Nimi: Aamuaurinkoa ja onnen aakkoset
Kirjoittaja: shira
Fandom: Salatut elämät
Paritus: Lari/Elias
Ikäraja: K-11
Genre: Romance, fluff, slash, pieni angst, one-shot
Vastuuvapaus: Idea, hahmot ja kaikki, minkä tunnistaa kuuluvan Salattujen elämien kirjoittajille, FremantleMedialle ja MTV3:lle on heidän. Mä vaan leikin tällä herkullisella asetelmalla.
Summary: Tällaisina päivinä taivas oli pilvetön, aurinko hehkui valoa ja lämpöä kaikkialle ja täytti mun sydämeni ilolla. Tällaisina päivinä tuli Elias ja suuteli mun kaikki huolet pois.A/N: Tämmönen pieni fluffypläjäys, varoituksena että siirappi voi tursua korvista ulos... Ainakin paikoittain
Finissä on mun mielestä vieläkin aivan liian vähän Lari/Eliasta, joten päätin itse omalta osaltani korjata vähän asiaa ja kirjoittaa tämmöstä aamusöpöstelyä pojille.
PoV taas Larin, kuten edellisessä Lariaksessanikin. Toivottavasti tykkäätte, ja kommentit ovat erittäin sallittuja!
Aamuaurinkoa ja onnen aakkosetMä heräsin sängystäni aamuauringon heittäessä säteensä verhojen välistä ja täyttäen koko huoneen valolla. Elias tuhisi vielä unissaan mun vieressä, sen huulet oli vastustamattoman suloisesti mutrullaan enkä mä voinut vastustaa kiusausta hipaista niitä hellästi etusormellani. Mun faija oli lähtenyt työmatkalle Tukholmaan, ja niinpä me oltiin Eliaksen kanssa päätetty käyttää tilaisuus hyväksi ja vallata kämppä itsellemme viikonlopuksi.
Mä suljin silmäni raukeana enkä voinut olla hymyilemättä eilisillan muistolle. Mun mieleen palasi kuinka me oltiin tehty itse ruokaa: spagettia ja jauhelihakastiketta, koska kummankaan meistä keittotaidot ei olis riittäneet mihinkään monimutkaisempaan. Itse asiassa ateria oli onnistunut yllättävän hyvin, ottaen huomioon kaiken sähläyksen ja sen, että aina välillä meidän huomio oli siirtynyt johonkin aivan muuhun kuin ruoanlaittoon...
Kynttilänvalo me oltiin suosiolla jätetty pois, koska se ei ihan tuntunut sopivan meidän tyyliin. Mutta vaikka me oltiin syöty ihan keittiön arkisen pöydän ääressä kattolampun valossa, kipinöitä ei ollut meidän väliltä puuttunut. Elias tuntui pelkällä läsnäolollaan saavan mun sydämen hakkaamaan kahta lujemmin, puhumattakaan siitä jos se katsoi tai kosketti mua.
Elias oli ruoan jälkeen halunnut katsoa jonkun tylsän romanttisen komedian, mutta mä olin nopeasti hiljentänyt sen vetämällä sen syliini ja kuiskimalla että me voidaan järjestää tähän iltaan ihan omaa romantiikkaa. Elias oli arvatenkin melko pian luovuttanut leffan katsomisen suhteen ja antautunut mun hellille kosketuksille. Mun suu vetäytyi uudelleen hymyyn mun muistaessa kaikki ne intohimoiset suudelmat, yhä kiihkeämmät kosketukset ja lopulta mun syliin nukahtanut Elias. Mä vilkaisin vierelläni nukkuvaa pellavapäätä, ja tunsin sisälläni läikähtävän lämpimästi. Musta tuntui etten ollut koskaan herännyt näin kokonaisena, niin että mitään ei tuntunut puuttuvan mun elämästä.
Tällaisina päivinä taivas oli pilvetön, aurinko hehkui valoa ja lämpöä kaikkialle ja täytti mun sydämeni ilolla. Tällaisina päivinä tuli Elias ja suuteli mun kaikki huolet pois. Tällaisina päivinä kaikki oli hyvin, ei ollut olemassa salailua, ei valheita, ei katteettomia lupauksia tyttöystävälle, jota mä petin sen parhaan ystävän kanssa. Ei, tällaisina päivinä ne asiat unohdettiin, eikä maailmassa ollut muita kuin mä ja Elias.
“Huomenta”, mä kuulin yön jäljiltä käheän äänen kuiskaavan viereltäni. Mä käänsin katseeni Eliakseen, se oli kääntynyt kyljelleen ja katseli mua hymyillen unenpöpperöisesti.
“No huomenta”, mä hymyilin takaisin, “päätit säkin sitten vihdoin herätä.”
“Oon mä ollut tässä jo hetken hereillä, sä vaan olit niin uppoutunut ajatuksiis etten viittiny keskeyttää”, Elias virnisti unisesti hieroen silmiään. “Mitä sä ajattelit?”
