Kirjoittaja: Hallahäive
Beta: Susimus (kiitos, kultaseni)
Disclaimer: En omista Jamesia tai Siriusta. En edes yhtä ankeuttajaa. En myöskään saa rahaa, kunhan huvikseni kirjoittelen. Kaikki kuuluu Rowling-tädille.
Genre: Angst
Ikäraja: k-11
Paritus: James/Sirius
A/N: Osallistuu
OTP10 2.0-haasteeseen. Teki mieli kirjoittaa angstia ja olin tosi inspiroitunut pitkästä aikaa. Azkaban on kyllä mielenkiintoinen paikka...samoin Siriuksen pääkoppa. Kommentit olisivat kivoja, toivottavasti pidätte.
Summary: Siriuksen kulkiessa hulluuden rajoilla hänen järjenäänensä kuuluu kuolleelle miehelle.
Kuolleen kuiskauksiaHän on virunut sellissään kaksi viikkoa kun se tapahtuu ensimmäisen kerran. Kaksi viikkoa keskellä loputonta pimeyttä, hengittäen ankeuttajien suodattamaa ilmaa. Sirius pelkää, että pian hän ei enää muista, miten hengittää. Ehkä sen pitäisikin olla niin.
Äkkiä Sirius näkee jotakin silmäkulmastaan. Liikettä, joka ei ole ankeuttajien kavalaa liitämistä. Hän käännähtää, käsi tavoitellen sauvaa, jota hänellä ei enää ole. Se mitä hän näkee saa kaiken veren valahtamaan pois hänen kasvoiltaan.
Ei voi olla.Jamesin hiukset ovat yhtenä mustana sykkyränä kasvojen ympärillä ja oikeaan poskeen ilmestyy hymykuoppa Siriuksen kohdatessa hänen katseensa. Kauluspaidan hihat on kääritty, aivan kuin James ei tuntisi kaikkialla leijuvaa hyytävää usvaa. Kaiken kaikkiaan James näyttää prikulleen samalta kuin muutama viikko sitten Potterien keittiössä. Sirius päästää tukahtuneen äännähdyksen.
James hymyilee yhä hieman varoen, kohottaa vasenta kulmaansa katsoessaan hänen ilmettään. Sirius ojentaa tärisevän kätensä, mutta kun hänen sormensa ovat vain millien päässä James astahtaa taaksepäin. Siriuksen silmissä välkkyvät kuvat avoimesta ulko-ovesta, ruskeista silmistä, jotka tuijottivat eteensä mitään näkemättä... Jamesiin ei voi koskea, sillä...
”Sinä olet kuollut.”
Sirius tuntee silmiensä polttelevan, vaikkei olekaan kyennyt itkemään enää kolmeen päivään. Suola on kuivattanut kyynelkanavat hiekkakuopiksi ja jättänyt jälkeensä karvaita viiruja, jotka raksahtelevat hänen kasvojensa liikkuessa.
”Mene pois”, hän pyytää tuskin henkäystä vahvemmalla äänellä. James ei lähde, tietenkään ei lähde, typerä mies. Vaikka Siriushan se oli typerä ollut, hänen vuokseen he molemmat ovat imeytyneet pimeyteen. Sirius sulkee tikkuiset silmänsä ja hengittää syvään. Avaa ne. James on yhä siinä. Sulkee taas, eikä uskalla avata, koska ehkä tällä kertaa James on poissa.
Lopulta uni vetää hänet syövereihinsä, joissa kaikki kieppuu ja Jamesin nauru on tehty tuulenpuuskista. Viimeinen muisto tajunnan rajamailta on käsi, joka silittää hänen hiuksiaan.
