A/N: Noniiiiin, tässä viimeinen luku
ja jos olette oikein kilttejä ja kommentoitte, saatan näyttää teille Epilogin. Teitä kommentoijia on laskujeni mukaan yli 80 joten hopi hopi, te hiljaisimmatkin yhden kommentin ihmiset, kommentoikaa!
Luku 160. Sopu
Seuraavana päivänä oli aika siivota ja korjata kaikki se tuho, mitä Tylypahkassa oli sattunut viimeisen taistelun sekä kuolonsyöjien vallan aikana. Ruumiit jaettiin kuolonsyöjiin ja heidän vastustajiinsa, useiden uhrien sukulaiset tulivat etsimään eloonjääneitä perheen jäseniään ja hakemaan kuolleita haudattaviksi, särjetyt ikkunat korjattiin, lattiaan syntyneet kolot korvattiin uusilla kivillä, tulen jättämät vahingot siivottiin ja eheytettiin, seiniä kasattiin uudelleen, patsaat ja haarniskat palautettiin paikoilleen ja lopuksi suuren salin katto loihdittiin uudelleen taivaan näköiseksi. Vain yksi vaurio koulussa jätettiin kuten se oli, ja se oli pienen pieni särö lasissa, jonka takaa aurinko oli paistanut Harry Potterin ja Voldemortin ylle ratkaisevana hetkenä. Tämä pieni ele oli professori McGarmiwan idea.
Erään väsyneen, mutta yhä tarmokkaan miehen loihdittua juuri lattiaan kiviä takaisin, hän huomasi mustaan pukeutuneen miehen, joka seisoi kaiken tuhon keskellä, tyhjä eteenpäin tuijottava katse silmissään. Mies näytti täysin erilaiselta kuin ennen, ainakin Siriuksen silmissä. Tuo mies ei seisonut enää uhmakkaan ja kylmän näköisenä, kuten yleensä Siriuksen läsnä ollessa, vaan hän näytti väsyneeltä, lyyhistyneeltä. Kuin kaikki minkä vuoksi pysyä vahvana ja ryhdikkäänä olisi viimein ohi ja hän sai ensimmäistä kertaa olla oma itsensä, seisoa siinä, hetken aikaa omissa ajatuksissaan ennen rankkojen korjaustöiden jatkamista.
Sirius rapsutti päätään vaivaantuneena ja asteli sitten empien miehen luo.
”Kalkaros”, hän sanoi ja Kalkaros kääntyi hitaasti tähän päin.
”Musta”, hän vastasi, katsomatta tätä kuitenkaan silmiin. Sirius vuorostaan katseli ympärilleen kuin eksynyt eläin. Hän pudisteli päätään, aukoi välillä suutaan, mutta sanoja ei ollut tullakseen. Hän huokaisi ja yritti keksiä jotakin sanottavaa. Oli pitkän aikaa hiljaista.
”Minä… en tiedä mitä sanoa”, hän lopulta sanoi. ”En rehellisesti sanottuna tiedä…”
Kalkaros ei keskeyttänyt häntä. Hän vain käänsi katseensa jonnekin kauemmas Siriuksesta.
”Kaikki se mitä olen sinulle tehnyt, Severus…” Sirius sanoi ja arasteli hiukan mainittuaan Kalkaroksen etunimen. Kalkaros ei kuitenkaan näyttänyt vihastumisen merkkejä, joten Sirius jatkoi.
”Tein sen koska oikeasti luulin – minä luulin, pelkäsin että Viola – sinä tiedät sen?”
Kalkaros nyökkäsi tönkösti.
”Miksi Viola ei koskaan kertonut?” Sirius kysyi. Kalkaros käänsi katseensa lattiaan.
”Hän kai pelkäsi, ettet sinä voi rakastaa häntä, jos saisit tietää että olen hänen veljensä... Hän luuli, että vihasi minua kohtaan menisi yli sen rakkauden mitä häntä kohtaan tunsit.”
