Kirjoittaja: Mustekehrääjä
Fandom: Sherlock (BBC)
Ikäraja: S
Tyylilaji: jotain ihmeellistä muistelemista
Paritus: Paritukseton, mutta koska ficci on omistettu Hallahäiveelle, henkilöinä ovat tietenkin Holmesin veljekset
Vastuunvapautus: En omista mitään, haluan vain ilahduttaa Hallahäivettä hänen syntymäpäivänään.
A/N: Koska olen vielä ylhäällä, voisin kai postata tämän jo. Joten… Hyvää syntymäpäivää, kulta! Toivottavasti pidät, koska tää oli kovin vaikea kirjoittaa. Eka kerta Mycroftin parissa… oli kieltämättä melko mielenkiintoista. Mutta eniveis, hyvää syntymäpäivää, rutkasti onnea ja iiiiso haliruttu! <3
Ficci tosiaan omistettu Hallahäiveelle, koska tänään on hänen suuri päivänsä. ^^
Yhteenveto: Mycroft avaa oven länsikäytävän päädyssä.
Palasia
Kukaan ei ollut aikoihin avannut lukittua ovea länsikäytävän päässä. Haalistuneessa laatassa luki epäselvästi nimi, Sherlock. Se oli Sherlockin lapsuuden aikainen makuuhuone, johon Mycroft ei halunnut kenenkään astuvan edes varpaan puolikkaalla. Nyt ovi oli ollut lukossa 217 päivää, joten oli korkea aika avata se. Tuulettaa huone, jottei home pääsisi valloilleen ja leviäisi lopulta muuallekin taloon. Niin Mycroft ainakin selitti itselleen, sillä hän oli suurimmaksi osaksi mies, joka kaipasi järkevän selityksen tekemisilleen.
Mycroft työnsi avaimen lukkoon, joka itki hetken ennen kuin antoi periksi. Kiireisen ohijuoksevan sekunnin ajan hän luuli pikkupojan istuvan sängyllään sykkyrässä. Sitten hän erotti verhojen välistä karkaavan hämärän valaistuksessa pitkän hännän. Se oli vain Sherlockin violetti pehmolohikäärme, Plutonium.
Vaikkei talossa ollut ketään muita, Mycroft sulki oven ennen kuin astui peremmälle huoneeseen. Hän veti raskaat verhot sivuun ja ulkovalojen valot loivat hämärässä sinisävyiseltä näyttävään huoneeseen pienoista lämpöä. Seinäkello, jonka Sherlock oli kaksitoistavuotiaana nikkaroinut, raksutti äänekkäästi sekunti sekunnilta eteenpäin.
”Mycroft, katso, mitä minä tein koulussa!” Sherlock kiljui saapuessaan kotiin.
Hän heilutti seinäkelloa ylös ja alas kädessään. Mycroft hymyili, kääntyi pikkuveljensä puoleen katsoakseen kelloa. Se ei ollut mikään kovin kaunis kapistus, pinta oli jäänyt höyläämisestä huolimatta rosoiseksi, eivätkä numerotkaan näyttäneet olevan järin suorassa. Ne keikkuivat puolelta toiselle ympäri kellotaulua, mutta Sherlock ei jaksanut huolehtia sellaisesta pikkuseikasta. Tärkeintä oli, että kello toimi. Viisarit näyttivät oikeaa aikaa, sehän oli keskeisintä kellossa. Kellon raksutus oli turhan huomiota herättävää Mycroftin mielestä, mutta sekin oli vain pikkuseikka Sherlockille.
”Sinullahan on haava”, Mycroft sanoi kurtistaen hieman kulmiaan.
Sherlock katsoi peukalon haavaa yllättyneenä, aivan kuin olisi huomannut sen vasta veljensä sanojen myötä. Oho. Mycroft huokaisi, otti varovasti kellon mukaansa ja lähti etsimään laastaria kylpyhuoneesta. Sherlockin pienet askeleet seurasivat perässä. Mycroft kietoi suuren vaaleansinisen laastarin toisen peukalon haavan ympärille, ja Sherlock hymyili. Hän pyysi Mycroftia laittamaan kellon Sherlockin makuuhuoneen seinälle, eikä siihen pyyntöön voinut vastata kieltävästi, vaikka kello oli kuinka vastenmielinen Mycroftin mielestä. Mycroft kumartui avaamaan ikkunan työpöydän yllä, ja kylmä joulukuun tuulahdus syöksyi sisään. Se hätisteli ummehtuneen ilman perimmäiseen nurkkaan ja lattian alle. Mycroft saattoi melkein kuulla, kuinka Sherlock huusi, ettei ikkunaa olisi saanut avata. Hän yritti ajatella.
