Otsikko: Vailla huolta huomisesta
Kirjoittaja: sieerra
Ikäraja: S
Paritus: Remus/Charlie
Tyylilaji: Söpöilyä
Vastuuvapaus: En tietenkään omista mitään, mikä kuuluu J.K. Rowlingille (Potterversumi hahmoineen kaikkineen). Eikä tällä tehdä rahaa.
Remuskin olisi halunnut vain kohauttaa olkiaan ja suunnata auringonlaskuun.
Alkusanat: Fluffy on minulle kovin hankalaa, mutta tämä syntyi iltana eräänä kuin itsestään, kun valittelin, ettei ole vieläkään päivän sanamäärää kasassa Vuosi kirjoittaen –haastetta varten. Nyt NaNon lomassa oli mukava keskittyä editoimaan jotain aivan muuta. Kommenteista, ihan millaisista vain, ilahdun hurjasti! (:
Vailla huolta huomisesta
Remus ei voinut ymmärtää, kuinka Charlie saattoi elää ylimääräistä hermoilematta. Remus tiesi olevansa huolehtijatyyppi, se joka murehti toistenkin puolesta, vaikkei sitä useinkaan ulospäin näyttänyt – mutta Charlie! Mies vaikutti siltä kuin yksikään murhe ei olisi häntä koskettanut, kuin ei ainutkaan huoli olisi koskaan rypistänyt hänen kulmiaan, vaikka Remus tiesi, että Charliekin oli osansa saanut, enemmänkin kuin tarpeeksi.
Silti Charlie tuntui katsovan aina kaiken hävityksen yli suoraan horisonttiin, aivan kuin vain lopputulos olisi se, mikä merkitsisi jotain. Matkan varrella saisi tapahtua mitä tahansa; mutkia ja loukkoja, jyrkänteitä ja rotkoja, kunhan vain pääsisi perille.
Remuskin olisi halunnut vain kohauttaa olkiaan ja suunnata auringonlaskuun. Jos maailmasta jotain yksinkertaista ja mutkatonta löytyi, niin se oli Charlien elämänasenne. Kunpa vain itsekin osaisi herätä uuteen päivään ja katsoa mitä se tuo tullessaan; olla murehtimatta menneitä, pelkäämättä tulevaa ja harmittelematta nykyisyyttä. Remus uskoi, että maailma olisi paljon helpompi kohdata Charlien tavoin. Täytyisi vain oppia ajattelemaa toisin ja luottaa, että kaikki järjestyy lopulta niin kuin on tarkoitettukin.
Charlien uninen haukotus hätkähdytti Remuksen mietteistään, ja hän käänsi tutkivan katseensa tämän kasvoista kohti ikkunan takana nousevaa aurinkoa. Charlie hieroi silmiään ennen kuin avasi ne samalla raukeasti venytellen.
”Nukuitko hyvin?” Remus näpräsi pellavalakanaa sormissaan.
”Huomenta, ja kuin tukki.”
Remus pystyi kuulemaan virnistyksen Charlien äänestä. Hän tunsi kämmenen hipaisevan käsivarttaan, yksinäisen sormen kulkeutuvan ylöspäin vastakarvaan. Kosketus oli pehmeä ja hellä. Lämmin tunne levisi Remuksen sisälle, sai hänen vellovan mielensä tasoittumaan kuin taiottuna. Charliella oli aina ollut sama vaikutus häneen, eikä Remus osannut selittää sitä itselleen. Tämä vain hohkasi rentoutta ja hyväntuulisuutta ympärilleen, vaikka tilanne olisi ollut kuinka paha tahansa.
Charlie oli peruskalliota. Vakaa ja luotettava pohja jolle tukeutua, vaikka Remus oli odottanut ikänsä tuoman kokemuksen perustella sitä heidän suhteessaan olevansa. Charlie oli kuitenkin aina vaikuttanut ikiaikaiselta, liian viisaalta ja elämää nähneeltä ikäisekseen. Kallio oli kova ja jyrkkäkin tarvittaessa, silloin kun piti seistä oikeaksi näkemänsä asian edessä ja jaksaa kannatella myös toisia.
”Mikä mieltä painaa näin kauniina aamuna?”
Charlie luki Remusta tarkasti, ja hänen sanansa soljuivat unisuuden läpi kirkkaina, silkinpehmeinä kuin vuoripuro. Runollisuudesta huolimatta ne kuulostivat Remuksen korvissa vain juuri oikeilta, eivät lainkaan huvittavilta. Hän kumartui alemmas, Charlien tasolle, ja painoi huulensa tämän huulille.
Hidas suudelma, ei enää uutuudenviehätystä. Ei samalla tavalla kokeilevuutta kuin alussa, vaan tuttua ja turvallista tottumusta. Silti Remuksen vatsanpohjassa kasvoi sama onnellisuuden tunne, ei aivan yhtä kirpeän kipristelevänä kuin heidän ensimmäisen suudelmansa aikana, mutta yhtä kaikki lämpimänä ja niin kokonaisvaltaisen miellyttävänä.
”Ei mikään, ei nyt kun sinä olet siinä.”
Remus kohottautui hetkeksi ylemmäs saadakseen sanat sanottua ja painautui sitten Charlieen kiinni, hautasi kasvonsa tämän kaulan juureen. Charlie tuoksui uskomattomalta. Punaiset hiukset kutittivat Remuksen poskia hänen syvän hengityksensä tahdissa, ja Charlien käsi lepäsi rauhoittavana ja suojaavana hänen alaselällään. Aamu olisi saanut valjeta maailman loppuun saakka, eikä Remus olisi vaihtanut hetkeäkään.