”Eli olimme silkassa noidankehässä? Minä vihasin sinua koska rakastin Violaa niin paljon ja mitä enemmän häntä rakastin, sitä enemmän vihasin sinua ja hän pelkäsi menettävänsä minut”, Sirius sanoi. Kalkaros nyökkäsi ja Sirius katsoi Kalkarosta ensimmäistä kertaa silmiin, ja niiden silmien taakse. Hän näki niissä silmissä kärsivän veljen, jollainen hän itsekin oli Reguluksen todellisen kohtalon kuulemisesta lähtien. Mutta tämän miehen, Kalkaroksen kipua kukaan ei ymmärtänyt.
Ei kukaan, paitsi Dumbledore.
”Me olimme typeryksiä, Severus”, Sirius sanoi niin kylmällä äänellä, että Kalkaroskin vavahti tämän äänensävyä. ”Oikeita suuria typeryksiä.”
Mies nyökkäsi kahdesti vastaukseksi ja katseli taas kaikkea sitä tuhoa joka suuressa salissa vielä vallitsi.
”Viola ei ansainnut meiltä sellaista käytöstä”, hän totesi hiljaa Siriukselle.
”Hän sai katsella meidän tappeluamme ja riitelyämme monta vuotta, eikä hän osannut laittaa sille loppua vaikka hän rakasti meitä molempia ja me rakastimme häntä… Antoiko hän koskaan anteeksi meille?” Sirius kysyi.
”Varmasti antoi”, Kalkaros vastasi ja katsoi nyt nuorta naista joka talutti haavoittunutta pientä puuskupuhilaistyttöä sairaalasiipeä kohti.
”Mistä tiedät?”
”Koska hän jätti meille osan itseään”, Kalkaros sanoi ja Sirius löysi katseellaan tyttärensä salin ovelta. Kalkaros hymyili aivan aavistuksen verran ja kuiskasi lopun: ”Ja tuo osa on jo antanut meille anteeksi.”
Nainen meni kyykkyyn lattialle ja taivutettuaan päätä haavoittuneeseen tyttöön päin, hän löysi katseellaan kaksi miestä, jotka katsoivat molemmat häneen. Hän hymyili heille, otti pienen Annien reppuselkäänsä ja vei tämän ulos salista.
”Taidat olla kerrankin oikeassa”, Sirius sanoi ja kääntyi lähteäkseen.
”Ruikuli”, hän vielä mutisi ja virnisti itsekseen. Kalkaroksen suupieli nykäisi pikaisesti, kun hän lähti astelemaan toiseen suuntaan auttamaan muita ruumiiden kantamisessa.
Koulun käytävällä koettiin myös iloinen kokoontuminen, kun kaikki Weasleyt pitivät töiltään tauon ja syleilivät toinen toisiaan, sanattomina siitä onnesta että he eivät menettäneet ketään perheestään. Ainoat jotka osasivat kaikesta vakavuudesta huolimatta olla äänessä, olivat tietysti kaksoset jotka olivat eilisillan juhlista lähtien kehuneet äitiään Bellatrixin päihittämisestä. Kun Adara asteli heidän ohitseen Annie reppuselässään, rouva ja herra Weasley nyökkäsivät hänelle, ja George hymyili. Adara hymyili takaisin ja jatkoi matkaansa portaisiin, jossa Malfoyn perhe neuvotteli siitä, mitä he tekisivät Dracon tädin, Bellatrixin hautaamisen suhteen. Adaran nähdessään Lucius Malfoy loi merkitsevän katseen vaimoonsa ja poikaansa, ja asteli sitten Adaraa lähemmäs.
”Saisinko sanan kanssasi?” hän pyysi. Adara katsoi olkansa yli Annieen.
”Jaksatko kävellä itse sairaalasiipeen?”
”Jaksan”, Annie vakuutti ja laskeutui alas Adaran selästä ja jatkoi viimeisetkin porrasaskelmat alas kohti sairaalasiiven ovea.
Adara nosti katseensa Luciukseen, joka kaivoi viittansa taskusta Kelmien kartan.
”Haluat varmasti tämän takaisin.”
