Nimi: Tulta yhdessä
Kirjoittaja: MasterSkald
Ikä: K-11
Fandom: Kardinaalin miekat ja Liekehtivä pikari (crossover)
A/N: Osallistun tällä ficillä Eläinten silmin- haasteeseen. On hauskaa kirjoittaa vähän eri näkökulmista, varsinkin kun kukaan ei varsinaisesti tiedä mistä eläimet ajattelevat.
Tulta yhdessä
Katsoin pelokasta ihmistä joka sopotti edessäni jotakin. Ymmärsin kyllä mitä se puhui, mutta sanat olivat minulle merkityksettömiä.
Armo? Mitä oli armo? Minä en sellaista tuntenut. Minulla oli nälkä ja otin sen mikä minulle kuului.
Tämä ihminen oli vain sattunut tielleni ensimmäisenä, yhtä hyvin olisin voinut kohdata lampaan tai suden. Silloin ne olisivat kohdanneet saman kohtalon kuin ihminen nyt, kunniakkaan kuoleman minun hampaissani. Minä olin vahvin täällä, muiden oli alistuttava.
Mitäs nyt? Ihminen veti esiin jonkinmoisen tikun. Se oli ihan liian pieni hammastikuksi, se katkeaisi heti. Haistan siinä kuitenkin uinuvan taikuuden, sellaisen, johon minulla ei ole oikeutta. Vain ihmisen mieli kykenee käyttämään taikuutta, mutta he eivät silti tunne sen salaisuuksia niin kuin me. He ovat alistaneet sen orjakseen ja tekisivät saman meille.
Kurkustani kohosi karjahdus, kumea, alkukantainen ääni. Tunsin sulan tulinesteen kuplivan vatsassani, hohtavan silmistäni. Ehkä ihminenkin ymmärsi sen, siksikö se käytti taikaa minua vastaan? Se lemahti käytetyltä, pilatulta taikuudelta. Se ei ollut puhdasta, alkuperäistä voimaa, vaan monin verroin heikompaa kuin mikä minua suojasi. Mikä vielä pahempaa, se löyhkäsi lohikäärmeeltä.
Kuka oli kehdannut surmata minunlaiseni, raastanut sydämen irti ja käytti sitä nyt avuttomiin yrityksiinsä hallita mahtavia voimia?
Ja minä päästin tulen valloilleen, annoin sen korventaa tuo röyhkeä olento niille sijoilleen, polttaa maan mies tuhkaksi joka palaa takaisin maahan.
Kun annoin punaisen raivoni laantua, kun enää vain savukiehkura kohosi silmieni tasolle, näin jälleen:
Ihminen seisoi yhä siinä.
Se oli kestänyt tuleni kuin olisi yhtä sen kanssa, niin kuin minäkin olen.
Se avasi suunsa ja hämmästytti minua, sehän osasi puhua omaa kieltäni.
Se sihisi minulle, kertoi silmät viiruiksi kavenneina, että minunlaisillani oli yhä toivoa. Me emme enää olisi yksin, nyt meitä olisi enemmän.
Ja osa meistä oli ihmisen muotoisia.