Viimeisen kuukauden aikana me oltiin Eliaksen kanssa opittu tuntemaan toisemme läpikotaisin - tosin lähinnä fyysisesti, koska niinä hetkinä kun me saatiin kahdenkeskistä aikaa, me ei maltettu pitää näppejämme erossa toisistamme. Mä tunsin jokaisen kohdan sen vartalossa ja tiesin täsmälleen, mistä se piti. Mä osasin ulkoa kaikki sen nautinnolliset pisteet, mistä se taas kavahti kauemmas sekä mistä se kutisi armottomasti. Henkisessä puolessa oli kuitenkin vielä paljon opettelua. Välillä Elias kilahti ihan ihme asioista, joita mä en voinut millään ymmärtää, välillä taas mua suututti sen typerät epäilykset niin paljon etten voinut muuta kuin lähteä paikalta ovet paukkuen. Mä ja Elias oltiin aina oltu räjähdysaltis yhdistelmä, eikä se räiskyvyys minnekään ollut kadonnut meidän nykyisistä väleistä huolimatta. Toisaalta se saattoi olla hyväkin, koska kipinää saattoi nykyään purkaa myös yllättävän nautinnollisin keinoin… Mutta oli riitely silti turhauttavaa, varsinkin kun nykyisin ei oikeasti halunnut satuttaa toista.
“Meitä”, mä vastasin hiukan epäröiden ja käännyin myös kyljelleni kasvot Eliakseen päin. Tunsin sen jännittyvän heti, ja ymmärsin hyvin, miksi: meidän “missä mennään” -keskustelut ei koskaan päättyneet hyvin. Meidän välillä oli niin paljon esteitä, että oli suoranainen ihme että me oltiin edes tämän verran aikaa saatu varastettua toisiamme varten. Elias oli jyrkästi sitä mieltä, että mun pitäis tulla kaapista ulos julkisesti ja jättää Iida. Mutta jopa sekin tajusi että vaikka mä niin tekisin, me ei silti voitais olla yhdessä ellei Elias haluis että sen välit Iidaan menis poikki. Kyllä mäkin jollain tasolla tiesin, että Iidan jättäminen oli ainoo oikee ratkaisu kaikkien kannalta, mutta mua vaan pelotti niin helvetisti tää koko tilanne, vaikken mä sitä ikinä ois kenellekään myöntänyt. Enkä mä muutenkaan edes voinut tulla kaapista - enhän mä edes ollut homo. Vai olinko? En mä oikeestaan ollut yleisellä tasolla sillä tavalla kiinnostunut jätkistä, muista kuin Eliaksesta. Mä taisin olla nykyään aika pahasti hukassa itseni kanssa. Ainoo asia, jonka mä tiesin varmasti, oli että mä halusin Eliasta, Eliaksen.
Me oltiin käyty se keskustelu tuhat kertaa läpi, uudelleen ja uudelleen, niin että mä suurin piirtein osasin meidän molempien repliikit ulkoa. Elias vilkuili mua varuillaan, se selvästikin oletti että mä pistäisin taas suhdekeskustelun pystyyn. Mä päätin keventää tunnelmaa: en halunnut pilata tätä hetkeä turhaan nyt, kun aamu oli alkanut niin ihanasti.
“Sitä vaan mietin, että kuinka laittoman ihana sä oot. Sut vois vaikka syödä”, mä hymyilin Eliakselle rauhoittavasti ja nostin käteni pörröttämään sen vaaleita hiuksia. Elias selvästi yllättyi vähän mun sanoista: me ei turhan usein leperrelty hellyyksiä toisillemme. Miksi ei, mä ihmettelin tosissani, kun sen kasvot alkoi pian loistaa ilosta mun sanojen johdosta. Sen silmiin syttyi leikkisä pilke.
“Saat sä vähän maistaa”, se lupasi ja nojautui virnistäen mua kohti, ja meidän huulet kohtasi hellässä, pitkässä suudelmassa, kielet maistellen varovasti toisiaan. Eliaksen tuoksu tulvi mun nenään ja sen maku poltteli mun huulilla: kaikki siinä jätkässä tuntui juovuttavan mut pahemmin kuin mikään alkoholi ikinä. Mä vetäydyin suudelmasta hetken päästä hymyillen raukeasti.
“Mentäiskö aamupalalle?” mä ehdotin. “Sulla on varmaan jo nälkä, mulla ainakin on.”
“Mä kun luulin että sä halusit syödä vaan mut”, Elias teeskenteli loukkaantunutta ja työnsi alahuulensa mutruun.
"Hassu", mä hymähdin hellästi ja kierähdin pois sängystä ojentaen Eliakselle käteni. "Ala tulla sieltä." Eliaksen teeskennellyn nyrpeä ilme suli hetkessä aitoon hymyyn ja se tarttui epäröimättä mun käteeni antaen mun vetää sen ylös sängystä.