”Kiitos”, Adara sanoi ja avasi kartan, joka oli hieman kärsinyt, mutta täysin korjailtavissa.
”Halusin myös sanoa, että minä, Cissy ja Draco arvostamme sitä mitä teit hyväksemme, vaikkemme sitä ansainneet”, Lucius sanoi. ”Ja haluan ilmaista kuinka pahoillani olen, kaikesta.”
”Täytyyhän sukulaista hädässä auttaa, vai mitä?” Adara sanoi ja hymyili. Lucius hymyili hiukan takaisin, vaikka kasvoilla paistoikin yhä syyllisyydentunto.
”Meille on kunnia olla sinulle sukua, Adara Musta”, hän totesi ja ojensi kätensä naiselle. Adara hymyili ja tarttui siihen, ja enemmänkin: hän halasi Luciusta, ja hymyili tämän olkapään yli myös Narcissalle ja Dracolle.
”Jos haluatte tehdä vastapalveluksen, minulla olisi vain yksi pyyntö.”
”Mitä tahansa”, Lucius vastasi.
”Älkää haudatko Bellatrixia lähellekään äitiäni.” Lucius näytti hetken hämmentyneeltä, mutta nyökkäsi sitten.
”Eiköhän se onnistu.”
”Kiitos.”
Adara seurasi Annieta sairaalasiipeen ja jäi tämän kanssa odottamaan matami Pomfreya.
"Miten sinä oikein onnistuit jäämään tänne?" Adara kysyi.
"Potkaisin Voroa nilkkaan ja juoksin karkuun", Annie sanoi ja Adara naurahti.
Annie näytti hetken mietteliäältä, katsellessaan rikkinäistä ihoa jalassaan. Haava oli jo kuivunut, mutta Adara oli vaatinut että se puhdistettaisiin.
"Mitä nyt?" Adara kysyi.
"Onko se nyt ohi? Ihan oikeasti?" Annie kysyi. Adara hymyili.
"Kyllä... Se on ohi."
Illan hämärtäessä. oli Tylypahkassa jo hiljaista. Adara tuijotti ulos käytävän ikkunasta, kohti Dumbledoren hautaa, ja hymyili. Kiitos Dumbledore…
Hän kuuli askelia selkänsä takaa ja kääntyi katsomaan Kalkarosta joka oli tullut hänen luokseen.
”Musta ihmetteli minne olit mennyt, joten lähdimme etsimään.”
”Anteeksi, jos huolestutin…” Adara vastasi. ”Halusin vain hengähtää.”
Kalkaros nyökkäsi, ja he olivat kummatkin hetken aikaa hiljaa.
”Oletko kunnossa?” Kalkaros kysyi. Adara katsoi häntä hämmentyneenä.
”Kaikki ystäväni ovat elossa, Sirius on elossa… sinä olet elossa. Ja minä itse olen elossa, vaikka olen luullut jo useasti kuolevani. Olen enemmän kuin kunnossa.”
Kalkaros ei keksinyt vastattavaa, joten he olivat taas hetken hiljaisuudessa.
”Tuntuu oudolta, että meillä on yhteisiä asioita, jotka kuitenkin vain minä muistan, koska muutin aikaa… Meistä tuli melko läheisiä silloin… tai ainakin minä huomasin välittäväni”, Adara totesi. ”Ehkä minä jossakin syvällä sisimmässäni tunsin jotenkin sen, että olemme sukua.”
”En ole silti ollut kummoinen eno”, Kalkaros tuhahti.
”Silloin kun Sirius katosi holvikaareen, minä en ollut pitkään aikaan itseni. En voinut uskoa Siriuksen olevan poissa. Silloin sinä kerroit mistä löytäisin hänet, ja autoit minua kun minulla oli vaikeaa asua Remuksen kanssa… Vaikka en sitä silloin ymmärtänyt, se oli aina sinä joka olit apunani ja puolellani. Ja kiitän sinua siitä.”
”Kunpa tietäisin, mitä silloin tapahtui”, Kalkaros totesi.