()
Kuukauden kuluttua on selvää, ettei James katoa. Sirius yrittää kaikkensa, muttei voi kääntää katsettaan, hänen silmänsä ovat kiinnittyneet ilmestykseen, joka istuu hänen sänkynsä päässä puhdistaen pyöreitä laseja paidanreunaan. Sirius pysyy kuitenkin mahdollisimman hiljaa, sillä hän ei ole hullu, hullu, hullu ja
James on kuollut. Ajatus saa Siriuksen vatsan täyttymään jäästä, joka siirtyy hitaasti sinisiä suonia pitkin. Lopulta hän on enää turta ja Jamesin hahmo kimaltaa huurteesta. Sirius tahtoisi nukahtaa. Hän on nukkunut Azkabanissa enemmän kuin koko elämänsä aikana. Unet ovat outoja, painajaisia ja varjoja ja aina välillä niissä kaikuu Harryn itku. Niiden ainoa hyvä puoli on se, ettei hän ole hereillä.
”Miksi?” Siriuksen ääni on käytön puutteesta käheä. James nostaa katseensa, suupielet kohoavat aavistuksen.
”Miksi mitä?” Jamesin ääni kuuluu samaan aikaan kaukaa ja läheltä ja siinä on ripaus kiusoittelua.
Sainpas sinut puhumaan, Anturajalka.”Miksi olet täällä?”
”Koska sinun ei pitäisi olla.”
Sirius ei tiedä mitä sanoa. James painaa lasit päähänsä ja haroo hiuksiaan. Hetken aikaa Sirius antaa itselleen luvan uskoa, että hän todella on siinä. He ovat velhoja, eikö taikuus tee mahdottomasta mahdollista? Hän haluaa ojentaa kätensä ja jahdata sormillaan Jamesin paidan kaulusta, siirtää kätensä tämän kaulaa pitkin kasvoille.
Kuollut.”Sinun ei pitäisi olla täällä, Sirius. Sinä olet syytön.” Jamesin ääni on hellä, mutta sen sointu on sininen. Sellissä ei ole värejä, vain loputonta tummuutta. Syytön? Miksi syyllisyys sitten jäytää hänen sydänjuuriaan?
”Minä olen samanlainen kuin
ne.” Sirius tunnustaa ja hänen silmissään tanssivat Bella ja Regulus. James ponnahtaa ylös ja nojaa niin lähelle kuin pystyy, nenä Siriuksen nenää hipoen.
”Sinä et ole niin kuin he! Kaikki on Rotan syytä!”
Rotta. Petturi. Kavaltaja. Viha leimahtaa ja polttaa jään hänen suonistaan.
”Sinä olet syytön, Sirius.”
Syytönsyytönsyytönsyytön.
Todellako?
Niin.
()
Sirius ei ole nälkäinen. Ankeuttajat vievät hänen ruokahalunsa. Niitä parveilee hänen sellinsä ympärillä ja Siriuksesta tuntuu kuin hän olisi rätti, josta ne puristavat viimeisenkin pisaran jättäen jälkeensä ainoastaan kuivia murenia. Yksi ankeuttaja tuo ruokaa hänen selliinsä ja Sirius vetää tarjottimen lähelleen, muttei koske ateriaansa. Hän miettii, kuinka kauan hän pystyisi elämään ilman ravintoa. Ehkä hän voisi vain laihtua, haihtua harmaisiin lakanoihin vartijoidensa ulos varisteltavaksi.
”Sirius, syö nyt.” Jamesin ääni on tiukka, hänen johtajapoikaäänensä, joka sai ensiluokkalaiset kipittämään pois nojatuoleista kuin salaman iskeminä. Sirius vain pyöräyttää lusikkaa lautasella, jossa uiskentelee nuhjuisia vihanneksia. Mitä väliä sillä on, syökö hän vai ei?
”Sirius, ole kiltti. Et ikinä pääse pois täältä jos näännytät itsesi.” Sirius nostaa ylös jotain, joka näyttää etäisesti porkkanalta, ja päästää sen sitten loiskahtamaan takaisin kippoon.
”Mitä ulkona on, Jamie?”
”Harry. Harry ja Kuutamo.”