Mycroft istuutui huudosta huolimatta inahtelevalle tuolille. Se tuntui kiikkerältä kapistukselta, eikä hän aikonut kokeilla tuntemuksen totuudenmukaisuutta. Huoneessa olisi todellakin pitänyt imuroida.
Hän kääntyi tutkimaan työpöydän ylimmän laatikon aarteita. Vanhahkojen ja hylättyjen leluautojen seasta Mycroft huomasi hieman haurastuneen ja taittuneen pahvinpalasen. Autot eivät olleet koskaan kiinnostaneet Sherlockia, mutta pahvista leikelty lelu oli ollut sitäkin tärkeämpi. Se oli varreltaan ikävännäköisesti vääntynyt miekka, jolla Sherlock oli tuskin metrin mittaisena yrittänyt houkutella häntä leikkiin. Mycroft oli liian usein vastannut, että hänellä oli kotitehtäviä tehtävänään tai hänen täytyisi mennä auttamaan äitiä ruuanlaitossa. Sitä varten on Emma, Sherlock oli vastannut, vaikka oli juuri lähettänyt lapsenhoitajansa ostamaan tikkaria. Punainen oli pahaa, eikä Sherlock suostunut syömään muita kuin oransseja.
”Sherlock, istu alas.”
Sherlock ei ikävä kyllä ollut koiranpentu, jota saattoi niin vain käskeä, aivan yhtä pörröinen ja innokas kylläkin. Tämä tuhahti ja oli kuin ei olisi kuullutkaan, vaan hyppeli Mycroftin ympärillä koettaen vaatia isoveljeään leikkimään merirosvoja. Enää puuttui musta pehmeä hännänpää viuhtomassa takapuolessa.
”Sherlock! Laita se alas.”
Sherlock vei miekkansa kuuliaisesti sivulle jääden katsomaan toista odottavasti. Hän tiesi sen äänensävyn, kun isoveljellä uhkasi mennä kärsivällisyys. Se ei ollut hyvä asia, koska hermostuneena toinen ei koskaan suostunut.
”Leiki Sherlockin kanssa!” äidin ääni kantautui keittiöstä, ja Mycroft huokaisi.
”Hae minun miekkani”, Mycroft tokaisi ja luovutti koululaukkunsa lattiatasolle.
Riemunkiljahdukset kajahtelivat Mycroftin korvissa, kun Sherlock pinkaisi juoksuun yläkertaan. Aikaa ei ollut hukattavana, sillä kello oli pian puoli viisi, ja viideltä heillä olisi päivällinen. Eikä Mycroft leikkinyt koskaan merirosvoja enää päivällisen jälkeen.
Viiden minuutin kuluttua Mycroft hyppäsi alas lankulta, olohuoneen sohvalta, hävittyään kohtalokkaan miekkataistelun. Sherlock ei joutunut koskaan lankulle, sillä piraattikapteenit eivät tehneet niin. Ne eivät kävelleet lankuilta, syöksyneet krokotiilien kitaan tai imeskelleet punaisia tikkareita. Mycroft sulki miekan takaisin laatikkoonsa. Nostaessaan katseensa hän huomasi, että ikkunalaudalle oli tipahdellut muutama lumihiutale, ja lisää oli tulossa, sillä sade oli nähtävästi alkanut. Siitä joulusta ei tulisikaan tummaa, vaan valkoinen. Sherlock ei ollut koskaan pitänyt valkoisista jouluista, tai lumesta ylipäätään. Hän ei innostunut lumiukoista tai -enkeleistä. Lumi oli vain tiivistynyttä vettä, ei mitään minkä takia olisi pitänyt kiljua riemusta aamuvarhaisella tai hankkia vuosien pahin nuha, kun ei malttanut pukeutua tarpeeksi lämpimästi. Pihapiirin lapset olivat vuosikaudet kuiskailleet, mikä Sherlockissa oli vikana, kun tämä ei suostunut tulemaan lumisotaan. Mutta he eivät nähneet kokonaisuutta. Ainoastaan pieniä palasia siitä, teräväreunaisia sirpaleita, jotka saattoivat satuttaa.
