Otsikko: Saatilla
Kirjoittaja: Surunmurhaaja
Ikäraja: K-11
Paritus: Remus/Sirius
Genre: angst
Summary: Harva velho arvaisi, mutta kun Remus seurasi ystäviään kuolemanporttien lävitse hän oli valinnut saattajakseen Siriuksen.
A/N: lukalle. Kiitos nanokannesta. <3
Saatilla
Harva velho arvaisi, mutta kun Remus seurasi ystäviään kuolemanporttien lävitse hän oli valinnut saattajakseen Siriuksen. Saattajaa ei tietenkään valita tahdonalaisesti. Ennen kuin jokainen kuolemalle tappion kokenut ottaa kulkuneuvon siirtyäkseen eteenpäin, hän saa tavata itselleen aivan erityisen henkilön jonka vaistomaisesti Erityiseksi mieltää.
Taistelukentälle kaatunut Remus näki ensimmäiseksi rakastamansa henkilön hymyn eikä tuntenut oloaan lainkaan kuolleeksi.
”Sirius.” Hän se oli. Sirius. Siinä hänen yläpuolellaan, tuijotti häntä pitkän tukkansa kehystämät silmät nauraen. Hetkellinen raukeus esti Remusta käyttämästä kasvolihaksia, mutta hänen silmänsä hymyilivät, kilpaa sen yläpuolella olevan jalokiviparin kanssa, hymyilivät niin kuin tuhat Iseeviot-peiliä tuijottavaa olentoa.
”Remus. Mikä olo?” Mies näytti ihan samalta kuin silloin kun James oli pyytänyt häntä kummiksi ja Sirius hyppi ja pomppi ja Remus oli pelännyt kattokruununsa särkyvän...
”Täällä on melko kylmä.”
”Olet alasti.”
Hän naurahti mutta kohottautui hieman ja huomasi että se oli totta.
”Hitsi, minä haluaisin kyllä kaapuni takaisin.” Ja sitten hänellä oli kaapu.
”Sääli.” Sirius sanoi. Ja sitten he nauroivat ja halasivat toisiaan ja Remus toivoi että olisi voinut tehdä niin ikuisesti siitä eteenpäin. Hän vähän pelkäsi irroittautua koska sitten Sirius saattaisi sanoa että oli mentävä. Ei vielä, ei vuosiin!
”Anteeksi...” Sirius henkäisi yhtäkkiä. Ihmissusi kurtisti kulmiaan. Mitä nyt? Ei kai tunteitaan tarvitse anteeksi pyydellä? Miehinen mies ehkä, mutta hän halaisi Siriuksen mielellään puolikuoliaaksi joka päivä loppuelämänsä ajan ja hänen laskurinsa oli sentään jo pakkasen puolella (joten tästä tulisi lasku jälkeenpäin). Luotolle? Kyllä kiitos, lähetä lasku helvetin enkeleille jos et tavoita minua tuonpuoleisesta jossa sekoitun pian sielumössöksi kuolleiden sielumeressä.
”Mikä on?”
”Oloni on taas ihan... hyödytön”, Sirius puuskahti. ”Kaikki taistelevat viimeiseen asti kentillä ja minä kuolen ennen kuin pääsen edes yleisen syyteen alta pois. Katso nyt... sinäkin! Kuinka monta kertaa estit läheisesi kuoleman ennen kuin annoit periksi? Minä en saanut edes tilaisuutta ennen kuin minua vietiin!”
Remus murisi. Tässä sitä mentiin, Sirius alkaisi taas puhua kummipojastaan jolla meni oikeasti ihan hyvin ja jolla oli tuhat sotilasta tukenaan. Ja Sirius ei vain nähnyt miten paljon oli pojalle merkinnyt koska meni kuolemaan ennen aikojaan.
”Kuule... Sillä oli väliä.”
”Häh?” Sirius näytti siltä ettei tajunnut vaikka se oli ilmiselvää. Remus huokaisi.
”Kaikella. Kaikella oli ja on väliä. Sinun ja minun ja jokaisen kuolemalla ja elossapysymisellä. Ja etenkin sillä että sinä olet siinä.”
Se auttoi, he palasivat takaisin niihin rooleihin jotka Remus oletti oikeiksi siihen hetkeen. Oli Remuksen vuoro saada ymmärrystä, tietoa ja lohdutusta, kaikki oli okei, ei mitään hätää Remus, anna kun minä selitän.
”Sinä kutsuit minua.”
”Kutsuinko? En muista”, Remus ihmetteli.
