Fandom: Nälkäpeli flawless siirsi ensimmäiseksi otsikossa
Paritus: Effie/Haymitch
Genre: Romance/drama/angst, one-shot
Ikäraja: K11
Disclaimer: En omista Nälkäpeliä, siitä kaikki kunnia Suzane Collinsille.
Haasteet: Osallistuu Lausahdusarpajaiset-haasteeseen seuraavilla lausahduksilla:
1. Fluffylausahdus: "Osaisinpa piirtää yhtä hyvin kuin sinä."
2. Angst: En voi suudella sinua.
3. randomilausahdus: "Tahdon lemmikkilampaan."
A/N: Armahtakaa surkea otsikkoni. En keksinyt mitään.
--
Katselin yksinäisen viinipisaran valumista pitkin prameasti koristellun viinilasin laitaa. Kuulin kellon tikityksen. Sekunti kului, sitten toinen. Sitten kolmas ja pian minuutti. Aika jatkoi juoksuaan.
Tik, tok, tik, tok.
Viinipisara oli löytänyt tiensä mahonkipöydälle, sitä koristi nyt verenpunainen pikkuruinen lammikko.
Tik, tok, tik, tok.
Kellontikitys tuntui piinaavalta, mieleni teki nousta ja repiä kello pois seinästä. En kuitenkaan liikahtanutkaan sohvalta, en jaksanut. En siksi, että olisin ollut juovuksissa, vaan siksi, että halusin olla tänään selvin päin. Katsoin toisessa kädessäni pitelemääni viskilasia, se näytti houkuttelevalta ja oksettavalta. En ollut ottanut siitä kulaustakaan, vaikka olin pidellyt sitä jo puoli tuntia. Mikä ennätys.
TIK, TOK, TIK, TOK.
Viereisestä huoneesta kantautunut ilahtunut kiljahdus hukutti hetkeksi alleen kellon korvia raastavan tikityksen. Kiljahdusta seurasi nopeaa puhetta, josta en jaksanut enkä halunnut ottaa selvää. Tuijotin yhä viinilasia, en tiennyt oliko aikaa kulunut tunteja vai minuutteja. En välittänyt siitäkään. Puheensorina lakkasi. Vaihdoin viskilasin toiseen käteen.
“Se on upea!” kantautui jälleen kiljahdus viereisestä huoneesta. Seuraavaksi kuului kuinka tavaroita siirreltiin ja arvatenkin hyvin korkeat korkokengät kopsahtelivat vasten kovaa marmorilattiaa. “Osaisinpa piirtää yhtä hyvin kuin sinä”, erotin naisen sanat ja niitä seurasi kohtelias naurahdus. “Saan nämä valmiiksi huomiseksi”, sanoi miesääni ja uppouduin jälleen ajatuksiini.
TIK, TOK, TIK -
Kiskaisin kellon irti seinästä ja annoin sen pudota lattialle. Huoneen täytti miellyttävä hiljaisuus ja kävelin takaisin sohvalle. Istuuduttuani kuulin, kuinka korkokenkien kopina suuntasi kohti viereisen huoneen ovea ja pian ovi avattiinkin. Huoneesta astelivat ulos Effie ja Cinna, joista jälkimmäinen tervehti minua iloisesti. Murahdin jotain vastaukseksi ja poimin jälleen viskilasin käteeni.
“Nähdään huomisaamuna”, Effie sanoi ja halasi Cinnaa.
“Tietenkin. Nuku hyvin, Effie”, Cinnalle kuuluva miesääni vastasi.
“Samoin, Cinna”, naisääni toivotti ja kuulin, kuinka miehelle kuuluvat askeleet suuntasivat kulkunsa pois huoneesta. Korkokenkien kopina sen sijaan lähestyi minua ja pian Effie täyttikin näkökenttäni.
“Haymitch?” Effie huhuili ja nostin katseeni naisen jaloista. Effie oli tyypillinen itsensä - vaaleaksi meikattu iho, vaaleanpunainen peruukki ja huulipunaa vähintäänkin niin paljon, että huulipunajälkien peseminen juomalaseista mahtoi viedä tunteja. Ennen kuin ehdin vastata mitään, tunsin kirkkaanpinkiksi meikatut huulet omillani. Effien kädet asettuivat kasvojeni molemmille puolille ja tunsin, kuinka nainen vaistomaisesti alkoi kiivetä syliini. Olin jo lähes antautua suudelmaan, mutta pidin kiinni järkeni rippeistä ja työnsin naisen pois päältäni.
