaa linnunmaitoon, jos olisi tiennyt millaista linnunmaito on.
Leo keitti kahvia, herätti sisarensa kolistelullaan ja oli tyytyväinen huomatessaan, että Linnea vaikutti suunnilleen omalta itseltään. Ehkä tämä oli tosiaan vain ollut väsynyt. Hän avasi pöydän, kattoi siihen kupit ja kutsui Norankin aamiaiselle. Oli suorastaan huvittavaa, millainen kontrasti tyttöjen välillä vallitsi. Tumma Nora oli suihkupuhdas, raikas ja laittautunut, vaalea Linnea pörröpäinen ja vastaherännyt.
Hän levitti kahvikuppien keskelle karttakirjan. Heillä mitään gps:aa ollut, hänestä tuntui että Ellu olisi loukkaantunut moisesta nykyajan kotkotuksesta.
”Minne seuraavaksi?” kysyi Linnea kun oli saanut heräteltyä itseään kofeiinilla.
”Mä ajattelin, että ihan vain tästä etelään ja Sveitsin suuntaan”, hän vastasi.
Nora näytti miettiväiseltä, kaivoi taskustaan pienen, punaisen ja kuluneen muistikirjan ja selaili sitä tovin. Nora oli siis muistikirjaihmisiä. Sopi hyvin yhteen perinteisten karttojen kanssa.
”Tuota, mulla voisi olla ehdotus”, aloitti tyttö varovaisesti, ja kuullessaan ettei sitä ainakaan vielä tyrmätty, jatkoi: ”Riippuu tietty siitä, onko teillä kiire. Mutta me ollaan ihan lähellä Ranskan rajaa. Sen toisella puolella on Elsassin viiniteitä. Upeita maisemia, söpöjä kyliä, mainiota valkkaria, tietenkin. Kiersin joskus viisi vuotta takaperin vanhempieni kanssa. Näkemättä jääneisiin paikkoihin kuuluu vaikkapa... odottakaas... Niedermorschwihr.”
”Mikä?”
”Nie-der-morsch-wihr. Sori, ei ole mun vika että elsassilaiset on halunneet antaa kylilleen mahdottomia nimiä. Mutta siellä on ainakin useampi
winstub, viinitupa ihan kylässä. Sä nimittäin et aja jos me jumiudutaan johonkin maistelemaan.”
”Joo!” sanoi Linnea ja kääntyi vasta sitten kysyvän näköisenä veljeään päin: ”Ei kai meillä kiire ole?”
Leo kohautti olkiaan. Mihinkäpä heillä kiire, valmiissa maailmassa. Jos Linnea oli valmis lykkäämään merelle ehtimistä päivällä, ei hänellä olisi mitään sitä vastaan. Tarkoittaisihan se myös päivää lisää Noran seurassa.
Kylä oli pieni. He ajoivat kertaalleen sen läpi ja sitten takaisin. Muutama katu ristissä. Pääkadun alussa oli parkkipaikka ja siihen Leo jätti Ellun kiltisti parkkiin. Linnea hypähti ulos ja oli jo seuraava hetkenä kadunkulmassa tutkimassa ympäristöään: ”Täähän on ihan mielettömän pittoreski kylä. Kattokaa nyt noita hirsiristikkoja talojen seinissä. Tai tuota sinistä taloa. Ihan hurja väri. Leo, anna mä etsin kamerani ennen kuin sä lukitset ovet. Meneeköhän kauan jos me kierretään tämä ympäri?”
”Jaa-a, ehkä varttitunti. Eihän tässä oli kuin kolme hassua katua”, Leo vastasi. He tarttuivat tuumasta toimeen, eikä siinä paljoa varttituntia pidempään tosiaankaan mennyt.
”Mistä kellarista me aloitetaan?” Leo kysyi kun he olivat nähneet suunnilleen kaiken kylässä.
”Lähimmästä? Mä huomasin yhden tuossa kulman takana”, Nora ehdotti.
