BBC!Sherlock: Crescendo (Sherlock/John ficlet, S)

[Kuurankukka]

Nimi: Crescendo
Kirjoittaja: Kuurankukka
Ikäraja: S
Tyylilaji: Kevyttä angstia ja h/c:tä
Fandom: BBC!Sherlock
Paritus: Sherlock/John
Vastuunvapaus: BBC omistaa Sherlockin, kaikki alkuperäisjutut taas Arthur Conan Doylelle
A/N: Mikäs onkaan parempi päivä korkata OTP10 kuin ”I Believe In Sherlock Holmes" –päivä? Sen lisäksi tämä osallistuu myös Tajunnanvirta- haasteeseen. Ei ensimmäinen Johnlock ficcini, mutta ensimmäinen finiin asti päässyt kuitenkin. Taustalle kannattaa laittaa tämä, eli Beethovenin Moonlight Sonata. Vaikkei ficissä mainita kuu kuin kerran, ajattelen itse Sherlockin soittavan tässä jotain tuon biisin kaltaista. Niin ja omistan tämän fiertélle, joka on edelleenkin ihana muusa Kommentit ovat kultaakin kalliimpia, tietenkin. Lukuiloa! Ja tosiaan, ficin nimi on musiikkitermi, ja tarkoittaa "voimistaen".


Crescendo


Harmaata, sade on happoa joka syövyttää, keltainen ja oranssi kuolevat, ei ole edes valkeaa tai pelkkää mustaa, vaan pelkkää harmaata, harmaata, harmaata. Tuuli repii tukkaa kuin puun herkkiä juuria, raastaa näkymättömät tikkaukset punaiseksi puroksi, se on sydänverta. Aurinkokaan ei paista pihlajapuiden tai vaahteroiden raoista, yöllä ei näy tähtiä eikä kuuta. Tuuli alkaa taas, polttava sateen harja sen mukana.

Yksinäistä. Miten silloin muka voi olla onnellinen?

Joku astuu huoneeseen, elämänäänet ovat hyvin varovaisia, tarkkailevia. Hän ei osaa sanoin kuvata mitä tuntee, joten hän alkaa säveltää. Ääni on puhdas, mutta paholaismainen. Siinä laulussa ei ole loppua, ei varsinkaan kun hän alkaa taas ajatella sadetta.

Häntä kuunnellaan, mutta hän ei itse kuuntele. Käsissä on synkän hukuttava virtaus, joka ei lakkaa, vain yksi mies kuulee sen, eikä koskaan unohda, vaikka myöhemmin tahtoisikin.

Se kulkee syvissä, äänettömissä rotkoissa, varjoisissa notkoissa, viistää jäätyneen veden tummaa kalvoa eikä koskaan tavoita aurinkoa. Vain harmaata ja nykyään myös mustaa. Se jatkuu vielä unettomassa unessakin, unen ohuen ja herkän verhon takana, kun vieressä ei yhtäkkiä olekaan ketään. Se hioutuu ja terävöityy, tekee jonkun ehkä murheelliseksi, se on ääni ja välähdys pimeässä ja lopulta se on valmis. Juuri kun kuuntelija seitsemännen päivän iltana tokaisee, juuri ennen viimeistä sointua:
”Sinä ajattelit sadetta, joka syövyttää. Yksinäisyyttä. Vuoria. Pimeyttä. Eikö niin?”

Coda ei olekaan puhdas vaan särähtää molempien korvissa kipeästi.

”Mistä sinä tiesit?”
”Minä näin sen kaiken mielessäni. Alusta asti.”
Pitäisi kai sanoa jotain teestä joka ei ole kiehunut kahteen päivään, sillä hänen musiikistaan on vaarallista puhua. Koska se on yhtä kuin hän, ja jotain on jo paljastunut jollekin toiselle.
”Se oli parasta, mitä olen milloinkaan kuullut.”
Hänelle sanotaan vielä muutakin, se on jotain todella tärkeää johon tulevaisuus ripustautuu, mutta hän ei kuule, koska on jähmettynyt suolapatsaaksi.

Yläkerran sängyn jouset narisevat ja kitisevät, joten hän tietää, että joku muukin, hänen huonetoverinsa, valvoo myös. Hän nukahtaa ensin, musiikin kiihkeät, tummat verta vuotavat sävelet kuuluvat unissakin ja sekoittuvat verisimpään ja kammottavimpaan painajaiseen mitä kuvitella saattaa.

