Luku 140. Toistamiseen
Jouluaatto lähestyi hurjaa vauhtia, mutta Adaran ei onneksi tarvinnut kuluttaa sitä aikaa katsomalla koko ajan taakseen. Kalkaros kertoi Amikukselle ja Alektolle heidän suhteestaan ja että Adara liittyisi varmasti jouluna kuolonsyöjiin. Siitä lähtien Amikus ja Alekto olivat kohdelleet häntä kuin Luihuista. Adara sai myös valvojaoppilaan kaltaiset edut ja hän sai kulkea öisin missä huvittaa, rangaista ketä huvittaa ja kirjoittaa kirjeitä. Viimeisintä hän ei kuitenkaan tehnyt, vaan hän ajatteli lähettää Kalkaroksen kautta kirjeitä, jos ylipäätään lähetti. Hän ei halunnut paljastaa juontaan Siriukselle vielä, varsinkin koska Adaran täytyisi väittää tekevänsä suunnitelmaa yksin, eikä Kalkaroksen kanssa.
Adara ei onnekseen kulkenut öisin paljoa käytävillä, joten hän säästyi muiden pakolliselta rankaisemiselta. Kerran hän tosin näki Nevillen hiipimässä tarvehuoneelle päin, mutta Adara ehti onneksi vain astella tyynesti ohi.
Moni koululainen puhui selvästikin Adarasta tämän selän takana, sillä aina kun hän sattui Rohkelikkotorniin paikalle, moni lakkasi puhumasta kaverilleen. Adara ei oikein tiennyt mitä he hänestä luulivat. Luulivatko he että hän on kuolonsyöjä? Että hän on suostunut jonkin sortin viestinviejäksi Amikukselle, Alektolle ja Kalkarokselle. Vai luulivatko he jotain muuta, ja jos luulivat niin mitä? Neville näytti usein siltä että hän aikoisi kysyä Adaralta asiasta, mutta aina jokin keskeytti.
Aika Nevillen kysymykselle koitti kuitenkin pian, kun he olivat kahden Rohkelikkojen oleskeluhuoneessa.
”Miten sinusta on tullut Amikuksen ja Alekton suosikki yhtäkkiä?” Neville kysyi. Adara nielaisi. Mitä hän tässä tilanteessa sanoisi? Jos joku käyttäisi lukilitista Nevilleen, Adara paljastuisi vain esittävänsä Kalkaroksen rakastettua. Hitto…
”Sanotaan nyt niin, että rakastan erästä, josta he pitävät”, Adara sanoi vältellen.
”Draco Malfoyta, vai?” Neville kysyi heti. Adara puraisi huultaan.
”Ehkä parempi ettet kysele, Neville. Tämä on muutenkin vaikeaa.”
”Ai… Okei… Mutta kai sinä olet yhä meidän puolella?”
”Totta kai, Neville”, Adara vakuutti.
Jouluaatonaatto koitti ja oppilaiden lähdettyä Tylypahkasta ja osan jäätyä, Kalkaros ja Adara astelivat käytävällä vierekkäin, kohti rehtorin työhuonetta, josta he lähtisivät Malfoyn kartanolle.
Muutama koululle jäänyt oppilas katsoi heitä oudoksuvasti, mutta Kalkaros tarttui Adaraa olkapäästä ja tihensi askeliaan, että Adaran oli pakko pysyä tahdissa.
”Miksi Amikus ja Alekto menivät koulun junaan?” Adara kysyi päästyään kansliaan Kalkaroksen kanssa.
”Saat sen selville joululoman loputtua. Ja nyt, pyydän anteeksi jo etukäteen”, Kalkaros sanoi.