”Kuutamo ei halua nähdä minua”, Sirius muistuttaa Jamesia kalvakalla äänellä. ”Remus luulee, että minä petin teidät.”
”Sinun pitää vain selittää, kyllä hän — ”
”Niin, James, voin kuvitella sen keskustelun.
Hei Kuutamo, ei, älä kiroa minua, se oli kaikki Peterin syytä. Katsos Matis oli salaisuudenhaltija, mutta emme kertoneet sinulle, koska minä kuvittelin että olet vakooja.”
James näyttää hieman häkeltyneeltä ja Sirius tuntee sairasta mielihyvää. Siitä asti kun James ilmestyi, tämä on käyttäytynyt itsevarmasti ja ollut valmis vastaamaan mihin tahansa kommenttiin, joka Siriuksen pureskelluilta huulilta on tipahtanut. Niinpä hän nauttii voidessaan kerrankin tukkia Jamesin suun.
Nautinto on kuitenkin vaarallinen tunne Azkabanin kylmissä nurkissa. Ankeuttaja sellin ulkopuolella hulmuttaa rääsyjään tullessaan lähemmäs kaltereita. Sirius tärisee ja hetken hän istuu yksin vanhassa huoneessaan parannellen vuotavaa kättään äitinsä jäljiltä. Hän tuntee tykytyksen olkapäässään asti. Sitten James hipaisee hänen rannettaan ja Sirius havahtuu taas nykyisyyteen.
”Harry”, James kuiskaa toiveikkaasti. Sirius pudistaa päätään. Miksei James voi ymmärtää? Tai ehkä ymmärtääkin, mutta todella, James on aina ollut se idealisti. Se, jonka mielestä oli mahdollista rakastaa kahta ihmistä, kumpaakin iltapäiväauringon polttavilla säteillä. Jos Jamesin pilvissä ei ollut hopeareunuksia, piirsi hän ne itse.
”Kyllä minä tahtoisin nähdä hänet”, Sirius tyytyy sanomaan. Tuska, jonka hän onkii Jamesin silmistä, saa hänet laittamaan lusikan suuhunsa. Keitto kaipaa suolaa.
()
Sirius herää sydän takoen reikää rintakehään ja hiki nuollen liian kalpeita kasvoja. Kyynelkanavat näyttävät taas toimivan, hän huomaa. Ilmaan nousee höyryä kasvoille valuneesta kuumuudesta.
”Shh”, James hymisee hänen korvansa juuresta. Sirius vingahtaa.
”Mitä tapahtui, Anturajalka?” Jamesin ääni on yhtä pilvenhattaraa, mutta Sirius saa aikaiseksi ainoastaan terävän uloshengityksen. ”Mitä tapahtui?”
”Sinä katosit.” James kallistaa päätään ja vetää hitaasti suupielensä ylös.
”Mutta minähän olen tässä”, kuuluu vastaus ja Sirius sulkee silmänsä. Jamesin hengitys on tasaista.
()
”Minä tapan sen”, Sirius toteaa eräänä aamuna. James on seurannut hänen edestakaista askellustaan jo pidemmän aikaa. ”Minä tapan sen helvetin rotan.”
”Olet sanonut sen jo”, James huomauttaa, mutta silmät lasien takana ovat rauhattomat.
”Sitten sanon sen uudestaan!
Minä tapan sen. Ensin kidutan sitä, sitten annan sen toipua ja aloitan alusta. Kun se kiemurtelee tarpeeksi, minä teen sen.”
”Sirius, mi—”
”Jos tunnen oloni oikein armolliseksi, jätän jäljelle
pikkurillin!”
”Sirius.” Sirius pyörähtää katsomaan Jamesia ja näkee huolestuneet kasvot.
”Mitä?”
”Minä en estä sinua, Sirius. Kaikki on Matohännän syytä... mutta.”
”Mitä mutta?” Sirius kysyy tyrmistyneenä siitä, että James ei kehota häntä jatkamaan.