Hän kuolee painajaisessaan, kaikki muutkin kuolevat, hän huutaa vaikkei edes aikonut tehdä niin. Ulkona alkaa taas sataa, portaikossa juoksee joku.

Lämpimät kädet hänen kasvoillaan, huuto haihtuu vähitellen höyryksi ikkunanlasiin, tuska ei katoa, ainoastaan hiipuu... Jonkun kädet pitävät häntä aloillaan, otsa painuu hitaasti hänen otsaansa vasten. Hän on yhä puoliksi keskellä painajaista, hän pyristelee vastaan, ajan viisari on pysähtynyt odottamaan.

Taas hänelle puhutaan, huudetaan, jotain tärkeää ehkä, mutta vieläkään hän ei kuule mitään. Ei tunne mitään. Sama näky joka syövyttää kaiken värin maailmasta palaa, hengittäminen on vaikeaa koska hän vajoaa itse musiikillaan luomaansa kuiluun.

Paitsi että... ajan viisari loikkaa eteenpäin, joku suutelee häntä pitkään ja syvään, huulet ovat tutut vaikka kohtaavatkin ensimmäistä kertaa.

John.

A/N: Coda on myöskin musiikkitermi, ja meinaa siis loppusointua

[Funtion]

Niin ja omistan tämän fiertélle, joka on edelleenkin ihana muusa

tajskotajjaktknjata!! Tää päivä on sittenki kolme jouluaattoa putkeen! Mikä teitä ihmisiä vaivaa! :--D Apua Kuuris darling, sä oot ihana myös, aivan ihana inspiroiva muusa! <3 Ja mä oon niiiin onnellinen että sä viimein korkkasit Sherlock-tilis! Jes! Tätä mä oon oottanut!

Niin ja omg. Beethoven + Crescendo + sä kirjoittajana = <3

Aurinkokaan ei paista pihlajapuiden tai vaahteroiden raoista, yöllä ei näy tähtiä eikä kuuta. Tuuli alkaa taas, polttava sateen harja sen mukana.
Polttava sateen harja... miten hemmetin hienosti keksitty! Tätä aiempi kohta "tikkaukset punaiseksi puroiksi" ei ihan avautunut mulle, en oikein tajunnut mihin sillä viitattiin, mut se vika on mun ajatuksissani tai ajattelemisen puutteessa, ei sussa. Mä nyt vaan oon liian väsynyt ymmärtään ihan kaikkea. Ja tää alku oli sun tyylinen, hyvin sun tyylinen, aika absurdi ja sekava mut joteki mä... mä vaan nautin siitä. Se oli niin mielenkiintoinen ja sun kuvailus on edelleenkin loistavaa.

Ääni on puhdas, mutta paholaismainen.
Well, sä tiedätkin jo mitä mä ajattelen tästä... jos puhutaan sävelien yhteydessä paholaismaisuudesta... mulle tulee mieleen vaan Moriartya. Kikatin tälle alulle ties kuinka paljon koska mun vinksahtaneet aivoni käänsi tän Johnlockin Jimlockiks. Mut älä huoli, se fiilis kyl katos loppua kohden ja oon varmaa ainoo joka näkee tän Jimlockin jota ei edes ole. :--D

Coda ei olekaan puhdas vaan särähtää molempien korvissa kipeästi.
!!! TÄMÄ!!! Tää oli niin törkeen hieno lause etten kestä. Aaa oikeesti.... emmä tiä. Mä rakastuin. <3

Hän nukahtaa ensin, musiikin kiihkeät, tummat verta vuotavat sävelet kuuluvat unissakin ja sekoittuvat verisimpään ja kammottavimpaan painajaiseen mitä kuvitella saattaa.
Mullei oo tähän kuin yks sana sanottavana: Moriarty.