“Effie…”, mumisin ja Effie katsoi minua yllättyneenä. Sitten hän alkoi jo kurottautua minua kohti ja jälleen työnsin hänet poispäin minusta.
“Haymitch? Onko jokin vialla?” Effie kysyi, kasvoilla ilme joka oli sekoitus huolta, yllättyneisyyttä ja turhautumista.
“Effie, minä… En voi suudella sinua”, sanoin ja annoin katseeni vaeltaa pitkin naisen vartaloa, saavuttaen lopulta naisen kasvot, joiden ilme oli muuttunut puhtaan turhautuneeksi.
“Mitä? Kuinka niin et voi suudella minua?” Effie kysyi kädet lanteillaan, kuten aina silloin, kun hän vaati selitystä johonkin asiaan. Hetken vain tuijotin naisen kasvoja, katselin, kuinka hän puri hellästi alahuultaan joka oli vain hetki sitten ollut painautuneena vasten omaani.
“Effie, prinsessa, istu alas”, mumisin ja viittasin kohti tyhjää paikkaa vieressäni sohvalla. Effie aukaisi suunsa protestoidakseen, mutta tyytyi sitten sulkemaan sen ja istumaan viereeni. Laskin viskilasini pöydälle ja painoin selkäni vasten sohvan selkänojaa. Tunsin Effien katseen itsessäni mutten kääntynyt katsomaan naista.
“Haymitch, vaadin selitystä. Nyt heti. Miksi ihmeessä et voi suudella minua? Olet tehnyt sen ennenkin. Teit sen eilenkin, ja tänään, ja -”
“Effie”, keskeytin naisen puheen ja käännyin katsomaan Effien kasvoja, joilta paistoi huoli ja turhautuneisuus.
“Onko kaikki kunnossa?” Effie kysyi hiljaa ja laskin katseeni naisen huulille. Huulille, joita tahdoin suudella, mutta en voinut. En saanut.
“Effie, tämä ei voi jatkua.” Effien ilme muuttui entistä yllättyneemmäksi.
“Suuteluko?”
“Ei vaan tämä…” aloitin ja pysähdyin miettimään. Mitä minun ja Effien välillä edes oli? Tapasimme kerran vuodessa, siitäkin suurimman osan ajasta vietimme lähinnä riidellen. Välillämme ei ollut ystävyyttä, eikä tällaista voinut varmaan kutsua suhteeksikaan. Saati sitten rakkaudeksi. Välillämme oli jotain määrittelemätöntä, intohimoa ja ymmärrystä - tai ainakin sen yrittämistä - ja aivan liikaa riitelyä. Mutta silti kaikessa kauheudessaan vuosittaisen Nälkäpelin aika oli ainoa aika vuodesta kun olin edes pienen hetken ajan iloinen. Vaikka Effie oli erityisen taitava ärsyttämään minua, hän oli ainoa ihminen jonka seuraa kestin ja jopa aika ajoin kaipasin - vaikken tietysti myöntäisi sitä kellekään.
“Niin…?” Effie sanoi ja havahduin ajatuksistani.
“Tämä, tämä mitä välillämme on. Suhteemme, tai jotakin”, sanoin ja Effie katsoi minua yhtä oudosti kuin olisin juuri sanonut että lähetin lemmikkihanheni avaruuteen.
“Effie, olen pahoillani, mutta emme me voi jatkaa näin.”
“Miksemme?”
“Ei meillä ole tulevaisuutta. Sinä olet Capitolista, minä olen Vyöhykkeeltä 12. Suurimman osan ajasta minä inhoan sinua ja luultavasti myös sinä minua.”
“Mutta, mutta… voin muuttaa luoksesi. Capitolilaiset voivat muuttaa.“
“Sinä Vyöhykkeelle 12? Mitä sinä siellä tekisit? Siellä ei ole muotiliikkeitä, prinsessa.”
“Voisin, öö, minä… Tahdon lemmikkilampaan. Niin. Voin kasvattaa lampaita.” En voinut olla naurahtamatta, vaikka Effien kasvoilta paistoikin epätoivo.
“Tiedätkö edes mikä lammas on, prinsessa? Ja meillä ei edes ole niitä Vyöyhykkeellä 12.”
