Otsikko: Mistä tuntee ihmisen
Kirjoittaja: Mightyena
Fandom: Death Note
Genre: Angst, hiukan sarjan viimeisiä vaiheita Matsudan näkökulmasta.
Ikäraja: K-11
Paritus: Matsuda/Light, vähän tulkinnanvaraisesti kylläkin.
Disclaimer: DN ei ole minun omaisuuttani.
Haaste: Idearoll sanalla "maha".
Summary: Matsuda jännittää mahallaan. Pistävä, kuumottava tunne, joka saa hänet melkein painumaan kaksin kerroin.A/N: Koska Matsuda on suuri rakkauteni ikuisesti. ;__: Hahmot saattaa olla hiukan OoC ja anteeksi siitä, en ole ennen kirjoittanut Death Notea. Kaikki palaute on oikein arvostettua. Viimeisessä "osassa" aikamuodon muutos oli tarkoituksellista, kertokaa toki oliko onnistunut ratkaisu vai ei.
*****
Mistä tuntee ihmisen
Matsuda jännittää mahallaan.
Kuusivuotiaana, kun lasinsirpaleet olivat täyttäneet keittiön lattian. Hän nuoli kipeää haavaa sormessaan ja nyyhkytti hiljaa. Vanhemmat tulisivat kohta kotiin, eikä rikoksen jälkiä voinut millään peittää. Uskoisiko kukaan, jos hän kertoisi, että se oli vahinko?
Viisitoistavuotiaana, kun hän tanssi hitaita kauniin ja suositun tytön kanssa. Nuoren pojan askeleet olivat epävarmat ja kömpelöt. Hän toivoi hartaasti, ettei tyttö joutuisi häpeämään tanssipariaan. Jännitys vei tilaa muuten niin kevyen tuntuisessa kehossa. Sen takia Matsuda ei pystynyt lähtemään lentoon.
Kahdeksantoistavuotiaana, kun hän käveli kohti valtavaa koulurakennusta, kengät lätisten vesilätäköissä, yrittäen vastustaa tuulta, joka riuhtoi hänen sateenvarjoaan ja vaatteitaan. Ajatus mahdollisesta tulevasta koulusta ja ammatista kuumotti jo mielessä, mutta sisällä pyöri myös kipu joka kuiskaili
kokeet, kokeet, kokeet...
Kaiken tuon Matsuda tunsi mahassaan. Pistävä, kuumottava tunne, joka sai hänet melkein painumaan kaksin kerroin.
Sama tunne, kun hän joutui ensimmäistä kertaa tekemään töissä jotain vaarallista ja onnistui.
Sama tunne, kun hän pyysi kiinnostavaa yksilöä kanssaan treffeille ja epäonnistui.
Joka ikistä onnistumista ja epäonnistumista edelsi sama tunne, eikä Matsuda pitänyt lainkaan kehonsa tavasta toimia. Mutta eihän ihminen voi tahdonvoimalla pysäyttää sydäntäänkään, vaikka kuinka olisi kurja elää.
*
Sinäkin päivänä Matsuda heräsi mustat renkaat silmien alla, koska jännitys oli pitänyt häntä hereillä yölläkin. Hänen teki melkein mieli jäädä makaamaan siihen omalle paikalleen, lämmön ja lohdutuksen syleilyyn. Vaikka tämä paikka oli aluksi ollut niin kolkko ja kylmä, ja vaikka hänen hymyihinsä vastattiin usein vain pienellä nyökkäyksellä tai väsyneellä katseella. Milloin tästä oli ehtinyt tulla Matsudalle
koti?
Ajatus tänne juurtumisesta ei varsinaisesti pelottanut häntä: vain se, miten hän saattaisi roikkua useimpien mielestä epämiellyttävissä muistoissa ikuisesti. Muille aika oli pysähtynyt. Niin Matsudallekin, mutta hän tunsi elävänsä. Riippuvansa kiinni tässä maailmassa niin tiukasti, että se sattui. Ja tänään se kaikki saattaisi loppua, ihan tuosta vain.