Adara ehti vain katsoa tätä kummastuneena kun Kalkaros painoi huulensa Adaran omille. Jokin kuohahti Adaran sisällä, kuin säikähdyksen ja yllätyksen sekaisena tunteena, taas. Kalkaros oli tehnyt näitä yllätyssuudelmia jo muutaman joulukuun aikana, että heillä olisi jotain yhteisiä muistoja näytettävänä Voldemortille, jos tämä yritti lukea heidän mieliään. Kahdesti Kalkaros oli jopa tarttunut Adaraa kädestä ja ainakin kymmenesti hän oli tarjonnut ystävällisesti Adaralle juotavaa, kun Adara oli ”jälki-istunnossaan”. Adarasta se oli jotenkin niin järkyttävää, vaikka hän kuinka yritti totutella asiaan. Hän meni kananlihalle jo ajatellessaan kuinka imelä Kalkaros oli kerran tarjotessaan juotavaa ja annettuaan sen jälkeen suukon Adaran poskelle. Puistatus kulki oikeana aaltona Adaran läpi ja hän teki kaikkensa, ettei hän näyttäisi sitä Kalkarokselle.
”Valmis?” Kalkaros kysyi ja Adara havahtui nyökkäämään.
”Mennään kaiken varalta yhtä aikaa”, Kalkaros sanoi ja heilautti sauvaansa. Takka kasvoi leveyttä, että kaksi ihmistä mahtuivat hyvin siihen.
”Pidä minusta kiinni”, Kalkaros käski ja Adara tarttui tätä käsivarresta.
”Malfoyn kartano”, Kalkaros sanoi, heitti hormipulveria heidän jalkoihinsa. Ja he katosivat vihreiden liekkien saattelemina.
Malfoyn kartano oli yhtä synkkä paikka kuin ennenkin. He tupsahtivat ahtaaseen takkaan yhdessä ja astuivat olohuoneen marmorilattialle. Kaikki seisoivat valmiina piirissä. Vain Alekton, Amikuksen, Bellatrixin, Luciuksen ja tietysti Kalkaroksen paikat ammottivat tyhjyyttään.
”Tervetuloa”, Voldemort sanoi ja Kalkaros ja Adara kumarsivat Voldemortille. Kalkaros tarttui Adaraa kädestä ja pelkän pelon ja hermostuneisuuden vallassa Adara puristi Kalkaroksen kättä vastaukseksi.
”Nouskaa”, Voldemort sanoi melkeinpä sihahtaen ja he nousivat ylös. Kalkaros ei päästänyt irti tämän kädestä. Voldemort katseli heitä vuoronperään hetken, mittaillen heitä päästä varpaisiin. Hiljaisuus oli melkeinpä käsin tunnusteltavaa puuroa. Kuolonsyöjät katsoivat Voldemortia jännityksen vallassa ja Adara puristi entistä kovemmin Kalkarosta kädestä.
”Eivätkö he olekin… ihanteellinen pari?” Voldemort sihahti kuolonsyöjilleen hiljaa ja nämä myhäilivät jotain vastaukseksi, tietämättä pitäisikö olla samaa mieltä vai nauraa.
”Severus toki kertoi teistä minulle jo etukäteen”, Voldemort sanoi katse Adarassa. ”Mutta en voinut uskoa sitä todeksi.” Adara näki parhaaksi olla vaiti tässä vaiheessa.
”Kerrohan, rakastatko sinä todella Severusta?” Voldemort kysyi ja sanoi rakkauden melkeinpä inhoten, pilkallisesti.
”Olisitko todella valmis johonkin hänen vuokseen?” Voldemort jatkoi toisella kysymyksellä.
”Tietysti”, Adara sanoi ja Voldemort kohotti laihat, pitkät sormensa Adaran vasenta käsivartta kohti.
”Olisitko valmis olemaan yksi meistä, hänen kanssaan?” hän sanoi ja painoi sormensa Adaran kyynärvarteen. Adara tunsi pientä pakokauhua sisällään, sillä hän aavisteli…
”Olisin”, Adara vastasi ja Voldemortin viivamainen suu vääntyi pieneen hymyyn.
