Title: Kuolivat jo joetkin
Author: Riika
Genre: draama, vähän angst
Rating: K-11
Fandom: BBC!Sherlock
Pairing: tää yrittää olla paritukseton, mutta Jimlock on Jimlock on Jimlock
Summary: Ajatukset osasivat olla vaarallisia, ne osasivat olla petollisia, ja ajatuksia Jimillä oli liikaakin.
Disclaimer: En omista mitään! Alkuperäinen versio kuuluu ACD:lle, uusi versio BBC:lle ja Moffatille ja Gatissille. Jne.
A/N: Moriarty on vieny mun aivot ja sydämen ja kaikki. Auttakaa. Tää teksti osallistuu 12+ virkettä -haasteeseen, ja mun ei pitänyt alunperin kirjottaa siihen Sherlockii, mutta nii siinä vaa kävi. Ei voi mitää!
Tein Jimistä aika angstin, kai. Saa tulla tappelemaan mun kanssa siitä onks se oma ittensä vai ei. Ja tää on taas tällänen hämärä sekoilu, kai mä vaan kirjoitan tälleen saatana, mut tähän kyl vaikutti toi haaste. Ei voinu hirveesti selittää asioita. Tää sijoittuu Reichenbachin johonkin väliin.
Saatan tykätä tästä aika paljon.
Kuolivat jo joetkin
Lontoon kaduilla tuntui aina kulkevan vastatuuleen. Oli tiistai tai torstai, sää oli kamala, taivas harmaa ja katujen kuopat täynnä sadevettä.
Jim kieputti lusikkaa hajamielisesti kahvikupissaan, katseli kattovalojen heijastusten tanssia juoman pinnalla ja antoi kahvilan puheensorinan kulkea toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Mikään siinä metelissä ei kiinnostanut häntä, mikään sanoista ei voittanut niitä, jotka pyörivät hänen päässään kerta toisensa jälkeen (Jim Moriarty ei ole ihminen - hän on hämähäkki...), yksikään ihmisistä ei ollut yhtä tärkeä kuin se, joka ei ollut siellä. Se, joka oli oikeassa - vielä nytkään kukaan ei kiinnittänyt Jimiin vähäisintäkään huomiota, kukaan ei tajunnut että pöydässä kahvilan nurkassa istui kruununjalokivet varastanut mies; oli kuin hänen ja ihmisten välillä olisi ollut peililasi, peittävä huntu, jokin joka pisti katseen kulkemaan suoraan Jimin ohitse ja lävitse.
Ensimmäistä kertaa se sai hänet melkein kaipaamaan nähdyksi tulemista (sillä lopulta kaikki tarvitsivat todisteen olemassaolostaan, tunnustuksen teoistaan).
Astuessaan ulos kahvilasta hänen täytyi siristää silmiään ulkoilman kirkkaudelle, vaikka pilvet peittivätkin auringon. Sentään ei satanut, vaikka ehkä Jim ei olisi silloin tuntenut oloaan niin rauhattomaksi. Sadepisaroilla oli oma rytminsä, ja sen puuttuessa Jim tunsi vain harhailevansa pitkin katuja, joista jokainen päättyi umpikujaan, rapistuneisiin tiiliseiniin ja suljettuihin oviin. Hänen askeleensa kaikuivat, vaikka hän olisi kulkenut leveillä pääkaduilla - näkymätön katto hänen päänsä päällä, seinät puristumassa ympärille.
Jim pysähtyi sillankaiteella, katsoi pyörteilevää Thamesia, vaahtopäisiä aaltoja jotka peittivät vain saastumisen (kuolivat jo joetkin). Uppoaminenkin vaatisi hyppäämisen, eikä ihmisillä ollut siipiä joilla lentää, ei hänellä sen enempää kuin Jimilläkään, ei minkäänlaista pakotietä vahingossa tai tahallaan horjahtamisesta.
Silti Jim ei tuntenut itseään hiukkaakaan avuttomaksi: kaikesta huolimatta hänellä oli päämäärä.
Ajatusten istuttaminen oli helppoa, kun tiesi mitä teki, kun tunsi uhrinsa ajattelutavan. Jim haroi huomaamattaan hiuksiaan, takkuja suorempaan, eleellä joka oli tunnettu miettimisen taustamusiikki (jokainen syyllistyi joskus kliseisiin). Jopa Thamesin alati liikkuvaan pintaan piirtyivät vain yhdet kasvot, joiden luokse ja luota Jim tahtoi jatkuvasti.
Itsemurha oli aina kuulostanut vaihtoehdolta, mahdollisuudelta. Se oli punainen piste maalauksessa sinisen keskellä, inkivääri tai kirveli ruuassa, jotain joka teki kaikesta elävämpää, niin ristiriitaiselta kuin se ehkä aluksi tuntuikin.
Ajatukset osasivat olla vaarallisia, ne osasivat olla petollisia, ja ajatuksia Jimillä oli liikaakin - ne eivät jättäneet hänen päätään hetkeksikään, eivät pieneksikään hetkeksi jona nauttia hiljaisuudesta. Hän tutki, hän tarkkaili, hän kyseenalaisti kaiken aikaa, kaikkialla.
Oli hämmentävää, miten tylsää sekin saattoi olla.
Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mihin kaikkeen Jim pystyisi, hän oli nähnyt vasta pienen häivähdyksen siitä, mitä Jim oli - Jim toivoi aikoinaan, että hän ymmärtäisi loput, niinhän hänen sanottiin tekevän, mutta jopa Jimin usko oli alkanut horjua (kuin ihminen sillankallionkaton reunalla).
Jim jätti Thamesin omiin murheisiinsa ja jatkoi matkaa - karttaamaton Lontoo, rakas ja raadoillinen, hänen Lontoonsa. Toisinaan sen ilma oli raskasta hengittää, tiheämpää kuin hiljaisuus, jota Jimin pään sisällä ei ollut.
Kuolemalla oli kuulemma komeat vankkurit, vaikuttavat ja tummat - Jimillä oli pelkkä taksi, mutta sen oli nyt riitettävä.
(HAASTEEN SANAT: 1. vastatuuli 2. taivas 3. lusikka 4. hämähäkki 5. huntu 6. kaipaus 7. silmä 8. rauhaton 9. umpikuja 10. askel 11. silta 12. siivet 13. avuton 14. istutus 15. hius 16. piirtää 17. itsemurha 18. kirveli (mauste) 19. petollinen 20. kyseenalainen 21. hämmentää 22. häivähdys 23. kartta 24. raskas 25. vankkurit)