”Kutsuit. Ja sitten minä olin tässä.”
”Onko se niin helppoa?”
”Kuolleena kaikki on.”
Remus katseli käsiään ja sitten Siriusta, hämmentyneenä: ”Minua ei sureta. Tonks jäi sinne, ja Teddy, mutta minä olen... helpottunut.”
”Sinulla ei ole ikinä ollut niin kevyt olo?”
”Ei”, Remus ihmetteli. ”Ei ikinä.”
”Kuuluu asiaan”, Sirius sanoi, suupielessään virne joka oli vastustamaton ja Remuksen teki mieli syödä se hänen kasvoiltaan kiihkeästi ja hellästi yhtä aikaa. Ei sittenkään. Enemmän kiihkeästi.
”Mikä tämä paikka muuten on?” Ei rakennuksia. Ei ihmisiä. Pelkkää lattiaa, ja valkoista, ja valkoista lattiaa.
”Mieti.”
Susi urahti. Ei hän halunnut miettiä, kun Sirius ilmeisesti tiesi vastauksen ja halusi vain kiusata häntä kuten aina ja kohta hän olisi ahdistunut hengiltä kun Sirius ei suostuisi -! Paitsi että Sirius näytti kiinnostuneelta, sillä tavalla kiinnostuneelta kuin oppitunneilla näytetään kun halutaan hanakasti tietää vastaus. Paitsi että Remus ei tiennyt miltä se ilme näytti Siriuksella, koska sitä ei ollut ikinä tapahtunut.
Ei rakennuksia... Vai oliko tuolla yksi? Remus oli erottavinaan sumun keskeltä jotain rakennuksen tapaista, ja kuva selkeni koko ajan. Rähjäinen, harmaa, rapistunut ja turvallinen. Turvapaikka.
”Rääkyvä Röttelö?” Ja sitten se tuntui ilmiselvältä. Totta kai se oli, ja he olivat tällipajun alla (tunneli oli totisesti laajentunut sitten viime käynnin) matkalla sinne.
”Kiintoisaa, Remus.” Naurahdus, lisäys: ”ja aika arvattavaa toisaalta.”
Remus ei tajunnut mitään. ”Mikä tämä paikka on?”
”En itse asiassa tiedä onko tälle virallista nimeä.” Sirius seisoi rennosti kädet housuntaskuissa, voi luoja, Sirius piti harvoin housuja, miten hän olikin valinnut juuri ne oikeat joita oli pitänyt aina kesälomalla? Remus oli ihmetellyt niitä ja sivellyt kankaan pintaa suu auki (puhdasverinen ja piti jästivaatteita, Orion Musta hänet armahtakoon eikä armahtanut). ”Mutta tätä voisi kutsua vaikka välitilaksi.”
”Välitilaksi.” Kuulosti aika tylsältä. ”Mitä minä teen?”
”Jatkat eteenpäin, tietenkin. Tai palaat takaisin kummittelemaan ikuisiksi ajoiksi takaisin, ei tosin kannata mitä Sir Nicholakselta olen kuullut.”
”Rääkyvään Röttelöön?”
”Turvapaikkaan, ja sieltä eteenpäin”, Sirius hymyili. ”Ainoaan paikkaan jossa pystyit olemaan aina oma itsesi. Sinne pelotti aina mennä mutta siellä oli kivaa koska et koskaan tuntenut oloasi yksinäiseksi.”
”Siellä oli hyvä levätä.”
”Siellä on vieläkin.”
”Siellä oli hyvä olla.”
”Niin on.”
”Mennäänkö?” Sirius ojensi kättään, kohti Remuksen omaa. Remus hätkähti. Siriuksen käsi oli äkkiä Kuoleman eikä miehen oma. Mene pois, ei tässä oltu vielä edes lähelle valmiita! Remus astui taaksepäin ja leikki ettei huomannut.
”Miksi sinä olet täällä?”
”Minä saatan sinut. On tärkeää, että tiedät.”
”Minä en tiedä vielä mitään! En voi olla vielä valmis!”
”Ei kukaan ole ikinä täysin.”
Kuolema laski kätensä. Remuksen olkapäätä koskettivat Siriuksen sormet.
”Se on ihan helppoa. Kuoleminen on ihan helppoa. Ei tarvitse tehdä mitään. Se sujuu ihan itsestään.”
Suden ryhti lysähti. Ei se siitä ollutkaan kiinni. ”Olen minä valmis kuolemaan. Eipä takaisinkaan ole menemistä.” Nielaisu, mitä väliä, mitä sitä peittämään. ”Mutta kun minä en ole valmis menettämään sinua.”