Matsuda pakotti jossain vaiheessa sulkeutuneet silmänsä auki ja astui jaloilleen päättäväisesti, välittämättä vatsansa myllerryksestä. Hän horjahti hiukan ja otti tukea pöydästä. Tasapainon saavuttamisen jälkeen oli asunnon tutkimisen vuoro. Oli pakko nousta ylös, oli pakko tavata Near, ei saanut hukkua hiljalleen tikittävään aikaan...
Kaikki nukkuivat. Matsuda näki heidän kasvoistaan hermostuneisuuden ja tuli melkein surulliseksi - mikään ei ollut lannistavampaa, kuin huonosti nukuttu yö! Hetken hiivittyään Matsudan katse osui sohvalla nukkuvaan Lightiin. Hänen ilmeensä oli levollinen, mikä olisi saanut tarkkailijan säikähtämään, jos nuoren miehen rinta ei olisi kohoillut hiljalleen ja suu puhaltanut ilmaa. Matsudan silmissä Light oli niin viisas, niin luotettava, niin ystävällinen. Joku, jolle oli ilo olla ystävä ja työtoveri. Ja yhtäkkiä Matsudaa alkoi taas hymyilyttää.
*
He ajoivat kohti tapaamispaikkaa. Matsuda teki kommentteja säästä ja mietti ääneen miltä Near mahtoi näyttää, mutta tuli pian raskaan ilmapiirin vaientamaksi. Kohta oltaisiin kuitenkin jo perillä, sitten tämä kaikki päättyy.
*
Kerran tutkinnassa oli menossa erityisen uuvuttava vaihe. Matsuda ei saanut unta, joten hän päätti käydä kävelyllä. Oli kesäkuun alku, ja yö oli vielä viileähkö. Pienellä terassilla paloi valot, kauempana oli pimeää. Matsuda antoi katseensa kiertää ympäristöään.
Ja säikähti melkein kuoliaaksi.
Hän etsi asetta taskustaan, mutta kädet tärisivät liikaa. Tämä tilanne tuli niin äkkiä, voi luoja,
voi luoja...
Sitten tuntematon hahmo vilkaisi Matsudaan päin ja jälkimmäinen veti henkeä syvään, helpottuneesti. Hän naurahti vielä hiukan pulssinsa tasaannuttua jonnekkin normaalin tienoille.
"Light! Säikähdin ihan hirveästi. En tunnistanut sinua."
Lightin silmät kapenivat hiukan. Hän hymyili tavalla, jota Matsuda ei voinut ymmärtää.
"Keneksi luulit? Kiraksi?"
Matsuda naurahti taas, hermostuneesti.
"Eihän sitä ikinä voi tietää! Me elämme vaarallisia aikoja, kuules!"
Keskustelu katkesi siihen. Matsuda vilkuili joka puolelle, epävarmana siitä, mitä olikaan tekemässä. Jostain syystä toisen ilmestyminen oli saanut kaikki suunnitelmat täysin sekaisin. Hetken emmittyään hän meni istumaan penkille Lightin viereen.
"Etkö saanut unta?" hän uteli, yhtäkkiä hyvin kiinnostuneena nuoremman ajatuksenjuoksusta.
Light kohautti olkapäitään, ilmiselvästi hiukan väsyneenä. Mutta valpas Light oli aina, sen Matsudakin huomasi.
"Aika kylmä tänään, eikö totta", Matsuda yritti vielä.
"Tosiaan."
Matsuda tunsi itsensä hiukan turhautuneeksi. Miten tällaisessa maailmassa voi selvitä, jos ei yhtään avaa sieluansa? Matsudan ajatuksissa Light oli tänä yönä paljon yksinäisempi ja paljon vahvempi kuin koskaan ennen. Sellaiset kuoret ovat tarpeettomia. Matsuda halusi näyttää, että hän ainakin välitti. Siksi hän hitaasti, varovasti, painoi päänsä toisen olkapäätä vasten. Pieni mutta suuri ele. Ja hän odotti. Odotti reaktiota.