”Matohäntä, sauvani”, hän kuiskasi ja Peter asteli piiristä ojentamaan sauvan isännälleen. Adaran aavistus oli oikeassa ja hän tiesi sen nyt.
”Oletko sinä todella valmis?” Voldemort kysyi ja katsoi Adaraa läpitunkevasti.
”Olen”, Adara vastasi ja muisteli kaikkia niitä hetkiä kun Kalkaros yhtäkkiä suuteli häntä, tarjosi hänelle juotavaa tai tarttui häntä kädestä. Hän tiesi Voldemortin katsovan niitä, mutta hän ei antanut tämän nähdä liikaa.
”Muista se, että tietä takaisin ei tästä päivästä… enää ole”, Voldemort sanoi ja hänen käärmeensä Nagini luikerteli kerran herransa jalkojen ympäri ja palasi sitten kauemmas. Voldemortin suu kaartui pieneen hymyyn.
”Kääri vasemman käden hihasi.”
Adara ei ollut uskoa sitä todeksi. Näin helpollako?! Ei, tässä täytyi olla takana jotain.
Samassa he kaikki kuulivat kun alakerran ovi kävi ja tytön kiljunnan ääni kaikui saliin. Adara tunsi äänen jostain, hän varmasti tunsi sen tytön.
”Matohäntä, mene käskemään Amikusta ja Alektoa pitämään vieraamme hiljaa”, Voldemort sanoi ja Peter poistui. Adara nielaisi. Juuri sen tytön – ja kaikkien muidenkin takia, hänen oli pysyttävä vakuuttavana. Hänen täytyi.
Adara kääri hihansa ja muistot edelliskerrasta tulvivat hänen mieleensä.
”Severus, kääri sinäkin hihasi”, Voldemort kuiskasi ja Adara tiesi jo miksi. Kalkaros kääri vasemman hihansa ja paljasti pimeän piirron sen alta.
Voldemort painoi sauvan kärkensä Kalkaroksen pimeän piirtoa vasten, ja kuva alkoi liikkua kuten viimeksikin. Kuva vahvistui ja käärme, joka tuli pääkallon suusta, luikersi ja näytti kuin imeytyvän sauvan sisään, Kalkaros värähti samalla tavalla kuin silloinkin. Adara muisti kuinka hän oli miettinyt sattuisiko se. Nyt hän tiesi, että se sattuisi. Samassa hän ymmärsi miksi Voldemort antoi hänelle pimeän piirron niin helposti. Hän toivoi että Adara peruisi puheensa, tunnustaisi kivun tuntiessaan että kaikki onkin vain esitystä. Mutta Adara ei aikonut luovuttaa niin helposti.
Kallon suusta tuli uusi käärme, ja Voldemort irrotti sauvansa Kalkaroksen kädestä. Voldemort katsahti Adaraan, tarttui tätä ranteesta ja painoi sauvansa tämän käsivartta vasten. Adara muisti sen. Aluksi se ei tuntunut miltään, mutta yhtäkkiä käärme luikersi Adaran ihoa pitkin. Ja kipu palasi. Hänen koko ruumistaan poltteli ja käärme luikersi hänen sisälleen. Tuntui taas se ruumista kasaan vetävä, iljettävä kipu. Kipu vain yltyi ja Voldemort vilkaisi käskevästi Kalkarokseen. Kalkaros tarttui Adaraa käsivarresta ja olkapäästä ettei tämä kivuissaan rimpuilisi.
Kipu oli sietämätöntä, Adarasta tuntui jälleen kuin hänen suoniaan olisi revitty yhteen ja hänen tajuntansa alkoi hiipua. Kalkaros tuki häntä pysymään pystyssä, kun kipu siirtyi jälleen sydämeen ja kipu purkautui sieltä keuhkoihin, koko kehoon. Adara ei saanut henkeä hetkeen, ja kun hän viimein sai happea hitaasti kulkemaan, kipu sai hänen ruumiinsa tuntumaan jääkylmältä. Tuskan hiki nousi hänen otsalleen ja hän tunsi taas hengittävänsä kunnolla. Adaran lihasta ja verestä nousi jälleen sitä mustaa verta, jota Adara niin inhosi. Voldemort painoi sauvaansa kovemmin Adaran kättä vasten ja piirsi hitaasti kalloa hänen iholleen. Musta veri alkoi valua Adaran kädeltä lattialle, kun Voldemort muodosti kallolle ääriviivoja.
