Kirjoittaja: cooperaur
Otsikko: Arvaa pieni ystäväni kuka täällä kolkuttaa
Paritus: Aksu/Riku
Ikäraja: K-11
Yhteenveto:
”Joten siinä me oltiiin, Aksu ja minä, eikä koko puistossa tuntunut yhtäkkiä olevan enää ketään muita. Parhaat kaverit jotka olivat tunteneet toisensa kakaroista saakka, tarkalleen ottaen siitä asti kun mä olin muuttanut viisivuotiaana Aksun naapuriin. Me oltiin käyty yhdessä kaikki koulut eskarista lukioon, kokeiltu yhdessä varmaan kaikki mahdolliset harrastukset liidokeista jalkapalloon ja partiosta sirkukseen, seikkailtu läpi kaikki ne paikat meidän lähiössä joihin oli nimenomaan kielletty menemästä. ”A/N: Osallistuu
Slash10 2.0.
Arvaa pieni ystäväni kuka täällä kolkuttaa
Ihan tavallinen kesäilta keskellä viikkoa. Oltiin pelattu footbagia puistossa, jauhettu paskaa ja tuhottu kimpassa lava kaljaa. Tullessamme puistoon iltapäivällä oli ollut niin hemmetin kuuma että paita oli liimaantunut ihoon kiinni, ja jokainen meistä oli päästänyt autuaan huokauksen otettuaan huikan ensimmäisestä oluestaan. Sittemmin oluet olivat pikkuhiljaa alkaneet hupenemaan ja aurinko laskemaan, niin että se loi enää vain himmeneviä valokeiloja puiden välistä syvänvihreälle nurtsille. Paahde oli hellittänyt ja vaihtunut mukavaksi, raikkaaksi viileydeksi.
Kenellekään meistä footbag ei lajina tainnut olla erityisen rakas, se oli vain helppo tekosyy paeta hetkeksi. Sampsa pakeni tyttöystäväänsä, ne oli seurustellut Inkan kanssa jo kolme vuotta ja muuttaneet yhteen pari kuukautta sitten. Sen jälkeen kaikki onkin mennyt päin vittua, Sampsa kertoi huokaisten. Elias puolestaan asui vielä kotona, eikä se kestänyt sitä paikkaa. Sen vanhemmat olivat uskovaisia – siis uskovaisia isolla u:lla – eikä se jaksanut katsella sitä touhua. Ja mä tulin Aksun takia (Akseli sen oikea nimi oli, mutta Aksuksi mä olin sitä viisi vuotiaasta saakka kutsunut) ja se kaiketi mun takiani.
Kun kello oli alkanut näyttää yhdeksää, Elias oli sanonut että sen olisi pakko lähteä pikkuhiljaa kotiin. Tottakai se täysikäisenä olisi voinut olla vaikka aamun asti jos mieli teki, mutta silloin sen porukat alkaisivat saarnata sille - ”Voi hyvä Jumala,” Eliaksen äiti valittaisi ja katsoisi itsesäälissä kylpien mustiin pukeutuvaa poikaansa – eikä Elias halunnut joutua kuuntelemaan sitä. Sen mielestä oli helpompaa vain yrittää pitää vanhukset tyytyväisinä ja totella kunnes se saisi hommattua oman asunnon. Joka tapauksessa, Sampsa oli sanonut lähtevänsä samaa matkaa ja luvannut heittää Eliaksen kotiin.
Joten siinä me oltiiin, Aksu ja minä, eikä koko puistossa tuntunut yhtäkkiä olevan enää ketään muita. Parhaat kaverit jotka olivat tunteneet toisensa kakaroista saakka, tarkalleen ottaen siitä asti kun mä olin muuttanut viisivuotiaana Aksun naapuriin. Me oltiin käyty yhdessä kaikki koulut eskarista lukioon, kokeiltu yhdessä varmaan kaikki mahdolliset harrastukset liidokeista jalkapalloon ja partiosta sirkukseen, seikkailtu läpi kaikki ne paikat meidän lähiössä joihin oli nimenomaan kielletty menemästä.