Sama näky joka syövyttää kaiken värin maailmasta palaa, hengittäminen on vaikeaa koska hän vajoaa itse musiikillaan luomaansa kuiluun.
Luoja tää loppu tästä virkkeestä... vajoaa itse musiikillaan luomaansa kuiluun. Aaaaaaaa! <3

Huh, olipa tää joteki... painajaismaisen ahdistava. Ekalla kerralla kun luin tän, en saanut tästä kunnollista otetta, mutta nyt kun luin tän toisen kerran (okei, tavallaan kolmannen) ja kuuntelin samalla tuota Beethovenia (hieno kappalevalinta tähän! Täydet pisteet siitä!) niin tää oli... ihan hirveen riipivä. Synkkä. Ahdistava. Eli kaikkea sitä mitä mä rakastan. Sun kirjoitustyylis on aina vähän sekava ja absurdi ja vaikka tässä on Sherlock, se sopii tähän, se sekavuus. Musta oli hienoa, miten musiikki oli tässä niin voimakkaasti läsnä sillä Sherlock ja viulu... oh god mä liidän taivaaseen jo ajatuksestakin.

Crescendo.... jotenki toi nimi kuvaa tätä aika loistava. Se nimi kuulostaa sellaselta... rusentuvalta. Ruksahdukselta. Tajuutko mitä ajan takaa? Tää oli jotenkin kauheen sydäntäsärkevä tää teksti. Crescendo. Mutta tää loppu oli kuitenkin ihanan... no, toiveikas, voiko niin sanoa? Ei ehkä toiveikas, mutta positiivinen. Tuli viimein John. Joskin tässä oli musta jotenkin kauheesti sitä... Sherlockin takertumista Johniin. Uaah selitän outoja.

Tää dialogi oli vähä unenomaista. Se ei ihan napannut muhun täysillä, mut onneks sitä ei nyt paljoo tuolla ollut, niin... no, se oli tän tekstin ainoo miinus, jos näin sanotaan! Plus tietty viel vähä kritisoin tuota, miten Sherlockin nimee ei kertaakaan mainittu, vaan miten sä viittasin siihen hän-sanalla, mut tää on makuseikka ja mä arvostan sitä, että sä pidit pääs. Mä osaan olla joskus aika kova vakuuttamaan muita.

Huh, mulla soi nyt varmaan neljättä kertaa toi Beethovenin biisi... eiköhän oo aikaa lopettaa. Kokonaisuudessaan mä pidin tästä, hirveesti. Tää oli kielellisesti kaunis. Tää oli teksti, jonka tunnistaa sun käsialaksi jo kaukaa. Mä odotan innolla sitä, kun pääset kunnolla tähän fandomiin käsiks, kynsin ja hampain, mä tiedän että sullon paljo tarjottavaa vielä. Kiitos tästä rakas Kuuris, kiitos paljon! Tää oli hieno, todella hieno! Kiitos!

// edit. OMG UNOHDIN ETTÄ TÄÄ OLI TAJUNNANVIRTAA! Dude, minkälainen alitajunta sulla on jos se tuottaa tällaista jälkeä?! Mä luulin koko ajan ettei tää tod. oo mitään tajunnanvirtaa. HERRANEN JESTAS voi luoja nyt meen tästä järkyttyneenä tuijottamaan tyhjää valkoista seinää... siis kyllä mä nyt muistan, ku sanoi että meet kirjottaa tajunnanvirtaa ja kirjotat ja mitämitä, mut emmä siis... siis... apua.

[Riika]

O_______O

Missä sä oot piileskelly, miks en muista et oisin ikinä lukenu sun tekstei! Ok aloin oikeesti selvittää tätä, tsekkasin sun listauksen ja kyl sieltä ainakin yks jokseenkin tuttu ficci löyty... mut silti! Hitsit. Ooooou mai. Saatoin rakastua sun kirjotustyyliin. Niinku ihan kympillä ja satasella ja täysillä ja... okei, lopetan :'D

