Author: Scaramouche
Genre: romance, fluffy
Rating: sallittu
Pairing: Rose/Scorpius
(näin vaihteeksi sen ainaisen Lily/Jamesin rinnalle)Summary:A/N: Noni, nyt avasin sitten jouluficcikauteni tältä vuodelta. Voi toki olla että tämä jää myös ainoaksi... Ja kaikkein huvittavinta on se että tämä on itse asiassa kirjoitettu jo lokakuun alussa.
Tämä on muuten sitten omistettu
Kiddo-samalle, ole hyvä muru!
Jaaaaah osallistuu Kerää kaikki hahmot -haasteeseen hahmolla Rose Weasley (ooh, surprise!).
Hienoa shampanjaa, paljon kohteliaita sanoja, upea kartano ja parempaa ruokaa kuin mummi osaisi laittaa, kirkas tähtitaivas ja koskematon hanki puutarhassa. Rosella oli päällään valkea kauluspaita ja yksinkertainen musta kotelohame sekä laivastonsininen villatakki ja samansävyiset korkokengät, isä oli yrittänyt laittaa hänen päähänsä tonttulakinkin mutta Rose ei ollut suostunut. Hän naputteli tylsistyneenä mustan kirjekuorilaukkunsa pintaa ja värisi joulukuisessa pakkasessa.
Äiti kielsi juomasta shampanjaa, vaikka Rose olikin jo seitsemäntoista. Silti hän joi yhden lasillisen, totesi että se oli ihan kamalan pahaa ja otti toisenkin ihan vain siksi ettei olisi muka saanut, muttei juonut sitä vaan kantoi joka puolelle mukanaan. Hän ei tuntenut ketään koko kartanosta, jonka omisti itse taikaministeri, hän ei olisi edes halunnut tulla ministeriön työntekijöiden joulujuhlaan mutta isä vaati. Hugo sulautui joukkoon moitteettomasti ja oli ensimmäisen puolen tunnin aikana onnistunut kai hankkimaan itselleen kesätyön ministeriöstä. Jamesilla oli iltatöitä ja Lucy ja Molly olivat joulun Charlie-sedän luona Romaniassa, joten heistäkään ei ollut iloa, ja Lily ja Albus olivat saaneet puhuttua Harry-sedän ja Ginny-tädin ympäri eivätkä tulleet vaan nauroivat nyt luultavasti Roselle, joka olisi halunnut olla missä tahansa muualla. Ainut mihin Rose oli tyytyväinen oli hänen asukokonaisuutensa, mutta tyköistuva hame esti häntä syömästä juuri mitään. Hän ei todellakaan ollut juhlatuulella.
Toki Rose olisi voinut kierrellä katsomassa ympärilleen, juttelemassa tuntemattomille ihmisille tai muotokuville, mutta hän oli loppujen lopuksi päätynyt kolmannen kerroksen parvekkeelle, koska siellä ei ollut muita ihmisiä. Kymmenen sentin korot särkivät jalkoja, mutta hän oli tottunut kipuun jo pari vuotta sitten (Rose oli niin lyhyt ettei korkokengät jalassakaan ollut Hugoa kuin olkapäähän asti – tosin Hugo olikin viisitoistavuotiaana jo melkein pitempi kuin isä). Parvekkeella oli kaunista, puutarha hänen alapuolellaan oli valaistu soihduin, ja lasin läpi kuuluva pianomusiikki oli itse asiassa ihan miellyttävää kun se sekottui hilpeään puheensorinaan. Siltikin Rose vilkaisi hopeista rannekelloaan ja totesi, että olisi voinut viettää kuluneet kaksi tuntia paljon hyödyllisemminkin, vaikka lukemalla keväällä alkaviin S.U.P.E.R. -kokeisiin.
”Minä kun ihan luulin että olen ainut jolla on tylsää.”