”Mycroft, haluan tehdä lumipallon!” Sherlock kiljaisi kolmivuotiaan voimakkaalla äänellä. Olkapäiltä varisi lunta äsken tehdylle lumienkelille, jonka Sherlock epähuomiossa talloi jalkoihinsa.
Mycroft hymyili, kumartui ottamaan kasan lunta käsiinsä. Sherlock seurasi hiljaisen keskittyneenä vierestä. Hän ei ollut koskaan nähnyt, miten lumipalloa tehtiin. Isä oli kyllä tehnyt aamulla lumilyhdyn ulkorappusten viereen, mutta tämä ei ollut välittänyt auttaa Sherlockia kokoamaan palloa. Mycroft oli erilainen. Mycroft kyykistyi Sherlockin tasolle, haali sinisiin tumppuihinsa lunta, joka sai tumput märäksi. Mycroft ei välittänyt.
”Ojenna kätesi”, Mycroft sanoi.
Sherlock teki työtä käskettyä. Mycroft sulki lumikasan pieniin lapasiin, ympäröi Sherlockin kädet omillaan ja ohjasi käsiä muotoilemaan kasasta pallon. Lunta tipahteli takaisin maahan, mutta Mycroft ei luovuttanut, otti vain hieman lisää lunta ja jatkoi. Koko sen ajan Sherlock oli epätavallisen hiljaa, katseli vain innostuneena, kun kasasta muotoutui kaunis pallo. Se oli täydellinen, lepäsi juuri oikean kokoisena hänen lapasellaan ja oli juuri sopivan pyöreä. Mutta lumipalloja ei luotu kestämään.
Sherlock viskasi lumipallon Mycroftia kohti. Mycroft ei ehtinyt väistää ja riemunhuuto pääsi valloilleen Sherlockin kurkusta. Iloa ei suinkaan vähentänyt se että Mycroft tarttui haasteeseen ja keräsi itselleen lumipallon ja iski sen pikkuveljensä suuntaan. Sherlock pääsi karkuun ja yritti kovasti muotoilla itse lumipalloa, mutta lumikasa vain sortui lapasissa. Turhautuneena hän alkoi viskellä lunta epämääräisesti kohti Mycroftia. Nauru täytti Holmesien takapihan.
Kunnes vaihtui itkuun Mycroftin osuessa turhan lujaa Sherlockia kasvoihin. Posket muuttuivat punaisiksi kylmästä ja inhottavantuntuisesta lumesta, ja ehkä hieman häpeästäkin. Sherlock alkoi parkua ja pakeni sisälle, vaikka Mycroft yritti huutaa perään.
Siitä lähtien Sherlock vihasi lunta, eikä enää koskaan halunnut edes kuulla lumisodasta.Huone alkoi tuntua jo liian hyytävältä. Mycroft sulki ikkunan visusti kiinni, jottei viima pääsisi vahingossakaan karkaamaan kohtapuolin uudestaan lukittavaan huoneeseen. Oli aika jättää se taakseen, hipaista vielä lempeästi Plutoniumin otsaa, jottei tämä tuntisi oloaan liian hylätyksi.
Ulkona viuhuivat tuuli ja kylmyys, eikä Mycroft voinut olla toivomatta, että Sherlockilla olisi tarpeeksi lämmin. Hän puhalsi ikkunalasiin, ja lasi huurtui. Kuurankukat koristelivat ikkunalasia, joka tuntui kylmältä sormenpäiden alla.
Pysy lämpimänä, pikkuveli. –MHVaikkei Sherlock voinutkaan käytännössä nähdä hänen viestiään, tuntui helpottavalta kuitenkin edes ajatella. Ehkä Sherlock kuitenkin huomaisi sen vaikka puiden kalpeista oksista, ja muistaisi kietoa kaulahuivinsa tiukemmin kaulansa ympärille.
Ennen kuin Mycroft ehti edes kunnolla kääntyä ympäri, hänen kännykkänsä soi takin povitaskussa. Kulmat hieman kurtussa hän noukki kännykän sormiinsa ja avasi äsken saapuneen tekstiviestin.
Osaan kyllä huolehtia itsestäni, isoveli. –SHMycroft yritti turhaan soittaa tuntemattomaan numeroon, se ei ollut enää käytössä.