Hitsit ku tää on upee. Mut täytyy kyllä myöntää, että en ehkä ihan täydellisesti ymmärrä tätä. En niinku saa kiinni että kenestä tässä puhutaan ja kuka puhuu... Koska olen vakavasti addiktoitunut Moriartyyn, ja tää on tälläinen synkkä, nii eka ajatukseni oli että tässä ficissä on mukana myös Moriarty :---D Tossa alussa ja no aika suuressa osassa tätä ficcii, eli kuuntelemassa Sherlockin soittoa. (eli fierté, et oo ainoo joka näkee Jimlockii... koittakaa kestää meidän kanssa XD) Mutta. Tossa kursivoidun kohdan alapuolellahan joku tulee huoneeseen, ja sitten se sama tyyppi alkaa säveltää ---> se on Sherlock, ja sitten tossa on sellainen ulkopuolinen kertoja. Mutta sitten joku kuuntelee sitä -> kuka? John? Tossa kohdassa jossa mainitaan tee, se kuulostaa jo Johnilta. Mut sitten John onkin siellä yläkerrassa. Huh, tää on kyllä hämmentävä. Mut se ei saa mua pitämään tästä yhtään vähempää... enemmän pikemminkin. Sen mä nyt vähintäänkin tajuan että tossa lopussa John herättää Sherlockin painajaisesta... en oo ihan nii tyhmä ainakaan :--D

...voisin poistaa ton pohdinnan tosta, tai ainakin lyhentää sitä, mutta jätän sen nyt siihen jos se vaikka huvittais sua. Mutta sit tulee seuraava pointti, eli se et tää osallistuu Tajunnanvirtahaasteeseen, eli ehkä tätä ei tarttekaan tajuta niin kokonaan? Ja ehkä tossa alussakin on unta tai jotain, koska tossa yhessä kohassahan puhutaan unesta. En tiedä! Saat kertoo jos haluut että minkälainen idea sulla oli tästä hih. Mut mä pidän varmaan sen kuvitelmani Moriartysta hahah :---D Sori vaan.

Ja tää vaan jatkuu! Mut pakko mainita vielä et tossa on toi "seitsemännen päivän iltana", joka tuo mun mieleen Raamatun luomiskertomuksen jostain syystä mutta ei se mitään, nii se vielä tuo tohon sellasta jännää. Et seitsemän päivää se Sherlock siellä soitteli viuluaan tai jotai. Tykkään.

Tässä on kyl oikeesti melkein sellanen maailmanlopun tai jonkun katastrofin tunnelma... Tai no, tulee vaan sellanen fiilis just tosta mitä sanoin tossa äsken ja sit sateesta, joka syövyttää. Tai jotain maagista tässä kuitenki on, vuoria ja synkkyyttä ja yksinäisyyttä ja silleen! Toi kursivoitu yksinäisyys- lause(et) tossa on hieno muuten.

Mutta voi hyvänen aika tämä kuvailu! Se on hirveän kaunista. Ja ficin tunnelma on aivan tajuton kans, tosi synkkä ja unimainen niinku oon jo sanonu, ja kaikkee muuta vastaavaa, adjektiivini loppuu varsinkin tähän aikaan yöstä.

raastaa näkymättömät tikkaukset punaiseksi puroksi, se on sydänverta.

Se kulkee syvissä, äänettömissä rotkoissa, varjoisissa notkoissa, viistää jäätyneen veden tummaa kalvoa eikä koskaan tavoita aurinkoa.

Hänelle sanotaan vielä muutakin, se on jotain todella tärkeää johon tulevaisuus ripustautuu, mutta hän ei kuule

ajan viisari on pysähtynyt odottamaan.

Selasin lempikohtia ja nää nyt ainakin piti lainata. Vaikee oli kyl valinta... Voisin quotata puolet tästä ficistä lempikohikseni. Lisäks on toi coda-lause, ehin vielä nähä sen kun siinä oli vaan loppusointu (olihan se niin... jos muistan väärin nii sori), ja täytyy kyl sanoo että oiva vaihdos! :--) Ei siinä ekassakaan mitään vikaa ollut, mutta noi musiikkitermit tuo tähän myös ihanaa tunnelmaa, ja puhun tässä myös otsikosta, joka on hieno.

Kai mun on kommentoitava tota Johnlockii myös, koska onhan tää sitäkin silti... Eli siis joo, toi loppu on aika suloinen. Suuteloiminen ja muu sellainen on mulle vielä Sherlock-ficeissä vähän vierasta ja sellainen asia, josta en oo päättäny tykkäänkö vai en, mutta tässä toi lause on nii kertakaikkisen hieno ja mukavaisa et joo, kelpaa mulle. Sitäpaitsi rakastan tota ajan viisaria tossa.