”Etkö kuulosta samalta kuin... Älä tule sellaiseksi kuin
ne”, James pyytää ja Sirius värähtää. Sirius olisi voinut pitää kuolonsyöjien naamiota kasvoillaan. Hän valitsi toisin. Jamesin sanat koskevat liian syvälle, Siriuksen suonissa kulkevaan mustaan vereen. Se sama veri kuplii ja kiehuu toisessakin sellissä. Sitä Sirius ei halua muistaa.
Hän ei puhu Jamesille viikkoon.
()
”Sinun hiuksesi ovat liian pitkät.” Sirius kohottaa päätään muhkuraiselta tyynyltään ja kohottaa toista kulmakarvaansa hieman epäuskoisesti Jamesin sanoille.
”Ja sehän tässä onkin todella
kauheaa.”
”Näytät ihan Nuuhkulta.”
Sirius kääntää kylkeään ja vetää peittoaan tiukemmin ympärilleen. Joskus oli aika, jolloin kukaan ei pilkannut Siriuksen
hiuksia. Tai mitään muuta hänen ulkonäössään sen puoleen. Hän tietää, että tätä nykyä hiukset ovat se asia, jossa on vähiten huomautettavaa. Iho poskipäiden ympärillä on aiempaakin kireämpi ja kasvojen kulmikkuus luo varjoja valkealle iholle. Solisluut erottuvat hieman liian helposti. Sirius on aina ollut hoikka, mutta aiemmin hän oli myös jäntevä. Nykyään hän on ainoastaan hento.
”Siriuuus, Sirius, letitä hiuksesi ja laske lettisi alas.”
”Anteeksi kuinka?” Sirius ei voi vastustaa syöttiä ja nousee istumaan, silmät automaattisesti Jamesiin liimautuneina.
”Katsos, Lily luki Harrylle sellaista tarinaa, jossa oli prinsessa jolla oli pitkät...”
Siriuksen mulkaisu näyttää yhä tehoavan. Nyt hänkin muistaa sen typerän jästisadun.
”Valloittavaa, James.” James kumartaa, mutta pysähtyy kesken kaiken.
”Sirius!”
”Potter.”
”Nuuhku!” Jamesin ääni on täynnä intoa, Sirius tunnistaa tuon sävyn hyvin. Valitettavasti hän ei tällä kertaa ymmärrä, mistä James puhuu. Azkaban tappaa heidän yhteytensä kylmällä henkäyksellään.
”Mitä nyt?”
”Kokeile muuttua Nuuhkuksi!” Sirius empii. Hän ei ole ollut Nuuhku sitten sen lokakuisen päivän. Jamesin hymy, se joka valaisee huoneen salamana, saa hänet kuitenkin päättämään. Hän nousee varovasti sängystä. Lattia hohkaa kylmää ja Sirius keskittyy sen aiheuttamaan sävähdykseen jaloissaan. Hän sulkee silmänsä vilkaistuaan vielä kerran Jamesin kannustaviin kasvoihin.
Sirius keskittyy ja etsii sisältään sen tietyn kipinän, joka leviää pitkin hänen käsivarsiaan. Muuttuminen on normaalia hitaampaa ja Sirius uskoo tuntevansa jokaisen muutoksen, joka hänen luissaan tapahtuu. Jokin kokemuksessa muistuttaa häntä siitä aivan ensimmäisestä kerrasta ja hänen avatessaan silmänsä hän tuntee itsensä kevyemmäksi kuin pitkään aikaan.
James hymyilee hänelle ja ihmetyksekseen Sirius huomaa sellin olevan vähemmän kylmä. Hän ei tunne apeuden viittaa yhtä raskaana kuin yleensä ja kaikki paitsi James tuntuu olevan enemmän tai vähemmän sumentunutta. Hän kallistaa päätään ja päättää ottaa riskin. Ajatus hänen päässään on vaihteeksi
toiveikas, ei katkera tai turhautunut. Sirius odottaa kylmää aaltoa, mutta mitään ei tule. Ainoastaan pieni väristys pitkin selkärankaa.