Rose hätkähti ja kääntyi ympäri, muttei ollut kovin hämmästynyt Scorpiuksen nähdessään. Herra Malfoy oli kuitenkin iso jehu ministeriössä, hänestä leivottiin seuraavaa taikaministeriä, joten totta kai koko perhe oli paikalla.
Tarkalleen ottaen Rose ja Scorpius eivät olleet ihan ystäviä keskenään, mutta heidän välillään ei ollut sellaista kaunaa kuin Rosen isän ja herra Malfoyn välillä. He tulivat hyvin toimeen keskenään, eivät väitelleet juuri koskaan tosissaan ja olivat sinä vuonna itse asiassa työpari taikajuomatunnilla, sillä Scorpius ei tullut toimeen kolmen muun kurssilla olevan luihuisen kanssa ja yksikään Rosen ystävistä ei opiskellut taikajuomia. Heidän välinsä olivat toki lähentyneet syksyn aikana huomattavasti, mikä ei auttanut sitä pientä tosiasiaa, että Rosella oli ollut Scorpiusta kohtaan hyvinkin lämpimiä tunteita jo pari vuotta.
Se oli alkanut ihan pienen pienestä ihastuksesta. Rose oli kiinnittänyt huomiota jäänharmaisiin silmiin ja vaaleisiin hiuksiin, jotka poika nosti huolettomasti vähän pystyyn, huomannut monen muun tytön tavoin että Scorpius oli harvinaisen hurmaava ja että häntä oli ilo katsella. Oli huhuja kuuluisista huispaajan lihaksista, samoin kuin kiihkeistä illoista milloin missäkin luutakomerosta, mutta Rose esitti ettei välittänyt – niin kuin ei kai kamalasti välittänytkään. Katsoessaan Scorpiusta Rose ei nähnyt pesunkestävää naistenmiestä, vaan pojan joka loisti tähtitiedon tunnilla, jätti usein sukunimensä huomioimatta jos se vain oli mahdollista, pelasi huispausta todella hyvin rikkoen siepinnappauksen koulunennätyksen ja luki runokirjoja lauantaiaamupäivisin koulun kirjaston ikkunalaudalla.
Joten saattoi olla, että katsoessaan suoriin mustiin housuihin ja viininpunaiseen kauluspaitaan pukeutunutta kalpeaa poikaa Rose oli sittenkin ihan tyytyväinen että oli tullut. Ei kai ilta siihenastisesta ainakaan huonommaksi voinut muuttua, vai?
”Älä naurata”, hän hymähti kun Scorpius asteli hänen viereensä ja nojasi kaiteeseen selkä puutarhaan päin. Kuiva ja kylmä tuulenpuuska puhalsi muutaman punaisen kiharan hänen kasvoilleen, mutta hän ei jaksanut siirtää niitä pois. ”Olisin niin paljon mieluummin kotona juomassa kuumaa kaakaota kuin tätä ällöttävää litkua”, hän lisäsi ja nosti vieläkin täyttä toista shampanjalasiaan toisen nähtäväksi.
Scorpius nauroi eikä Rose voinut mitään sille, että ääni sai hänet hymyilemään. ”Sama täällä. Sitä paitsi taivas on ihan täydellinen tähtien tarkkailuun. En olisi halunnut tulla, mutta tämä on isälle tosi tärkeää.”
”Ymmärrän”, Rose mumisi ja katsoi Scorpiuksen lähes aristokraattista sivuprofiilia. Valo tuli juuri sillä hetkellä oikeasta kulmasta, eivätkä varjot pojan kasvoilla olleet teräviä vaan hyvin pehmeitä, korkea otsa ei pistänyt silmään vaan sulautui kokonaisuuteen täydellisesti. Hiukset olivat tavanomaiseen tapaan huolettoman näköiset, kaiken kaikkiaan Scorpius näytti samalta kuin minä tahansa muunakin päivänä. Rose unohtui katsomaan harmaita silmiä ehkä jopa vähän liian pitkään, eikä heti huomannut että ne tuijottivat takaisin.