En saa tarpeekseni tästä ficistä, luen tätä varmaan loppuyön tässä :'----D No en, mut silti. Mutta siis VAU, jos sun tajunnanvirta on tällasta nii kokeilepa kuule uudestaankin. Plus huomenna tai joskus aioin mennä ja lukea kaikki tekstis, ok en ehkä ihan kaikkii, mut haluun lisää tätä. Kirjota lisää Sherlockii myös jookos.

Anteeks jos oon jotenki ylitsevuotavan ylistävä, mutta kun! Et arvaa miten vaikuttunut oon tästä tekstistä. Kiitos että julkaisit sen <3

[herbija]

Täydellisen sanoton olo, hyvällä tavalla. Tämä jättää niin syvät jäljet, ettei ole tosikaan. En voi käsittää, miten voit kirjoittaa noin hyvin, niin syvälle vievästi ja jollain hienolla tavalla pökerryttävästi. En pysty sanomaan tästä lempikohtiani, kaikki on sitä. Kirjoitat niin runomaisesti ja sanoilla leikkien, käsittämättömän hienosti.

// edit. OMG UNOHDIN ETTÄ TÄÄ OLI TAJUNNANVIRTAA! Dude, minkälainen alitajunta sulla on jos se tuottaa tällaista jälkeä?! Mä luulin koko ajan ettei tää tod. oo mitään tajunnanvirtaa. HERRANEN JESTAS voi luoja nyt meen tästä järkyttyneenä tuijottamaan tyhjää valkoista seinää...

Komppaan täysin! En voi sanoa muuta.

[Sisilja]

Viulu on mielestäni maailman kaunisäänisin soitin eikä vain siksi että Sherlock soittaa sitä. En voi sanoin kuvailla kuinka syvä ja uskomaton, riipivä ja kaunis ja niin oikea tämä ficcisi on. Se on taidetta. Näen tässä kyllä tajunnanvirran, äkkinäiset tilanteenmuutokset ja impulsiivisen vaeltavuuden, mutta kokonaisuutena tämä on käsittämättömän selkeä ja kaunis. Rakastin ihan kaikkea tässä, Sherlockin viulunsoittoa tunteiden ilmaisukanavana, yllättävän hyvin ja täydellisesti Sherlockia ymmärtävää Johnia sekä tuota apokalyptista ahdistusta, joka väreilee tekstin jokaisessa lauseessa. En nähnyt fiertén ja Riikan tavoin tässä Moriartya, näin enemmänkin Sherlockin itsensä, hänen toisen puolensa, herkän ja haavoittuvan ja samaan aikaan pimeää taittavan miehen. Sherlock ei uskalla, halua, pysty olemaan enää yksin, kun hän on löytänyt Johnin. Onneksi John pysyy ja lopulta suutelee pelon varjot pois. Viimeinen virke on suosikkini, se on niin kaunis ja herkkä ja rakastava, että lähes itkettää. Ja lopussa yksi nimi, keskellä tekstiä. John. Voiko teksti saada lukijansa tuntemaan näin vahvasti? Tämä voi.

Kiitos.

[Mustekehrääjä]

Tämä siis on tajunnanvirtaa? Vau… Joidenkin tajunnanvirrat sitten osaavat olla… hienoja.

Joten kyllä, pidin tästä. Tässä oli aivan ihanaa kuvausta, tän tyyli on jotain liian kivaa, ja sopii tähän ficciin täydellisesti.

Häntä kuunnellaan, mutta hän ei itse kuuntele. Käsissä on synkän hukuttava virtaus, joka ei lakkaa, vain yksi mies kuulee sen, eikä koskaan unohda, vaikka myöhemmin tahtoisikin.

Tää lause oli jotenkin tosi hieno. Voin kuvitella tämän kohtauksen ja… tää oli pysähdyttävä.

Koska se on yhtä kuin hän, ja jotain on jo paljastunut jollekin toiselle.

Ja tämä! Hyvin… ah. <3 Ei multa enää edes löydy sanoja ja alkaa jo nyt hävettää tää kommentti.

Ja lopun voisin myös lainailla, mutten enää jaksa. Rakastelen sitä silti. ^^

Tää oli ihana ficci, ja Beethoven sopi tähän ihanasti taustalle. Joten kiitos.