Ankeuttaja ei tunne häntä.
()
Sirius viettää yhä enemmän aikaa Nuuhkuna. Hän huomaa, että ankeuttajien kylmyys pysyy siten aisoissa, vaikkei kokonaan jätäkään hänen tajuntansa tummia reunoja. Sirius makaa sängyllä ja toisinaan James rapsuttaa häntä korvan takaa. James puhuu, mutta Sirius ei saa selvää sanoista. Nuuhku kuulee paremmin kuin Sirius, mutta sille yksittäisiä sanoja tärkeämpää on Jamesin äänessä väreilevä tunne.
Ilta illalta Sirius tuntee itsensä hieman vähemmän ihmiseksi ja aina lopulta hänen on pakko muuttua takaisin jo vain siksi että hänelle tuodaan ruokaa. Jamesin katse on surullinen. Sirius pysyy kauemman aikaa omassa kehossaan huomatessaan sen.
Toisinaan hän miettii mitä järkeä on uhrata viimeinenkin lohtunsa sellaisen miehen puolesta, joka ei luultavasti edes ole olemassa. Sitten hän katsoo Jamesia silmiin, tuntee huulten kevyen kosketuksen otsallaan painajaisen jälkeen ja päättää, ettei välitä vaikka James olisi aave tai kangastus. Hän ei ole valmis kuvittelemaan elämää yksin. Jos toinen puoli kolikkoa katoaa, toisen selkämys jää mustaksi avohaavaksi. Sirius on saanut jo enemmän kuin tarpeeksi viiltoja sieluunsa, yksi lisää voisi koitua hänen kohtalokseen.
Joten kun James huokaisee, mumisee haluavansa kuulla, että Sirius on kunnossa... Sirius vaihtaa turkkinsa mustiin hiuksiin kylmästä epätoivosta huolimatta. Hymy, joka muutosta seuraa, riittää.
()
Viikot vanuvat vuosiksi ja Sirius odottaa. Odottaa hetkeä, jolloin paeta. Hän alkaa saada päänsärkykohtauksia ja unissaan hän kulkee pimeitä polkuja etsien Harrya, vain huomatakseen, ettei tiedä miltä tämä näyttää. Pimeys hyökyy kasvoille ja muutos ihmiseksi on aina vain ahdistavampaa.
”Joku päivä ne löytävät sellistä kuolleen koiran”, Hän toteaa Jamesille. ”Mitähän ne sille tekevät? Toivottavasti panikoivat.”
James naurahtaa, mutta hänen äänensä on ontto ja ruskeat silmät mietteliäät.
”Kyllä sinä pääset pois, Sirius”, Hän vakuuttaa ja Sirius ei tiedä uskoako Jamesia vai ei. Hän on syytön, hän jaksaa muistuttaa itseään. Pahimmat päivät sellissä kuluvat kuvittelemalla viisikymmentä kivuliasta tapaa suolistaa rotta. Joskus sama pätee parhaisiinkin päiviin. Sirius aikoo toteuttaa suunnitelmansa, joten hän päättää uskoa Jamesia.
Hän pakottautuu nielaisemaan taas yhden lusikallisen munuaispiirakkaa, joka on iljettävän kylmää. Miksipä lämmittää kunnolla murhaajien ruuat. James piirtelee kuvioita hänen käsivarsiinsa ja kuiskii kuinka Siriuksen pitäisi hankkia tatuointi ranteeseensa pois päästyään. Pienet hirvensarvet sopisivat loistavasti, James mumisee.
Jonain päivänä, Sirius ajattelee. James suutelee kohtaa, johon hän haluaisi tatuoinnin. Huulet jättävät jälkeensä kihelmöivän muiston. Siriuksen silmissä ui aamu-usvaa ja hän jatkaa odottamista. Jonain päivänä, hän mutisee.
Ankeuttaja sellin ulkopuolella liikkuu hiljaa.
