Nimi: Tippua pisaroittain, sammua asteittain
Kirjoittaja: hedge14
Fandom: Supernatural
Ikäraja: K-11
Genre: Angst (+ lievä Hurt/Comfort)
Paritus: Bobby/John
Summary: "Se ei ole hyvä suudelma."
A/N: Spoilaa hyvin lievästi seiska-kautta. Viittaus saattaa mennä täysin ohi, jos ks. jaksoa ei ole katsonut. Tämä fic on Rare10-haastetta varten kirjoitettu.
-Tippua pisaroittain, sammua asteittain-
Pisaroittain olutta valuu kaatuneesta tölkistä Bobbyn olohuoneen lattialle. John istuu väsyneenä nurkan risaisessa ja haisevassa nojatuolissa ja seuraa herpaantunein silmin, kun hänen juomansa valahtaa lattialankkujen välistä alas kellariin. Hän ei jaksa nousta hakemaan rättiä tai edes kurottaa sukallaan pyyhkäisemään vanaa pois.
"Mitä helvettiä sinä touhuat? Idiootti."
Miltä näyttää, tahtoisi John kysyä, mutta tyytyy hiljaisuuteen. Aivot ovat saaneet mukavan kulauksen myrkkyä ja maailma pyörii hitaasti silmissä. Koskaan ennen Bobbyn talon kulmat eivät ole näyttäneet niin vinoilta.
Venynyt ja vanunut tiskirätti lentää hänen kasvoilleen.
"Siivoa. Hotellissako luulet olevasi?"
"Olisinkin." John murahtaa, mutta ei kumarru sotkunsa puoleen. Bobby tuijottaa sekunti sekunnilta vihaisemmin. Miten John kehtasi ilmestyä hänen kotiinsa keskellä yötä ryyppäämään? Jätti pojatkin yöksi yksin motelliin.
"Mene takaisin sitten. En minä sinua täällä pidättele." Bobby sanoo, vaikka ei oikeasti sure lattiaansa niin paljon.
"Olen huono isä." John puuskahtaa äkillisesti ja lysähtää syvemmälle tuoliin. Hänen ruskeat silmänsä sulkeutuvat epätoivon painon alla ja pää painuu alas. Johnin vasen käsi puristaa käsinojaa niin lujaa, että puu ratisee.
Bobby huokaa. Hän tietää pari asiaa huonoista isistä, tuntenutkin pari. Olisi varmaan ollut itsekin, jos olisi koskaan lapsia siittänyt.
"Niin oletkin." Bobby sanoo ja menee Johnin luo. Hän ottaa rätin ja siivoa oluen Johnin suljettujen silmien katseen alla. "mutta aina voi tehdä toisin."
Johnin suupieli nytkähtää kuin hymy tarttuisi siihen.
"Mene kotiin John."
"Minulla ei ole kotia, ei enää." John kuiskaa ja avaa viimein silmänsä. "Dean ei sano mitään, mutta näen hänen katseestaan kuinka hän vihaa minua, kun juon liikaa. Pelkään, että hän alkaa vihata minua muutenkin."
Mitä siihen voisi sanoa? Olihan se totta, että John saattoi olla hyvin vittumainen kännissä. Huoli siitä, että pojan inho isäänsä kohtaan kasvaisi oli täysin ymmärrettävää. Kiertolaiselämä pienessä autossa, kahden pienen lapsen kanssa otti varmasti koville. Ei se ollut sopivaa kasvatusta, eikä Dean ja Sam välttämättä kestäisi pikkukaupunkien loputonta kiertomatkaa ikuisesti.
"Lyötkö häntä?" Bobby kysyy, vaikka ei haluaisi.
"En tietenkään!" John parahtaa ja nousee tuolistaan yhdessä sulavassa liikkeessä. "En koskaan tekisi niin!"
Kauhukseen, kuin kuiskauksena John kuulee alitajunnastaan:"Mutta mieli tekisi."
Hän päättää vaientaa äänen juopuneen logiikalla, astuu lähemmäksi talon isäntää ja tarttuu vanhemman metsästäjän takkiin. John vetää Bobbyn lähemmäksi itseään ja painaa kasvonsa toisen kasvoja. Suutelee, ennen kuin toinen ehtii tehdä mitään.
Se ei ole hyvä suudelma.
Johnin henki haisee alkoholille ja hänen hampaansa lyövät liikaa vasten Bobbyn huulia. Kun hän yrittää tunkea kielensä Bobbyn suuhun, hän päätyy vain nuolemaan ylähuulta. Heidän leukansakin iskeytyivät turhan lujaan toisiinsa kiinni. Johnin sänki jää toiseksi karheudessa Bobbyn pitkähkölle parralle.
Bobby työntää äkisti Johnin kauemmas.
"Mitä helvettiä sinä teet?"
"Miltä näytti? No, tuntui."
Bobby tuijottaa hieman järkyttyneenä epätoivottuun vieraaseensa. Hän ottaa lippalakkinsa pois ja pyyhkii hieman hikeä otsaltaan.
"Se tuntui siltä kuin sinä olisit seonnut, idiootti."
Bobby käännähtää pois Johnin luota, ei tahdo katsella enää toisen kasvoja. John on selvästikin saanut tarpeeksi juotavaa tälle päivälle. Ehkä Bobbyn olisi parasta lukita jääkaappi ja mennä sitten nukkumaan.
Bobby lähtee yläkertaan ja jättää Johnin yksin. Nuorempi on melkein yhtä järkyttynyt teostaan, kuin hänen "uhrinsa." John huojuu hetken keskellä lattiaa, mutta mitä kauemmin hän siinä seisoo, sitä varmemmaksi hän tulee. Hän tahtoo tätä. Bobbya.
John hiippailee yläkertaan ja etsii oikean huoneen. Hän haluaisi kietoutua vällyihin kenenkään huomaamatta, nukahtaa vasten jo lepäävää hahmoa. Tahtoisi enemmänkin.
"Winchester, häivy."
John ei häivykään minnekään, vaan kävelee viimeiset askeleet pedin luo. Hän vetää itseltään vyön pois ja potkaisee housut mytyksi lattialle. Paidan nappien aukominen on yllättävän vaikeaa.
Bobby katselee häntä.
Vaikka John aukaisee viimeisenkin napin ja paljastaa rintakehänsä yöilmalle ja Bobbylle, ei toinen sano mitään. Sen rohkaisemana John ujuttautuu sänkyyn ja etsii mukavaa asentoa. Löytää sen mahdollisimman läheltä toista miestä.
"Yksi yö." Bobby varoittaa. John voisi ottaa toisenkin, kolmannen ja ties kuinka monta. Mutta ensin tämä yksi. Hän ei aio tehdä mitään, on liian väsynyt. Ainoastaan hakee tarvitsemaansa lämpöä ja kiintymystä, jota baarilutkat eivät osanneet oikein jakaa.
Johnin nukahtaessa Bobby valvoo ja koskettaa kerran miehen nenänpäätä. Hän ei uskalla painaa sormillaan muistiin muita piirteitä, mutta tuon kosketuksen hän muistaa aina, jopa paremmin kuin aiemman suudelman.
"Hyvää yötä."
Aamulla John lähtee sängystä nolostuneena pois ennen kello kuutta. Hän keittää kuitenkin aamukahvit anteeksipyyntönä ja kiitoksena ennen kuin kiitää amerikanraudallaan romupihasta pois.
Joskus myöhemmin, Johnin jo kuoltua, Bobby muistaa tuon illan ja hymähtää. Mitäköhän siitäkään olisi tullut? Ainakin kahvi oli ollut mustaa.