[Kuurankukka]

Hih, ootte kyllä aivan ihania kaikki 

fierté: Joo, mä arvasin että ajattelit tähän Jimlockia. Ei se mitään, ficeissähän on juuri se hienous että niitä voi tulkita niin monella tavalla. Niin ja sähän sen Codan keksit, kiitos itsellesi vaan <3 Ja lopusta oot ihan oikeassa, tarkoitin sen nimenomaan toiveikkaaksi, mutten niin älyttömän onnelliseksi tai positiivisesti. Enkä ihmettele vaikka et dialogista pitänytkään niin paljon, ymmärrän sen oikeastaan ihan hyvin. Nyt kun tarkemmin ajattelee, niin se tosiaan on vähän unenomainen, vaikken sitä kirjottaessa ihan niin tarkoittanut. Itse ajattelin sen hetken jotenkin ahdistuneeksi, järkyttyneeksi ja ehkä hämmästyneeksi, koska Sherlockin monta päivää kestänyt pakkomielteinen soitto on loppunut. Tajunnanvirta varmaan aiheutti sen, ettei Sherlockin nimeä mainittu ja Johninkin vasta lopussa. Et voi kuvitellakaan kuinka ilonen on siitä että tykkäsit noin paljon tästä, sun kommentti piristi kyllä hurjasti. Kiitos. Taas kerran <3

Riika: Hih, mä taas olin ihan hämmästyny sun kommentistas, olin ihan järkyttyny siitä että joku sai tästä niin paljon irti. Mutta niin. Valitettavasti en ainakaan itse ajatellut Jimiä tähän, sori (XD) mutta kuten tuossa ylempänä jo sanoin, jokainen saa tulkita ficcejä miten tahtoo Ja joo, se kertoja oli ehkä vähän hämärä: ja johtui juurikin siitä tajunnanvirrasta. John on siis se, joka sinne huoneeseen tulee kuuntelemaan, ja Sherlock on se joka soittaa monta päivää putkeen. Tee-kohta dialogin välissä taas oli Sherlockin ajatus, itse näin sen niin, että Sherlock on soitossaan paljastanut tunteitaan Johnille. Ja joo, John on myös siellä yläkerrassa, koska siinä hypätään ajassa eteenpäin niin, että molemmat ovat menneet jo nukkumaan, kun Sherlock ei vihdoin soita enää. Hih, enpä muuten tajunnutkaan tuota Raamatun yhtäläisyyttä ennen kuin nyt, ainoa ajatus mikä mulla sen kohdalla oli, oli että se on onnen numero. Mutta miten se sitten ficciin liittyy, en tiedä itsekään Ja tavoitit oikein tuollaisen pienen maailmanlopun tunnelman, myöskin sitä hain tässä ficissä. Mahtavaa että pidit noin paljon kuvailusta, ilmeisesti se siis onnistui ihan hyvin. Ja voit olla varma että kirjoitan Sherlockia lisää, ne yhdeksän ainakin pitäisi vielä vääntää. Mutta kiitos itsellesi ihan mielettömän paljon upeasta kommentista! <3

herbija: Hdfklözm kiitos aivan yhtä paljon itsellesi, mahtavaa jos teksti tosiaan vaikutti sinuun noinkin syvästi. Kiitos <3

Susimus: Olet oikeassa, viulu tosiaan ON todella kaunisääninen soitin. Huh, en mä tiedä mitä voisin vastata tuohon, kuin sen että tulkitsit ficciä erittäin hyvin. Nimenomaan (ainakin jälkeenpäin, kirjoittamisen jälkeen) ajattelin, että kyseessä on vain se Sherlockin pimeämpi puoli, syvä ahdistus joka ei johdu välttämättä kunnolla edes mistään. En voisi olla yhtään onnellisempi enää, ficcailun osalta siis, kommenttisi jälkeen. Ja olen vieläkin ihan mykistynyt siitä, ja toisaalta järjettömän iloinen että ficci sai sut tuntemaan niin paljon. Eäh, en tiedä mitä selitän, mutta kiitos itsellesi todella todella paljon <3

Naby: Hih, ihanaa että pidit tajunnanvirrastani ainakin tässä tekstissä, äläkä turhaan häpeä kommenttiasi. Se oikeasti merkitsee todella paljon, usko pois ^^ Mukavaa että tykkäsit ficistä muutenkin. Ja kiitos ihan vain itsellesi <3