Yläasteella vuoden vanhemmasta, suorasukaisesta ja nokkelasta Sampsasta, joka uskalsi käydä nurkan takana tupakalla ja lintsata tunneilta, oli tullut meidän molempien idoli ja lukiossa helkkarin ujo mutta kaikille mukava ja ystävällinen Elias oli pikkuhiljaa hiipinyt ulos kuorestaan ja sopeutunut meidän porukkaan. Mutta kumpikaan niistä ei ollut puoliakaan siitä mitä Aksu oli. Se oli se jonka kanssa mä olin kulkenut koulumatkat jokaikinen päivä viimeisen 12 vuoden ajan, se oli ollut se veli josta varmaan jokainen sisarukseton viisivuotias pikkupoika haaveilee. En ollut todennäköisesti ainoa jonka olisi vaikea kuvitella mut ilman Aksua tai se ilman mua, mutta silti niin tulisi olemaan pian. Ihan liian pian.
Aksu oli lähdössä Helsinkiin yliopistoon opiskelemaan. Olin helvetin iloinen sen puolesta. Se oli saanut opiskelupaikan juuri sieltä minne halusi ja pääsisi oikeasti aloittamaan elämänsä. Mä sen sijaan jäisin tänne. Tekisin hommia faijan rakennusfirmassa, rämpyttelisin illat kitaraa ja eläisin vuoden verran helppoa elämää. Armeijaan mulla ei astmani takia ollut asiaa, mutta välivuoden jälkeen suunnitelmissani oli mennä itsekin opiskelemaan. Kuulostaa hyvältä, juuri sopivan rennolta ja huolettomalta, eikö? Ja niinhän se olisikin, jos Aksu ei lähtisi. Olin jo jonkun aikaa yrittänyt hokea itselleni, että Tampereelta ajaisi Helsinkiin vain kahdessa tunnissa ja junalla pääsisi vielä nopeammin. Mutta eihän siitä ollut mitään vitun hyötyä.
Vilkaisin Aksua joka kikkaili footbagin kanssa yksinään. Siltä se sujui, se oli meistä oikeastaan ainoa jonka edes olisi voinut sanoa osaavan käsitellä sitä helkkarin palloa. Multa olisi mennyt jalat solmuun hetkessä jos olisin yrittänyt saada aikaan samanlaisia kikkoja. Totesin että mun olisi fiksumpaa vain tehdä sitä mitä parhaiten tähän hätään osaisin, joten kaivoin kaljapackin pohjalta oluen (se oli ehkä viides tai kuudes) ja kaadettuani siitä puolet kurkkuuni heittäydyin selälleni nurtsille ja sytytin tupakan. Aksu viskasi footbagin mun mahan päälle virnistäen.
Mutisin hajamielisesti jonkun kirosanan ja yritin heittää pallon takaisin Aksua päin, mutta se sai nopeine reflekseineen hieman liian helposti kopin.
Vaistomaisesti siirryin hieman kaummas Aksun laskeutuessa seurakseni nurtsille makaamaan ja samassa aloin soimata itseäni siitä miten typerä olin. Se oli vain Aksu, ei mun tarvinnut sillä tavalla lapsellisesti varoa sitä, ihan niin kuin olisin pelännyt että sen jalka vaikka vahingossa hipaisisi mun jalkaa ja tekisi meidän molempien olon kiusalliseksi, ihan niin kuin tilanteeseen muka yhtäkkiä tulisi jokin ylimääräinen lataus joka oli hemmetin pelottava ja joka piti peittää heittämällä joku typerä läppä joka normalisoisi tilanteen.
Aksu ojensi kätensä mua kohti ja selvittyäni omien ajatusteni aiheuttamasta hämmennyksestä tajusin mitä se halusi. Imaisin tupakkaa vielä kerran ennen kuin luovutin sen sille. Se hädin tuskin vilkaisi muhun napatessaan sen sormiensa väliin, varmisti vain pikaisesti sivusilmällään ettei polttaisi sormiaan ja kiinnitti samantien katseensa takaisin jonnekkin mihin mulla ei ollut pääsyä.
Tukahdutin huokauksen todeten, ettei siinä olisi mitään järkeä jos käyttäisin murehtimiseen ne viimeiset viikot jotka Aksu asuisi täällä.
”Aatteliksä mennä sinne Inkan mökille perjantaina?” Aksu kysyi. Se katsahti muhun ja puhalsi muutaman täydellisen pyöreän savurinkulan huuliensa välistä mua kohti.
Olin jo ehtinyt unohtaa koko kekkerit. Mut, Aksu, Elias ja Sampsa oli kutsuttu Inkan järjestämiin kemuihin, joihin oli tulossa lähinnä meidän kanssa samaan aikaan lukiota käyneitä ihmisiä.
