Kirjoittaja: RG
Ikäraja: Sallittu
Tyylilaji: fluff, 250-raapale
Paritus: Molly/Arthur
Vastuuvapaus: Kaikki mikä Rowlingin on kuuluu hänelle ja minä voin vain hiljaa ihailla häntä ja olla saamatta korvauksia tästä tekstistä.
Tiivistelmä: Tässä tarinassa kitketään menninkäisiä ja ollaan niin onnellista pariskuntaa että imelyyskerroin menee katosta läpi.
A/N: Sanoin Milgialle, että haluan kirjoittaa raapaleen ja pyysin heittämään yhden sanan. Milgia antoi sanan 'mato'. No, sitä saa mitä tilaa... :''D Tällainen pikainen sunnuntai-illan kliseinen hömppäromanssihöttö, älkää suhtautuko liialla vakavuudella.
Menninkäisiä
Arthur Weasley ei ollut pienen elämänsä aikana koskaan aiemmin pitänyt menninkäisten kitkemistä erityisen miellyttävänä puuhana. Nyt hän kuitenkin olisi voinut jatkaa vaikka lopun päivää. Samapa tuo, montako menninkäistä loppujen lopuksi tulisi heitettyä aidan yli - parasta oli, että ne menninkäiset olivat heidän pihallaan, heidän ikioman Kotikolonsa pihalla, koska se tarkoitti, että heillä oli oma piha, hänellä ja Mollylla, ja heidän omassa puutarhassaan kasvoi kasveja jotka he olivat sinne istuttaneet, ja Molly tekisi niistä ruokaa kun sato olisi korjattu syksyllä, juureskeittoa ehkä. Silloin Mollyn vatsa olisi jo pyöristynyt ja Arthur voisi ehkä tuntea potkunkin, kun hän halaisi kattilaa tiskaavaa vaimoaan. Kenties kutittaisikin ohimennen. Arthurin haaveissa hän kantaisi Mollyn sohvalle ja kattila saisi odottaa, mutta kyllä hän oikeastaan tiesi, että Molly oli sellaiseen liian kurinalainen, Molly sanoisi häntä höpsöksi ja tiskaisi loppuun ja saapuisi sohvalle vasta sitten. Olisi se ihan yhtä onnellista.
Nyt oli kuitenkin vielä kesä, eikä kukaan muu kuin he kaksi tiennyt että jouluna heitä olisi jo kolme. Mollyn selkänikamat rusahtivat hieman, kun hän nousi seisomaan ja heilautti kätensä päänsä päälle saadakseen menninkäiselle paremman vauhdin. Hänen lappuhaalarinsa olivat aivan multaiset ja punainen hiuskiehkura oli liimaantunut hikiselle otsalle.
Kastemato sujahti multapeitteen alle, menninkäistä pakoon. Menninkäinen puolestaan sujahti pakoon Arthurin kättä, mikä ei ollut tämän senhetkisen keskittymiskyvyn huomioiden kovakaan suoritus. Toisaalta lienee lähinnä hyväksi, että mies katselee mieluummin vaimoaan kuin menninkäisiä. Eivät ne menninkäisiä olleet, jotka hymyilivät häikäisevästi - se oli Molly, totta kai se oli.
"Mitä jos hakisin jääteetä?"
Arthur virnisti vastaukseksi.
"Molly?"
"Niin, kulta?"
"Jos se on poika, annetaan sen nimeksi William."