Mitä ihmettä sinä teet, älä viitsi nojata minuun, oletko ihan outo.Matsuda odotti. Odotti pimeässä, odotti terassilla, pienen lampun valossa. Kuunteli hengitystä, sydämen lyöntejä. Vatsassa väänsi, mutta jotenkin hellemmin kuin ennen. Hän halusi sanoa, että mennään kaikki pois täältä, nukutaan, miksi meidän täytyy kantaa vastuuta koko maailmasta. Mutta jokin järjen ääni sisällä huusi, että huomenna hän ajattelisi taas toisin. Hyvin mahdollista.
Mitään reaktiota Lightilta ei koskaan kuulunutkaan. Matsuda sulki silmänsä, kuiskasi hiljaa.
"Haittaako, jos hyräilen?"
"Ei."
Matsuda mietti hetken ja päätti sitten laulun, jota oli kuunnellut edellisessä elämässä. Hän vihelsi, hiukan epävireessä, ja ryhtyi hiljalleen kuiskailemaan pieniä sanoja.
Matsuda pohti vielä jälkeenpäin, oliko tuo hetki ollut vain unta - ainakin hän keinui jossain tajunnan ja tyhjyyden välimaastossa, etsien lohtua joka sekunnista, koska nyt hänen ei täytynyt olla niin huolissaan.
*
Matsuda haluaisi ymmärtää, mitä ihmettä täällä tapahtuu. Tämä paikka on valtava ja ahdistava. Near istuu hänen edessään, vannoen, että henkilö, jonka Matsuda on tuntenut jo monta vuotta, ei tee muuta kuin valehtele ja tapa.
Aivosilta, ydinjatke.Nyt Matsuda suojautuu, pelkää henkensä puolesta enemmän kuin koskaan ennen, mutta on samalla äärettömän huolissaan. Haluaa, että Light kiistää kaiken, selittää, miten asiat oikeasti ovat. Sitten kaikki olisi hyvin, sitten he kaikki voisivat olla ystäviä.
Mutta Light alkaa laskea.
Sylkeä, hikeä, kalpeutta.Matsuda on hengissä. He ovat kaikki hengissä. Nyt Light puhuu, selittää ajatuksiaan. Matsuda muistaa joskus sanoneensa, että Kira ei hänen mielestään välttämättä olekaan niin paha. Nyt hän inhoaa itseään, kun ei vieläkään pysty osoittamaan Lightia ja huutamaan, että sinä olet paha, sinussa ei ole mitään hyvää.
Vatsaontelo.Yagami Soichiro. Kira on tappanut oman isänsä - jos ei suoraan, niin hän ainakin yritti hyötyä isänsä kuolemasta ja mahdollisesti onnistuikin. Hän aiheutti isällensä pohjatonta tuskaa ja toi hänelle mielenrauhan vain valheen kautta. Sekin vain siksi, että se oli Lightille itselleen parhaaksi.
Pallea.Se alkukesän yö pienen lampun valossa oli unta, valhetta tai molempia.
Rintaontelo.Light ottaa palasen muistivihkoa esille ja kirjoittaa. Matsudan sisällä kuohahtaa. Hän ei ammu vain refleksinä tai suojellakseen Nearia, hän ampuu, koska se
tuntuu hyvältä. Hän ampuu, koska toisesta vuotava veri on maksua, koska hän haluaa kostaa, haluaa nähdä toisen kärsivän. Se ei ole kauaskantoista oikeutta, mutta tällä hetkellä parempaa ratkaisua ei ole olemassa.
Kurkunkansi.Hetken Matsuda ehtii luulla, että hän tappaa itse. Onko seura tehnyt kaltaisekseen, vai eikö tässä maailmassa ole hyvyyttä? Lopulta se, joka tappaa, ei ole edes ihminen. Lightin kuoleman tapauksessa kirjaimellisesti, yleensä vain kuvainnollisesti.
Mitä ikinä tapahtuukin, Matsuda haluaa olla ihminen. Vaikka hän epäonnistuisi kaikessa muussa.
Suu.Tämä on ihan liikaa paitsi Matsudan sielulle, myös hänen mahalleen. Hän on melkein helpottunut, kun hapokas neste korventaa jo suussa. Hän toivoo, että se pimein osa sisimmästä huuhtoutuu pois oksennuksen mukana.
Lattia.