”En mä tiedä. Sinänsä mulla ei oo mitään sen suurempaa hinkua nähdä sitä porukkaa enää, mutta voishan se olla ihan hauskaakin,” pohdin diplomaattisesti. ”Aioksä mennä?”
”Kaipa sitä vois lähtee,” Aksu vastasi yksiselitteisesti.
Toisin sanoen me siis oltiin menossa. Arvelin, että mun olisi kannattanut yrittää löytää ne positiiviset puolet asiasta. Kuitenkin ainoa asia jota pystyin ajattelemaan oli kaikkien rakastama Jenna, joka oli aina takuuvarmasti juhlissa kuin juhlissa. Munkin mielestä Jenna oli loistava tyyppi, se oli sanavalmis ja hauska. Mutta sen lisäksi sen päämääränä oli viimeisen kahden vuoden ajan ollut saada Aksu sänkyynsä. Tähän mennessä neidin yritykset olivat epäonnistuneet järjestelmällisesti, mutta siitä huolimatta tunsin pistoksen ajatellessani sitä ja Aksua samoissa juhlissa.
”Mun pitäisi varmaan lähteä tarkistamaan ettei äiti oo sammunut sohvalle tupakka kädessä ja sytyttänyt koko huushollia palamaan,” Aksu ilmoitti tyynesti. Oli käsittämätöntä miten sen sanat onnistuivat olemaan samaan aikaan niin arkisia ja toisaalta niin helvetin surullisia. Aksun äiti oli alkoholisoitunut sen jälkeen kun se oli eronnut Aksun isästä, jättänyt pian työnsäkin ja muuttunut pelkäksi raunioksi. Juuri sen takia mun mielestä oli kaikista parasta, että Aksu pääsisi mahdollisimman pian muuttamaan pois kotoa, vaikka se tarkoittaisikin sitä että meidän välille kohoaisi ahdistavan pitkä välimatka.
”Okei,” sanoin hiljaa. Katsoin Aksua ja kohtasin vaikeasti tulkittavan katseen jota korosti läpitunkeva hymy.
”Okei,” Aksu toisti kuiskaten. Sen sormet hipaisivat mun olkapäätä tavalla, joka oli hieman hidas, hieman liian vitkasteleva tulkittavaksi pelkäksi ystävyydeksi, mutta mä yritin parhaani mukaan käyttäytyä niin kuin se olisi ollut aivan normaalia.
Seurasin katseellani kuinka Aksu nousi ylös maasta ja käveli pyörälleen joka nojasi puuhun muutaman metrin päässä. Noin tuhannen kerran mieleni teki juosta sen perään ja... Ja mitä? Sanoa mitä? Tehdä mitä? Mulla ei ollut aavistustakaan, mutta siitä huolimatta sain hädin tuskin pidettyä selkäni kiinni viileässä nurmikossa. Toivoin myös, että asuisin yhä Aksun naapurissa jotta voisin kävellä sen kanssa yhtä matkaa kotiin, mutta mulla oli viimeisen vuoden ajan ollut oma kämppä parin kilometrin päästä kotoa ja se oli valitettavasti täysin eri suunnassa.
Hypättyään pyöränsä selkään Aksu heilautti mulle kättään ennen kuin lähti polkemaan. Mä jäin katsomaan sen perään, enkä tällä kertaa kyennyt enää tukahduttamaan huokaustani. Niin lähellä, mutta niin kaukana, eikös se niin mennyt?
Kun Aksun selkä lopulta katosi näkyvistä, käänsin katseeni taivaalle, joka muutamaa hattaraa lukuunottamatta oli selkeä ja kääntymässä pikkuhiljaa yönsiniseksi. Mieleeni muistui yhtäkkiä ensimmäinen koulupäivä. Muistin että mua oli pelottanut aivan saatanasti. Äiti oli nauranut ja sanonut vain että pidä Aksua kädestä kiinni niin hyvin se menee. Mä olin kikattanut kauhuissani ja huutanut ”hyi” pelkästä ajatuksesta että mun pitäisi pitää ketään poikaa kädestä.
Nyt mä olisin antanut mitä vaan että olisin uskaltanut ottaa Aksua kädestä kiinni.
***
Päästyäni kotiin potkin kengät jaloistani johonkin sattumanvaraiseen nurkkaan ja rojahdin suoraan sängylleni. Makasin siinä määrittelemättömän pitkän ajan ja tuijotin kattoon ajatukset raskaina. Ne painoivat mua lysyyn, tuntui että vajosin sängyn pohjaa, lattiaa ja alempia kerroksia kohti.
