Ikäraja: sallittu
Genre: angst
Vastuuvapaus: hahmo on Rowlingin, enkä hyödy tästä rahallisesti
Tämä on täysin puhdasta
tajunnanvirtaa, kirjoitettu lehden sivuille, kun töissä ei saanutkaan tehdä töitä.
Summary: Tonksin syksyisiä mietteitä, kun Remus on torjunut hänet
Kadoksissa aurinkohymyKatson ikkunasta ulos ja totean, että siellä sataa, taas kerran. Olin hiljaa toivonut puut kultaavaa auringonpaistetta ja maassa rahisevaa vaahteranlehtipeitettä, mutta nyt ulkoilma on harmaasta sumusta raskas. Sateessa ei ole mitään vikaa, tai niin ainakin luulin, kunnes hengitin raikasta syysaurinkoa ja ihailin punaoranssivihertävän ruskeankeltaista maisemaa.
On lokakuu, se aika, kun kaupunkilaiset valittavat kaamosmasennuksesta ja pimeydestä. ”Ne jotkut hullut syysihmiset” kaivavat keltaiset kumisaappaat esiin ja loiskuttavat nauraen kuralätäköissä. ”Älä ota tuosta mallia!” kauhistelevat uraohjusäidit ja kiikuttavat uhmaikäisensä päiväkotiin kasvatettavaksi.
Minä luulin pitäväni syksystä, vaikkei minulla koskaan olekaan ollut keltaisia kumisaappaita. Kilpailin nauraen ruskan kanssa, pimeydessä poltin kynttilöitä, auringon pilkistäessä hymyilin jokaisella. Ja nyt kaikki on poissa.
Onko syksyisin aina satanut näin paljon? Eikö ennen ole voinut joka päivä lähteä valoisalle kävelylle rapisevien lehtien päällä?
Nykyään katselen suljettuja verhoja kai enemmän kuin mitään muuta. Kun olen yksin, toivon, että joku kutsuisi minut pois tyhjyydestäni. Kun niin sattuu käymään, keksin tekosyyn pitää murheestani kiinni. Kai minä voisin opetella taas olemaan onnellinen? Ehkä joku jossain toivoisikin sitä minulle?
Sisimpäni kuitenkin haluaa kuolla, enkä minä voi sille mitään. Ulkokuoreni taistelee vastaan: se tahtoo hymyillä ja nauraa taas. Kun se joskus onnistuu, sisin muuttaa sen päälaelleen: hymy ei olekaan aitoa, nauru on vain väkisin väännetty kaiku. Sisin sanoo ei: sinä et enää osaa tehdä sitä oikein, joten turha yrittää – mutta jos et yritä, täytän sinut syyllisyydellä. Sillä vaikka sinä olet toivoton ja turha, muut eivät, ja sinun on annettava heille ystävällisyys, jonka he ansaitsevat. Vaikka hän kielsi sinut, sinun on ymmärrettävä häntä.
Ja niiden syytösten kanssa minä elän. Jos en esitä, satutan muita. Se on sietämätöntä. Jos esitän, satutan itseäni. Siihen turtuu, joskus?
Toisinaan pelkään, että vaikka yritän niin lujasti kuin minun kokoiseni ihminen pystyy, en silti onnistu vakuuttamaan kaikkia. Toisinaan saan liian myötätuntoisen tai ymmärtävän katseen, enkä kestä sitä. En minä ole ensimmäinen ihminen, joka on torjuttu. En ole viimeinen ihminen, joka on torjuttu. Olen yksi muiden joukossa, ja muut ovat jatkaneet olankohautuksella eteenpäin. Niin minunkin on tehtävä. Olen jo tarpeeksi erilainen – en halua erottua siinäkin.
Jostain syystä päädyn silti tuijottelemaan ulkona ripottelevaa sadetta ja ihmettelemään, miksi kyynelten pitäminen sisällä on niin vaikeaa. Sisimpäni varmasti kiusaa minua jälleen, haluaa nolata minut täällä kaikkien nähden.