Rose käänsi hämmentyneenä katseensa shampanjalasiinsa ja oli varma, että hänen polttavan punaiset kasvonsa olivat kamalassa esteettisessä ristiriidassa leiskuvien kiharoiden kanssa. Hän mutisi jotain epämääräistä siitä, että oli unohtunut ajattelemaan jotain, mutta se kuulosti hänen omissakin korvissaan sekavalta ja säälittävältä. Hän oli ollut väärässä. Ilta oli nyt ehkä vieläkin huonompi kuin aikaisemmin.
”Älä välitä”, Rose kuuli Scorpiuksen äänestä että poika oli huvittunut. ”Minulle käy usein samoin.”
Rosen teki mieli pyörittää silmiään, mutta hän piti katseensa tiukasti alkoholijuoman kuplissa. ”Niin varmaan.”
”Totta kai käy”, Scorpius intti ja Rose näki silmäkulmastaan että tämä kääntyi kunnolla katsomaan häntä. Hän ei itse uskaltanut enää liikahtaakaan, ties vaikka hän kompastuisi tai putoaisi alas parvekkeelta tai onnistuisi jotenkin kaatamaan lasillisen shampanjaa päälleen. ”Sitä jos näkee kauniit pähkinänruskeat silmät niin unohtaa aikalailla kaiken muun.”
Scorpius sanoi sen sellaisella hiljaisella ja pehmeällä äänellä, joka jo itsessän sai perhoset lentämään Rosen vatsassa, mutta sitten hän tajusi että he olivat paljon lähempänä toisiaan kuin hän oli olettanut ja että heidän kätensä melkein koskivat toisiaan parvekkeella ja voi Merlin, Scorpius katsoi häntä hymyillen vinosti eikä Rose pitänyt yhtään siitä että punastui uudestaan. Ja vasta sitten hän tajusi mitä Scorpius oli sanonut ja tuli ajatelleeksi, että hänen omat silmänsähän olivat nimenomaan pähkinänruskeat.
Rose ei saanut enää hillittyä itseään vaan kääntyi katsomaan Scorpiusta, ja saman tien hän säikähti jääsilmien läpitunkevaa mutta samalla jollain mysteerisellä tavalla pehmeää katsetta. Hän tiesi miten typerältä ja kuluneelta ja kliseiseltä se kuulosti, mutta aika tuntui kirjaimellisesti pysähtyvän, ja vaikka hän tiesi sen valheeksi ja edellistä pahemmaksi kliseeksi, sillä hetkellä maailmassa ei ollut muuta kuin hän ja Scorpius. Tosin he kyllä olivat autiolla parvekkeella ja sisällä olevat aikuiset olivat juoneet sitä oksettavaa shampanjaa jo aika paljon, joten ei siinä varmaan kamalasti eroa loppujen lopuksi ollut.
Jokin Scorpiuksen katseessa sai Rosen haukkomaan henkeä, perhosilla hänen vatsassaan tuntui olevan liikaa adrenaliinia ja jos hän ei olisi laskenut lasiaan kädestään ja pitänyt tukevasti kiinni parvekkeen kivikaiteesta hänen polvensa olisivat varmasti pettäneet. Rose ei halunnut irrottaa katsettaan noista silmistä, ja vaikka olisi halunnutkin hän ei varmaan olisi edes voinut, ne olivat liian kauniit ja hypnoottiset ja intensiiviset ja Rose oli varma että ne näkivät suoraan hänen lävitseen ja ne olivat yhtäkkiä paljon lähempänä. Hän ei edes huomannut että Scorpius nojautui eteenpäin, ei huomannut mitään liikettä ennen kuin karhea käsi lukkiutui hänen jäisten sormiensa ympärille. Ja vasta sitten kun heidän nenänsä lähes koskettivat Rose tajusi että Scorpiuksen hengitys tuoksui huumaavasti suklaalta ja marsipaanilta.