Me syötiin aamiaista hiljaisuuden vallassa lukuun ottamatta muutamaa satunnaista lausahdusta tai naurahdusta. Hiljaisuus ei haitannut meitä kumpaakaan, se oli yksi niistä asioista joita mä rakastin Eliaksen seurassa olemisessa: sen kanssa oli niin helppo olla ilman että koko ajan piti puhua jostain. Musta tuntui, että me oltiin muutenkin parempia kommunikoimaan kehonkielellä kuin sanallisesti. Meidän suhde olikin ollut aina enemmän tai vähemmän fyysinen - joskus valitettavasti huonommalla tavalla kuin nykyään. Mä en ollut oikeastaan koskaan pyytänyt Eliakselta kunnolla anteeksi kaikkea sitä kiusaamista, tönimistä, satuttavia sanoja, vaikka mun teki pahaa ajatellakin niitä aikoja. Meillä kotona oli aina opetettu vaikenemaan tunteista, eikä "turhaan" anteeksipyytelyyn oltu rohkaistu: mä en oikeastaan muistanut, että olisin ikinä pyytänyt keneltäkään anteeksi niin että olisin oikeasti tarkoittanut sitä. Isä oli toki aina muistanut julistaa, kuinka tytöille kannatti leperrellä kuut taivaalta, ja sen taidon mä olin helposti omaksunutkin. Elias oli kuitenkin eri asia, koska siitä mä välitin tosissani ja se, ironista kyllä, teki tunteista puhumisesta entistä vaikeampaa.
Kuitenkaan, huolimatta kaikesta, mitä meidän välillä oli tähän mennessä tapahtunut - jopa ikävistä asioista - mä en muuttaisi mitään. Mä en vaihtaisi päivääkään pois meidän yhteisestä ajasta, koska se kaikki oli tuonut meidät juuri tähän pisteeseen, tähän hetkeen, tähän aamupalapöytään ja yhteen täydellisimmistä aamuista mun tähänastisessa elämässä.
"Ootko sä syönyt?" mä kysyin Eliakselta, kun se oli saanut murolautasensa tyhjennettyä. Se nyökkäsi suu täynnä, ja mä nousin korjaamaan astioita pois pöydästä. Mä en saanut itseäni pysäytettyä ajattelemasta, että mitä jos mun - tai siis, meidän - elämä olis oikeasti tällaista? Mitä jos me oikeasti syötäis aamupalaa samassa pöydässä joka aamu, herättäis samasta sängystä joka aamu? Mä odotin ajatuksen herättävän ahdistusta jollain tavalla, mutta sen sijaan se aiheutti oudon, lämpimän tunteen mun rinnassa, aivan kuin mulla ei oikeasti olis mitään sitä vastaan, että mä saisin viettää kaikki aamuni Eliaksen kanssa. Musta tuntui tosissaan, että sen kanssa mä voisin löytää oman onneni aakkoset.
Yhtäkkiä mä tunsin Eliaksen käsien kiertyvän mun ympärille ja vetävän mut takaapäin halaukseen. Se hautasi nenänsä mun niskaan ja hengitti kuumaa ilmaa mun ihoa vasten lähettäen miellyttäviä väristyksiä kulkemaan mun kehossa.
"Kiitos aamupalasta", se mumisi ja mä tunsin sen lämpimien huulien ripottelevan pieniä suudelmia riviin mun niskan herkälle iholle. Pieni, säälittävä hengähdys karkasi mun huulien välistä ja mä purin ne yhteen, miten mä saatoin vieläkin olla näin herkkä Eliaksen kosketukselle? Mä tunsin Eliaksen huulten kaartuvan hymyyn mun ihoa vasten ja samassa se pyöräytti mut ympäri sylissään painaen mut hellästi seinää vasten. Elias painoi tiiviisti vartalonsa mun omaa vasten ja hieroi meidän neniä yhteen kuin hellyyttä osoittava koiranpentu. Mä selvitin kurkkuani.
"Ole hyvä vaan", mä hymyilin. "Mitäs muuta herra vielä haluais?" Mä pyrin pehmeään, matalan viettelevään äänensävyyn, mutta vaikutelman vähän pilas mun kevyt hengästyneisyys. Eliasta ei näyttänyt haittaavan sen tuikkivista silmistä ja pienestä hymystä päätellen.
"En paljoo", se kuiskas, tarttui mua kädestä ja lomitti meidän sormet yhteen. Mä nojauduin eteenpäin sulkien etäisyyden meidän väliltä, ja meidän huulet kohtasi pitkässä, pyörryttävässä suudelmassa. "Vaan sut, ikuisiks ajoiks."
Mä virnistin Eliaksen suuta vasten. Mä voisin todellakin tottua tällaisiin aamuihin, vaikka koko loppuelämäni ajaksi.