”Ehkä näytän ne muistot sinulle joskus”, Adara sanoi hymyillen ja asteli lähemmäs Kalkarosta. ”Jos sinulle sopii, haluaisin vielä nähdä sinua kaiken tämän jälkeen, ilman mitään okklumeusta ja vakoojatehtäviä.”
Kalkaros nielaisi, kuin kyyneliä pidätellen, ja soi Adaralle pienen hymyn.
”Se olisi mukavaa.”
Adara hymyili takaisin ja halasi Kalkarosta.
”Rakastan sinua, Severus. Ja kiitos vielä kerran… kaikesta.”
Kalkaros halasi hetken takaisin ja sanoi sitten: ”Isäsi etsii yhä sinua.”
Adara nyökkäsi ja lähti kohti koulun käytäviä. Hän kääntyi vielä kerran ympäri, katsomaan Kalkarosta, ja sanoi: ”Nähdään.”
Kalkaros nyökkäsi, ja jäi yksin ikkunan ääreen.
Adara löysi Kelmien kartan avulla isänsä Suuresta salista, makaamassa keskeltä lattiaa, kädet pään takana, katse lumotun katon kimaltavassa tähtitaivaassa. Adara asteli peremmälle ja Sirius huomasi hänet. Hän nousi istumaan.
”Siinähän sinä olet. Etsimme sinua joka puolelta.”
”Tiedän. Severus löysi minut.”
”Minä lakkasin etsimästä kun pelkäsin että kävelemme vain koko ajan ristiin. Tulin tänne odottamaan.”
”Olisin löytänyt sinut muutenkin. Lucius palautti kartan minulle”, Adara sanoi ja kaivoi Kelmien kartan taskustaan.
”Lucius? Miksi se oli hänellä?”
”Annoin sen hänelle kun he etsivät Dracoa taistelun aikana”, Adara vastasi ja istuutui Siriuksen viereen lattialle. Siellä oli rauhallista. Lumottu katto näytti kauniimmalta kuin luultavasti koskaan ennen. He kaksi istuivat siinä pitkän tovin täydessä hiljaisuudessa, kunnes Adara alkoi nuokkua väsyneesti Siriuksen olkapäätä vasten.
”Kaikki ovat jo lähteneet”, Sirius totesi. ”Mennäänkö kotiin?”
Koti… Se sana tuntui tuovan Adaran mieleen jotakin. Kuin vanhan ystävän jota ei ole tavannut kunnolla aikoihin. Hän tajusi että hänellä tosiaan oli koti, jonne vielä mennä. Ja hän saisi mennä sinne Siriuksen kanssa.
”Mennään… Mennään kotiin”, hän sanoi ja Sirius otti sauvansa taskustaan, tarttui Adaraa kädestä ja he kaikkoontuivat. Tylypahkaan pystyi ilmiintymään ja sieltä pystyi kaikkoontumaan nyt, kun kaikki oli vielä taistelun jäljeltä sekavaa, ja velhojen ja noitien täytyi päästä nopeasti kulkemaan.
Kalmanhanaukio oli samanlainen kuin ennenkin. Rouva Weasleyn suuri vaiva sen kotoisaksi tekemiseen näkyi jokaisessa seinässä ja huoneessa. Takassa roihusi tuli, ja sen sytyttänyt saapui keittiöstä nopeilla askelilla tervehtimään Adaraa ja Siriusta.
”Olette palanneet”, Oljo vinkaisi. ”Jos Oljo olisi tiennyt, että palaatte tänään, Oljo olisi tehnyt illallista.”
”Ei tarvitse, Oljo, me menemme suoraan nukkumaan”, Adara sanoi. ”Aamiainen kelpaisi kyllä aamulla, joten jos olisit ystävällinen –”
”Oljo tekee mitä pyydetään”, Oljo sanoi kumartaen, ja Sirius ja Adara jatkoivat kohti yläkertaa.