”Rose”, Scorpius henkäisi vetäytymättä tai siirtämättä katsetta hänen silmistään, ”sinulla on äärettömän kauniit silmät, tiesitkö sen?”
Hengitys kutitti Rosen poskia ja lämmin ilma sai pakkasesta kylmän ihon kihelmöimään, ja kun heidän huulensa vihdoin koskettivat Rose oli varma että kuolisi siihen paikkaan. Scorpiuksen huulet olivat viileät, tavallaan aika pehmeät mutta eivät sillä tavalla kuin luulisi, ja vaikka Rose ei ollutkaan koskaan ketään suudellut, hän oli sataprosenttisen varma että Scorpius oli siinä lajissa joko ammattilainen tai luonnonlahjakkuus.
Hänen silmänsä eivät missään vaiheessa katsoneet muualle, ja kun suudelma päättyi ja he seisoivat siinä käsi kädessä otsat vastakkain Rose hymyili ujosti ja puri alahuultaan. Scorpiuksen vapaa käsi nousi hitaasti siirtämään punaisia hiuksia korvan taakse ja jäi sen jälkeen mukailemaan Rosen posken kaarta. Rose näki harmaista silmistä että Scorpiuskin hymyili, eikä voinut vastustaa kiusausta suudella poikaa uudestaan. Sen lisäksi että se lämmitti ja sai perhoset hänen vatsassaan sekoamaan täysin, se tuntui kaikin puolin hyvältä, ja kun Scorpiuksen käsi karkasi hänen päänsä taakse ja sormet haroivat punaisia hiuksia Rose hymyili leveästi pojan huulia vasten.
Kun he erkanivat ja Rose painoi päänsä Scorpiuksen olkaa vasten hymyillen edelleen kuin mikäkin idiootti ja Scorpius kietoi kätensä tytön hoikalle vyötärölle Rose ei voinut muuta kuin hihittää vähän typerän kuuloisesti, ja vaikka hän yritti tehdä sen täysin äänettömästi Scorpius tietenkin huomasi sen. Rose kuuli hymyn hänen äänestään, kun hän kysyi mikä oli niin hauskaa.
”En edes tiedä”, Rose vastasi totuudenmukaisesti, joskin oli pakko myöntää että hän oli aika sekavassa tilassa kaiken äsken tapahtuneen vuoksi. ”Mutta huvittavaa on ainakin se kuinka me molemmat äsken valitimme tylsyyttä. Että olisimme halunneet olla missä tahansa muualla.”
Scorpius nauroi ja Rose kääntyi katsomaan tämän iloisia kasvoja, joihin valo ei tullut enää aivan yhtä hyvästä kulmasta mutta jotka nyt olivat piilossa mahdollisilta uteliailta silmiltä. Harmaat silmät loistivat ja näyttivät miltei hopeilta, ja Rose olisi voinut vaikka upota niihin, ja hän ei ajatellut enää ollenkaan S.U.P.E.R. -kokeita tai mitään muutakaan epäolennaista.
”Tiedätkö, minä en kyllä enää haluaisi olla yhtään missään muualla”, Scorpius sanoi hymyillen yhtä leveästi kuin Rose. Heidän sormensa kietoutuivat toistensa lomaan ja Rosen oli mauttomasti todettava mielessään, että se tuntui juuri oikealta, juuri samanlaiselta kuin se oli kuvailtu niissä romaaneissa jotka Rose oli Domilta lainannut. Ja vaikka siinä ei ehkä ollut edes mitään järkeä, hänestä tuntui kuin kohtalo olisi johdattanut hänet tänään siihen kartanoon sille parvekkeelle. ”Ja sitä paitsi”, Scorpius jatkoi ja kuiskasi kuin suurimmankin salaisuuden: ”Ei se shampanja nyt niin kamalan pahaa ole.”