Omistaja maistatutti heillä kaikkea tuotantoaan. Viini oli juuri sopivaa: viileää, makeaa tai happamampaa, hieman kirpeää. Nuorten mukaan lähti useampi kapeakaulainen vihreä pullo. Lounastauko paikallisessa
winstubissa, rasvaisen ja kermaisen paikallisen ruoan ja oluen kera, sitten seuraavaan kellariin. Linnea hihitteli jo.
He joutuivat odottamaan hetken, sillä kellarissa paikalla oleva parrakas mies palveli saksalaista turistipariskuntaa. Esillä olevat viineistä kertovat kirjat ja tilan tuotteet kiinnittivät Noran huomion. Tämä siveli sormillaan kevyesti yhden pullon pintaa ja kysyi: ”Tiedättekö te kuka keksi viinin?”
”Joo!” Linnea vastasi. ”Dionysos, tai Bacchus, miten halutaankin kutsua.”
Nora nyökkäsi. ”Dionysos aiheutti melkolailla ongelmia ja orgioita juottamalla humalaan niin jumalia kuin kuolevaisiakin. Eikä tainnut itsekään olla ihan kohtuukäyttäjä.”
Leo totesi miettiväisenä: ”Orgiat jumalten kesken olisivat varmaan olleet mielenkiintoista koettavaa. Harmi etten elänyt silloin.”
Tyttöjen naurun keskeytti parrakas mies, joka onnistui lopulta myymään heille varastoistaan vielä muutaman pullon lisää.
”Jäädäänkö me tänne? Mä en tosiaan voi kyllä ajaa, mutta ei täällä kyllä sen kummempaa tekemistäkään ole. Sitä paitsi ihan kohta sataa”, Leo sanoi kun he kävelivät kylän kujien poikki parkkipaikkaa kohden. Tytöt vilkaisivat taivaalle, jossa horisontti täyttyi uhkaavista pilvistä.
”Ellu, korttipeli ja vähän lisää viiniä?” Linnea ehdotti. ”Mulla on pelikortit jossain laukun pohjalla.”
Muilla ei ollut parempiakaan ideoita, joten he asettautuivat pöydän ympärille, avasivat vielä yhden valkoviinipullon ja ryhtyivät pelaamaan. Jumalten nektari irrotteli kielenkantoja ja peli eteni suorastaan meluisena sateen ropistessa auton peltejä ja ikkunoita vasten, siihen saakka, kunnes itse kukin tunsi alkoholin väsyttävän voiman.
Linnea avasi sängyn ja kysyi reppuaan penkovalta Noralta: ”Et kai sä nyt meinaa teltassa nukkua? Tää on parkkipaikka, silkkaa asfalttia ja sitä paitsi siellä sataa. Kyllä tuohon kolme mahtuu.”
Nora epäröi hetken, mutta myöntyi. Ajatus kosteasta teltasta ja lainehtivasta asfaltista ei tainnut houkutella. Tyttö vaihtoi päälle yöasunsa ja sai karttakirjaansa syventyneen, seuraavaa etappia miettivän Leon havahtumaan. Pieni yöpaita ei ollut tiukka tai läpinäkyvä, mutta niin keveää materiaalia, että vartalon jokaisen yksityiskohdan saattoi arvata sen läpi. Hän tuijotti Noraa hetken ja vilkaisi sitten Linneaa, jolla oli kasvoillaan aivan samanlainen ilme kuin hänellä itselläänkin. Ei tainnut olla Linneakaan täysin immuuni naiskauneudelle.
Lopulta sisar laski katseensa ja oikaisi itsensä sänkyyn, seinän viereen. Nora asettautui sängyn keskelle, selkä miltei Linnean selkää vasten, eikä siis jättänyt Leolle muuta paikkaa kuin aivan itsensä ja seinän välissä. He olivat niin lähekkäin, että hän tunsi Noran hengityksen kasvoillaan. Linnea vaikutti nukkuvan ja Norakin oli sulkenut silmänsä, mutta Leo makasi hereillä vielä pitkään silittäen tytön poskea pimeydessä.