Hetken vain istuimme ja tuijotimme toisiamme. Sitten Effien katse eksyi käsiini ja sitten pöydällä seisovaan viskilasiin. Sitten nainen nosti itsensä sohvalta ja tarttui lasiin. Se lensi kaaressa vastapäiseen seinään ja hajosi sadoiksi sirpaleiksi, viskin muodostaessa lammikon vaalealle lattialle.
“Senkin typerä juoppo!” Effie huusi ja otti muutaman askeleen poispäin minusta, yrittäen selvästi rauhoitella itseään. Sitten nainen tarttui pöydällä seisovaan viinilasiin ja viinipulloon, ja myös ne kokivat viskilasin kohtalon.
“Effie, rauhoitu”, sanoin ja nousin ylös.
“Rauhoitu? RAUHOITU? Haymitch Abernathy, minä rakastan sinua, luoja paratkoon, RAKASTAN SINUA. Ja sitten sinä sanot ettet voi suudella minua koska meillä ei ole tulevaisuutta. KOSKA SINUA PELOTTAA!” Effie huusi ja pystyin paksunkin meikkikerroksen läpi näkemään naisen kasvojen punastuvan.
“PELOTTAA?!” yhdyin huutoon ja hetken me vain huusimme mitä mieleemme tulikaan, ja sitten tunsin kämmenen iskeytyvän poskeeni.
“Sinä rakastat minua!” Effie parahti ja huoneeseen laskeutui hiljaisuus.
“Niin”, vastasin.
“Ja minä rakastan sinua.”
“Niin.”
“Joten miksi?”
“Emme vain voi olla yhdessä.”
“Miksi?”
“Koska… en halua menettää sinua.”
“Menettää minua?”
“Niin, prinsessa.”
“Et sinä menetä minua.” Effie katsoi ylös silmiini, jopa korkokengissä hän oli reilusti minua lyhyempi. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, hän jatkoi: “Minä rakastan sinua, Haymitch Abernathy. Rakastan. En ole rakastanut ketään muuta. Et sinä minua menetä.”
Hetken katsoin Effietä ja sitten tunsin itseni typeräksi. Minä rakastan Effietä. Ja sitten havahduin jälleen ajatuksistani kun huomasin itse kurottavani kohti Effien huulia, ja vaikka yritin sanoa itselleni ei, päädyin painamaan huuleni vasten naisen omia. Hetkessä suudelma muuttui surullisesta intohimoiseksi ja painoin Effien hieman liian kovasti vasten vastakkaista seinää.
“En ole pahoillani”, mumisin siirtyessäni suutelemaan naisen kaulaa.
“Saat anteeksi”, Effie mumisi ja painoi pääni tiukemmin vasten kaulaansa, huudahtaen hiljaa kun hampaani upposivat hellästi maidonvaaleaan ihoon.
----
Effien pää lepäsi vasten rintaani, naisen toisen käden sivellessä kättäni. Hänen vartalonsa tuntui lämpimältä vasten omaani, vaaleat kiharat olivat suloisesti sotkussa viime yön jäljiltä.
“Hassua, eikö olekin?”
“Mikä?”
“Että se olit sinä jota alkoi pelottamaan.” Effie kääntyi katsomaan minua huvittunut ilme naamallaan. Luoja, hän on kaunis. Hän painoi suudelman vatsalleni ja hymyilin.
“Minua ei pelottanut”, murahdin ja nainen jatkoi matkaansa suudellen kohti rintakehääni. Huokaisin.
“Sinua pelotti”, Effie sanoi, näykkäisten solisluutani. Sitten huoneen täytti Effien yllättynyt kiljahdus kun pyöräytin Effien selälleen, jolloin itse olin naisen päällä. Effie veti kasvojani lähemmäs omiaan ja jälleen kerran huulemme painuivat suudelmaan. Hivutin kättäni pitkin naisen pitkiä sääriä, sivellen sisäreisiä. Effie huokaisi nautinnosta.
“Pelottaako minua nyt?” mumisin suudelmaan ja käteni löysi tiensä naisen lantiolle.
“Älä lopeta”, Effie huokaisi suuhuni ja näykkäisi alahuultani. Hivutin kättäni alemman ja hymyilin suudelmaan.
“En ikinä”, vastasin.
--