Monta kertaa yritin nousta. Yhdessä vaiheessa yritin kurottaa akustista kitaraani jotta olisin voinut pelkän makaamisen sijaan edes yrittää soittaa, mutta se oli aavistuksen verran liian kaukana sängystä. Puuskahdin ja ajatuksissani vajosin taas yhden kerroksen.
Aksun lähdettyä puistosta olin maannut nurtsilla vielä vähän aikaa ja yrittänyt järkeillä miten mun pitäisi toimia. Oikeastaanhan siinä ei ollut mitään pohdittavaa, se oli hyvin yksinkertaista. Mun pitäisi sanoa sille että halusin sen muutenkin kuin ystävänä, halusin tulevaisuuden sen kanssa ja halusin sen jumalauta sänkyyni ja ihan joka paikkaan ja tiesin että sekin halusi mut. Kuten aina, yritin kuitenkin löytää jonkun kiertotien asiaan. Se oli ollut yhtä toivotonta kuin aina aikaisemminkin. Sisimmässäni mä tiesin, ettei mitään muuta keinoa ollut.
Kävellessäni kotiin puistosta idyllistä lenkkipolkua pitkin kulkevaa oikoreittiä näin vanhan pariskunnan, joka istuskeli pihakeinussa talonsa takapihalla. Mietin millaisia mä ja Aksu oltaisiin vanhoina. Ajatus sai mut yhtäaikaa huvittuneeksi ja surulliseksi. Vastaantulijat olisivat todennäköisesti kavahtaneet mielipuolisen näköistä, tunteiden sekaista hymyäni.
Maatessani sängyllä suljin silmäni ja näin kuinka kuva vanhuksista maalautui verkkokalvoilleni. Se häilyi mielessäni kuin haaveellinen tulevaisuudenkuva, jonka halusin saavuttaa, joka mun pitäisi saavuttaa. Mutta mitä kävisi jos en koskaan saisikaan niitä sanoja sanotuksi? Uskaltaisiko Aksu sanoa ne? Jos ei, tulisiko meistä vain kaksi katkeraa pientä ihmisiä, jotka eivät koskaan rakastuisi kun eivät pääsisi yli toisistaan? Kaihertaisiko meitä koko loppuelämämme ajan ensirakkaus jota ei koskaan edes ollut? Vai olisiko mahdollista että sittenkin oli joku toinen, olisiko mun mahdollista saada kaikki ilman Aksua?
Kysymykset pyörivät päässäni ja jossain vaiheessa tajusin, etten nousisi sängystä enää tänään. Olin jo liian syvällä, lähestulkoon maanraossa. Käperryin peiton alle kaikki vaatteet ylläni ja yritin hiljentää kysymykset. Mutta kysymykset eivät olleet pahimpia. Vastaukset olivat.
Mulle ei ollut olemassa vaihtoehtoa. Oli vain Aksu.
***
Heräsin perjantaina myöhään aamupäivällä. Olin vatvonut ajatuksiani taas aamuyöhön asti ja nyt katsoin kelloa kiroten, tietäen että Aksun oli tarkoitus tulla puolen tunnin päästä. Se ei sinänsä ollut ongelma, mutta meidän oli tarkoitus lähteä ihmisten ajoissa liikenteeseen että ehtisimme käydä kaljakaupassa ennen kuin suuntaisimme kohti Inkan mökkiä.
Pakotin itseni ylös sängystä ja raahauduin suihkuun. Olin juuri pesemässä hiuksiani, kun kuulin ovikellon pirahtavan. Hemmetti. Huuhtelin hiukseni niin nopeasti kuin vain suinkin pystyin ja kiedottuani pikaisesti pyyhkeen ympärilleni ryntäsin ovelle kuin mikäkin pikajuoksija. Jos olisin ehtinyt pysähtyä ajattelemaan jossakin välissä, olisin todennäköisesti nauranut itselleni.
Avasin oven ja näin Aksun, joka katsoi muhun tyytyväisesti virnistäen. Kai se sai jotain sairasta mielihyvää siitä, että se oli saanut mut juoksemaan suihkusta puolialastomana avamaan sille ovea.
”Huomenta,” se sanoi kiusoittelevalla äänellä astuessaan eteiseen.
”Mee keittää kahvia,” murahdin. Vedin oven kiinni ja painelin takaisin suihkuun.