Kallo oli viimein valmis ja käärme Adaran sisällä luikersi takaisin käsivarteen, pääkallon suun kautta ulos näkyviin. Kipu ei silti lakannut, vaikka merkki oli valmis. Adara puri huultaan, ettei hän huutaisi. Hän luuli, ettei hänen tarvitsisi enää ikinä tuntea sitä kipua. Ja nyt hän ei saisi toista tilaisuutta, päästäkseen eroon siitä merkistä. Se tilaisuus oli mennyt ja nyt Adaralla oli se iljettävä kuvio osoittamassa väärää valaa Voldemortille.
”Vie hänet”, Voldemort sanoi Kalkarokselle, joka joutui melkein raahaamaan tytön takan luo.
”Kehrääjänkuja -”, Adara erotti Kalkaroksen sanovan, kun tämä jo heitti hormipulveria takkaan.
He ilmestyivät Kalkaroksen olohuoneeseen ja Kalkaros tarttui Adaraa terveestä käsivarresta. Samassa hän tunsi ilmiintyvänsä ja näki edessään aukeavan Kalmanhanaukion.
”Mene, haen sinut myöhemmin”, Kalkaros käski, peitti Adaran viitalla ja katosi. Adara katsoi taakseen, mutta Kalkaros oli jo poissa. Taas Kalkaros jätti hänet, mutta Adara ei sitä ajatellut, vaan hän päästi kyyneleet valumaan poskilleen kiitollisena. Hän oli kotiovellaan.
Adara asteli portaat ylös ja avasi oven, sillä Kalmanhanaukio kaksitoista tunnisti Mustan sukulaiset.
Hän kompuroi ja piteli vasenta kyynärvarttaan erossa kaikesta kosketuksesta, hän tiesi kyllä mitä tapahtuisi jos hän koskisi siihen.
Hän harhaili pimeässä ja kopsahduksen saattelemana, hän kompastui sateenvarjotelineeseen joka oli jo valmiiksi nurin. Adara kaatui eteenpäin, viitta hulmahti pois hänen päältään ja Adara yritti suojata käsivarttaan – turhaan. Hän löi kyynärpäänsä ja Adara automaattisesti kiskaisi käden rintakehäänsä vasten: kipu kuohahti hänessä ja hänen huutonsa oli melkeinpä hirveämpää kuin rouva Mustan huudot olivat joskus olleet. Adaran huuto kaikui hiljaisuudessa ja hän melkein tiesi, että Sirius oli nyt pysähtynyt kuuntelemaan ääntä.
”Mitä ihmettä -? Tunkeilijoita?” Siriuksen ääni kuului keittiöstä, kun hän säntäsi Lupinin ja Tonksin edellä olohuoneeseen, katse eteisessä.
”Sytytä valot, Remus”, Sirius käski ja pian Adaran silmiä häikäisi öljylampun valo. Hän huusi, itki, ulvoi kivusta ja Siriuksen katse hakeutui häneen heti kun miehen silmät olivat tottuneet valoon.
”I-isä”, Adara sanoi ja puristi vasenta käsivarttaan kuin toivoen verenkierron puristuksissa loppuvan ja käden menettävän tuntonsa.
”Adara!” Sirius huudahti järkyttyneenä ja työnsi Lupinia tieltään päästäkseen tytärtään lähemmäs. Samassa Siriuksen katse nauliutui tytön mustan veren peitossa olevaan käsivarteen ja piirtoon.
”Ei…!”