Nimi: Kyttyrä
Author: Remi a.k.a. Psykiatri
Rating: k-11 (ilmoittakaa toki, jos on väärä ikäraja)
Pairing: Ei ole
Genre: Slice-of-life tyylinen ajatuksiin keskittynyt tarina
Summary: Pääni täyttyi ajatuksista enkä tiennyt oliko osa jonkun muun. Ehkä tonttu tunkeutui pääni sisään. Tai isäni, sillä hän oli tullut viereeni seisomaan.A/N: Osallistuin koulussa kulttuuriviikolla tarinapaajaan, jossa piti kerätä lappusarja ja niiden pohjalta kirjoittaa teksti. Lapuissa oli annettu tarinalle otsikko, ensimmäinen lause, viimeinen lause, kaksi lausetta keskeltä, tekstilaji ja yksi hahmo. Minulle sitten sattui otsikoksi Kyttyrä, pakolliseksi hahmoksi puutarhatonttu, tekstilajiksi jokin novellityyppi ja pakollisesti löytyviksi lauseiksi "Hän eli elämäänsä" ja "Jos suru savuaisi". Noitiin liittyvästä pienestä ajatuksesta keskellä tarinaa täytyy kiittä erästä Rediä, sillä en olisi koskaan tullut ajatelleeksi lisätä sitä tuonne, ellen olisi ollut yksi ilta erään kaverin luona hänen ja kihlattuni kanssa. Tekstin kirjoittamiseen oli aikaa noin 45 minuuttia, enkä ole sen jälkeen sitä mitenkään muokannut tai korjaillut, vaikka tuskin ehdin siinä ajassa tätä loppuun kirjoittaa.
~*~*~*~
Juna saapui asemalle. Kuulin sen kalliolle, jolla istuin. Näin höyryveturin savun nousevan puiden takaa. Junat tosin ovat kulkeneet sähköllä jo vuosia, joten ehkä vain kuvittelin vaaleat pilvet, jotka kohoilivat taivaaseen sekoittuen sinne tänne yötaivaalle ripoteltuihin hattaroihin. Niin tonttukin sanoi. Että kuvittelen vain. Mutta en minä sellainen ole enkä ollut silloinkaan. En minä vain kuvittele. Veljeni vain kuvittelee.
Olin seitsemän ja hän oli seitsemäntoista. Hän kulki minne halusi milloin halusi sen enempiä kyselemättä. Heräsin usein yöllä siihen, että veli saapui kotiin. Hän liikkui hiljaa, veti oven kiinni hitaasti, lähes äänettömästi, mutta minä nukuinkin eteisessä. Tai en ihan, mutta huoneeni oli siinä vieressä. Minä kuulin, kun hän saapui takaisin kello puoli kaksi keskiviikkoyönä. Puoli yksi on noitien tunti. Silloin he ovat vahvimmillaan. Mutta minun kaltaiseni tytöt eivät ole noitia ja meidän aikaamme on juuri kello puoli kaksi. Enhän minä sitä silloin tiennyt. En tietenkään. Puolen vuoden päästä veli muutti pois. Isän mukaan hän eli elämäänsä. Muutamaa vuotta myöhemmin puhuin hänen kanssaan puhelimessa ja hän oli psykiatrisella. Pari vuotta ja kävimme katsomassa häntä vankilassa. Nykyisin veli on kanssani.
”En minä ole veljesi”, tonttu sanoi minulle. Tonttu valehteli paljon. Tietenkin jos te siltä kysyisitte, totuus olisi toinen. Se sanoisin vain kertovansa totuuden, alati puhuvansa totta. Mutta siihen ei vain voi luottaa, koska se valehtelee niin paljon. Ainoa valehtelematon osa sitä oli sen otsaan kiinnitetty kello. Se sanoi ajan koittavan kohta.
Aika koitti ja minun oli pakko asettua makaamaan. Kaikki pyöri ja värit olivat kirkkaita yöstä huolimatta. Pääni täyttyi ajatuksista enkä tiennyt oliko osa jonkun muun. Ehkä tonttu tunkeutui pääni sisään. Tai isäni, sillä hän oli tullut viereeni seisomaan. En ollut nähnyt häntä vuosiin. Olin lähtenyt kuten veljeni. Jos suru savuaisi, hän tulisi käymään. Niin isä oli minulle sanonut. Siis isä tuli käymään minun luonani. Mutta ei suru savunnut. Se oli höyryveturi.
Katsoin isää tarkemmin ja huomasin koko perheen olevan osa häntä. Äiti katseli minua hänen lanteiltaan. Veli ja minä olimme kyttyrä hänen selässään. Miettiessäni miksi niin oli, isä alkoi kadota. Samoin puut, pilvet ja kallio allani. Kello puoli kahden taikaa. Kaikki katosi, palasi epämääräisinä varjoina ja muotoina uudestaan. Olin taas talon edessä. Punainen kerrostalo, jonka olin nähnyt joskus jossain. Kun veljeni oli vasta viidentoista. Tiesin mitä tehdä. Minulle oli jätetty merkki: Kerrostalon viidennen kerroksen yhdessä ikkunassa paloi valo.