Suoriuduttuani suihkusta pistin hammasharjan suuhuni ja sukelsin vaatehuoneeni sekasotkuun (kyllä, mun 25 neliön asunnossani oli pieni vaatehuone). Löysin puhtaat bokserit ja t-paidan, mutta sen jälkeen vaatteiden etsiminen muuttuikin viskelemiseksi ja järjestelmälliseksi kiroiluksi. En omistanut yhtiäkään sopivia, puhtaita housuja. Kaikki olivat joko likaisia, liian pieniä, väräänlaisia tai sellaisia joita en enää halunnut käyttää.
”Mikä sulla nyt on hätänä?”
Vilkaisin taakseni ja näin Aksun seisomassa ovensuussa kahvikuppi kädessä. Se oli näemmä kuullut noitumiseni keittiöön asti.
”No vittu kun mulla ei oo housuja,” vastasin hajamielisesti.
Aksu huokaisi, laski kahvikuppinsa hyllylle sukkien viereen ja loi keskittyneen silmäyksen koko mun vaatekaappini sisältöön. Sitten se tarttui beigeihin chinoihin jotka olin joskus pari vuotta sitten ostanut kokeilunhalussani, levitti ne eteensä ja luotuaan niihin nopean, arvioivan katseen, ojensi ne käteeni. Tuijotin chinoja epäilevänä, sillä kokeilunhaluni mentyä ohitse olin aina ajatellut, että ne eivät olleet aivan mun näköiset.
Aksu huomasi epäröivän ilmeeni. ”Pistät nyt ne vaan jalkaas,” se tuhahti ja katosi takaisin keittiöön.
”No voihan helvetti,” mutisin lannistuneesti ja aloin kiskoa housuja jalkaani.
Kääntyiltyäni ja vääntelehdittyäni hetken peilin edessä olin edelleen sitä mieltä että chinot eivät olleet mun juttu, mutta päätin siitä huolimatta tyytyä niihin. Menin keittiöön, otin kahvia ja istuin toiselle puolelle pöytää jonka ääressä Aksu selasi puhelimellaan uutisia. Se luki mulle muutamia otsikoita ääneen ja tähdensi niitä joiden tiesi kiinnostavan mua. Kyselin välissä mitä se oli puuhastellut eilen kun emme olleet nähneet ja se kertoi mulle poikkeuksellisen pitkistä sirkusharjoituksistaan (mulla oli mennyt siihen lajiin hermo alle parissa kuukaudessa, mutta Aksu sen sijaan oli jäänyt ja nyt se oli harrastanut sitä jo kuusi vuotta). Niin kului puolisen tuntia, ennen kuin Aksu yhtäkkiä nousi ja viskasi kuppinsa tiskialtaan reunalle.
”Lähetäänkö?”
Ennen kuin olin ehtinyt edes vastata yhtään mitään, se oli lähtenyt eteiseen laittamaan kenkiä jalkaansa.
”Joo'o,” sanoin hiljaa itsekseni ja pyöräytin silmiäni. Aksu oli välillä semmoinen hoppuilija että multa oli vähällä lähteä järki. Itse olin enemmänkin sitä tyyppiä, joka hoitaa kaikki asiat viime tipassa ja on vähällä myöhästyä aina vaikka lähtisi kuinka ajoissa.
Silmien pyörittelystäni huolimatta hörpin nopeasti kahvini kiltisti loppuun ja nappasin takkini ja lompakkoni. Aksu seisoi jo oven luona ja katsoi kärsimättömänä kun aloin vetää tennareita jalkaani. Sitoessani nauhoja huomasin kuinka sen malttamattomuus kasvoi sekunti sekunnilta.
”Mulla ei nyt oo mitään hemmetin tarralenkkareita tässä.”
Aksu ei sanonut mitään. Saatuani vihdoin kengät jalkaani pysähdyin vielä hetkeksi peilin eteen. Sipaisin partaani jonka olin antanut kasvaa sen verran pitkäksi, ettei siitä enää ollut oikeastaan mitään järkeä murehtia. Lyhyehköille hiuksilleni en yleensä tehnytkään mitään, mutta totesin että silmille pyrkivää otsatukkaa olisi voinut laittaa hieman kuriin. Pohdin, löytyisikö jostakin jonkinnäköistä lakkaa, kun kuulin Aksun äänen rappukäytävästä.
”Ihan hyvä se on.”
Tajusin että se hätähousu oli jo matkalla alas, joten hylkäsin ajatukseni otsatukan laitosta. Kirmatessani portaisiin muistutin itseäni, että mökillehän tässä oltiin vain menossa.