Kun Adara saapui makuuhuoneensa ovelle, hänelle tuli kummallinen tunne. Kuin hän menisi täysin vieraan ihmisen huoneeseen ilman lupaa. Hän ei ollut muuttanut huonettaan kolmeen vuoteen. Ja vain kolmessa vuodessa se huone oli alkanut näyttää lapsen, tai pikemminkin teini-ikäisen huoneelta. Sirius katsoi kun Adara tuijotti mykistyneenä huonettaan.
”Pelkäätkö nukkua yksin? Haluatko että tulen pitämään seuraa?”
”Enköhän minä ole jo liian vanha sellaiseen”, Adara totesi ja meni huoneeseensa. ”Hyvää yötä.”
”Hyvää yötä”, Sirius toivotti ja Adara sulki oven.
Adara istui pitkään vuoteellaan puettuaan jo pyjamansa. Hän katseli huonettaan ja ihmetteli aivan pieniäkin asioita; oliko hänen ikkunalautansa aina ollut valkoinen? Oliko seinän tapetti aina ollut huonosti laitettu? Mistä lähtien hänen sänkynsä oli tummaa puuta?
Nainen tuhahti itsekseen. Hänen pyjamansakin oli käynyt liian pieneksi. Juuri kun hän oli sammuttamassa huoneensa valon, hän kuuli koputuksen oveltaan.
Hän nousi avaamaan oven, ja ennen kuin ehti sitä edes ymmärtää, Sirius oli kietonut käsivartensa hänen ympärilleen ja halasi häntä nyt lujasti.
”Kuka nyt pelkää nukkua yksin?” Adara kysyi. Sirius naurahti.
Sirius istui vuoteen päädyssä, ja Adara nojasi päätään hänen syliinsä unisena.
”Isä…”
”Niin?”
”Kerro jokin muisto äidistä.”
Sirius oli hetken hiljaa ja alkoi silittää Adaran hiuksia hajamielisesti.
”Ei tänä yönä.”
”Miksi?”
”Se tuntuu liian tuskalliselta”, Sirius huokaisi.
”Koska tiedät nyt miten paljon hän salasi sinulta? Koskien Severusta?”
Sirius nyökkäsi.
”Ymmärsin kuinka paljon olen puhunut pahaa Kalkaroksesta Violalle, ja ymmärtänyt miten pahalta se on varmasti hänestä tuntunut. Eikä hän uskaltanut puolustaa häntä, koska pelkäsi että alkaisin epäillä…”
”Niin… Ymmärrän tavallaan miltä äidistä on varmaankin tuntunut. Kun sinä olit vielä etsintäkuulutettu vankikarkuri ja minä tiesin mikä oikeasti olet, tuntui hirveältä kuunnella oppilaiden puheita… Ja myöhemmin, kun minä ja Severus toimimme yhdessä Voldemortin selän takana, sain kuulla paljon pahaa puhetta jopa Harrylta Severuksesta.”
”Se tuntuu aina yhtä pahalta, kuulla läheisistään pahaa”, Sirius totesi, mielessään luultavasti aika jolloin Lupinia syrjittiin.
”Äiti varmasti tietää, että kadut sitä nyt…” Adara totesi ja sulki taas silmänsä unisena. Sirius katsoi häneen.
”Entä sinä? Kadutko sinä mitään?”
”Mmh… Sitä etten löytänyt Harrya ja muita ajoissa kun he olivat paenneet Malfoyn kartanolta. Jos olisin löytänyt heidät heti ja minulla olisi ollut feeniksin kyyneleet, olisin ehkä… onnistunut pelastamaan Dobbyn.”
”Mutta ne kyyneleet pelastivat Kalkaroksen. Ja sekin merkitsee jo paljon”, Sirius totesi.
”Niin”, Adara huokaisi ja tunsi vajoavansa jonnekin unen ja hereillä olon rajamaille. Ja hetken päästä nainen oli täydessä unessa, nojaten tyynyn sijaan mustaan suureen koiraan, joka myöskin nukkui hiljaa tuhisten. Se oli ohi, ja kaikki tulisi olemaan vielä hyvin.