Siinä se oli. Nyt se oli sanottu. Hän kääntyi ottamaan katsekontaktin, helpottui kun näki Siriuksen silmät eikä Kuoleman. Nyt hänen sormensa tarrautuivat Siriuksen olkapäähän. Hän yritti puristaa kipeästi mutta Sirius ei näyttänyt hätkähtävän. Eipä tietenkään. Kuolema, sinä mestarihuijari. Antaisit minun edes puhua totta kehollani, Remus aneli.
”Minä tarvitsen vähän enemmän tältä saatolta... Sirius.” (Mitä hemmettiä hän puhui, mitä hittoa hän ajatteli, miten tuo pitäisi muka käsittää, Remus tiesi miten mutta miten Sirius muka ikinä voisi.)
Siriuksen silmät hymyilivät jälleen. ”Kyllä minä sen tiesin.”
Yhtäkkiä Remuksen sydän oli jossain troposfäärin ja termosfäärin välillä, vaikka hänellä ei ollut aavistustakaan siitä mitä se oli tarkoittavinaan.
”Miksi sinä sitten...”
”Koska minua pelottaa etten halua mennä enää takaisin.”
Eihän sinun pakko ole, jäädään tänne mukavaan välitilaan ikuisiksi ajoiksi ja syleillään toisiamme ikuisuus ja hieman yli. Mitäs sanot? Paitsi että kuolemaa ei huijata ja Remus tiesi sen, mutta olihan se silti aika kiva käsikirjoitukseksi.
”Minua kiskotaan takaisin.”
”Nytkö jo?” Remus hätääntyi.
”Ei, kun koko ajan. Pystyn vastustamaan sitä. Mutta välitilassa raukeus iskee. Jos nukahdat, siirryt automaattisesti eteenpäin. Niin käy minullekin. Ei täällä ikuisuutta valveilla pysytä.”
Sitten Sirius otti sormensa Remuksen olkapäältä ja siirsi ne leuan alle, silitti sitä kuin koiria silitetään ja ihmissusi murisi, eikä Remus itsekään kestänyt enää. Hän astui lähemmäs ja Sirius teki myös niin, ja sitten he vapauttivat kaiken sen latauksen joka oli aina ollut siinä; leijunut ilmassa heidän vartaloidensa välissä, kun he tulivat niin lähelle että tunnistivat toisensa eli suunnilleen sadan metrin päähän.
Remus oli yhtä Siriusta ja Sirius oli yhtä Remusta, ainakin kieli ja nivuset ja toisiinsa ristityt kädet ja välillä hikinen ylävartalo. Ihmissusi ei enää pelännyt, elossapysymisvietti oli väistänyt eläintä kiinnostavamman vietin edessä. Eikä hän oikeastaan välittänyt oliko se kaikki totta vai ei, sillä Kuolema oli armahtanut hänet hetkeksi koska Remus tunsi sen kaiken ja se riitti.
”Sirius”, susi läähätti, mutta Siriuksenkin vaistot olivat tallella tai hän uikutti kiusallaan kuin koiranpentu. ”Sirius”, susi henkäisi, mutta koira ei osannut vastata vaan tuijotti häntä tummilla koiranpentusilmillään (tai sellainen skenaario tuli yhtäkkiä hänen mieleensä ja se oli niin hellyyttävä että susi hämmentyi) ja Remus purskahti nauruun.
(Ja he nauroivat yhdessä jonkin aikaa, mutta elävät eivät pysty arvioimaan edes tunnilleen kauan, sillä kuoleman käsite ajankulusta riippuu sateesta ja juhlapyhistä. Remus käpertyi Siriuksen kainaloon, ja hänellä oli parempi olo kuin koskaan kun hän tuijotti Siriuksen kaulaa ja sen ympärille kietoutunutta käsivartta. Hän tajusi hämärästi, että käsivarsi oli ensimmäistä kertaa yli kahteenkymmeneen vuoteen arveton ja että mukava asento pakotti hänen silmänsä kiinni. Mutta vain hämärästi, sillä selvinpänä miehen mielessä tuikkivat Siriuksen silmät, ja tunne hänen päätään silittävästä kädestä, ja keveydestä. Ja lopulta olo oli niin kevyt, että Remus olisi voinut lähteä lentoon ja katsella tähtiä lähempää, mutta ei enää ikinä jaksanut avata silmiään.)
