Title: Kipunoiva siemen sydämessä
Author: FractaAnima
Genre: drama, AU
Rating: S
Pairing: Hermione Granger/Fleur Delacour, Hermione Granger/Ron Weasley
Disclaimer: J. K. Rowling omistaa hahmot, minä omistan mielikuvitukseni. En saa tästä minkäänlaista hyvitystä.
Oneshot
Haasteisiin:
Femme10 3.0
FF50 sanalla 028. Sydän.
A/N: Billin ja Fleurin häissä saattoi tapahtua kummallisuuksia.
Kipunoiva siemen sydämessä
Neljäntenä kouluvuonna, kun Tylypahkassa oli kolmivelhoturnauksen huuma, Fleur Delacour, ”maailman kaunein” ranskatar suuteli Ronia – poskelle - mutta kuitenkin. Suuteli. Hermione tunsi pienen pistoksen itsessään. Juuri silloin kipunoiva vihan siemen syttyi Hermionen herkkään, tarkasti suojeltuun sydämeen. Se iti ja jäi sinne asumaan, juurtui. Hermione kantoi kivun itsessään ja antoi sen elää. Tulevaisuudessa neiti täydellisyys tuntui tunkevan joka paikkaan. Pian hän oli osa kiltaa ja auttoi Harryn siirrossa tämän syntymäpäivänä. Myöhemmin kävi selväksi, että hän änkeytyisi sukuun. Siis siihen sukuun, johon Hermionenkin oli joskus tarkoitus kuulua, Weasleyhin. Heillä tulisi olemaan sama arvokin; rouva Weasley. Kun tuo nimenomainen päivä, Billin ja neiti Delacourin häät, koitti, Hermione oli varma, ettei hän selviäisi hengissä, no – ainakaan henkisesti. Nythän oli hyvä, että Fleurin mielessä oli vanhempi Weasley, eikä hänen Weasley, mutta siltikin Hermionen pitäisi hukuttaa pieni kipinöivä kipunsa. Se, joka kertoi olemassa olonsa yhä voimakkaammin aina kun nainen näki vaalean täydellisen ranskattaren.
Hääaamu oli vauhdikas, joten Hermione ei ehtinyt juuri ajatella kipuaan. Hän yritti pysytellä kaukana Fleurista ja tehdä Mollyn antamia tehtäviä mahdollisimman hitaasti ja tarkasti. Aamu kului Hermionen kohdalla erittäin hitaasti, mutta niin kauan, kun hänen ei tarvinnut hymyillä ranskattarelle, kuin rakkaalle sisarelleen ja hehkua tämän onnessa, Hermione oli tyytyväinen.
Sisäisen kivun ja Fleurin välttelyn lomassa ajatuksia kaiveli lähtö. Ehkä se viimeinen. Tulevaisuudessa ei ollut mitään luvattua. Hermionen onneksi, hänelle ei jäänyt ketään odottamaan paluuta. Hänen rakkaansa olisi hänen mukana. Vanhemmat asuivat Australiassa, onnellisina. Hermionen ei pitäisi hermoilla, kaikki menisi hyvin niin kauan, kun hänen ainoat rakkaansa olisivat hänen mukanaan, niin kauan kun Harry, Ron ja hän itse pysyisivät yhdessä. He selviäisivät mistä tahansa.
Hermione oli juuri kiillottamassa kahvilusikoita istuen olohuoneen nukkavierulla sohvalla, kun ovi hänen takanaan avautui ja sisään kiiruhti hiljaisesti nyyhkyttävä nainen.
”Anteeksi, minä luulin, että tämä ’uone olisi vapaa”, nainen uikutti. Hermionen kipuileva siemen hypähti rinnassa ja leimahti kuin olisi saanut ilmaa liekkihelmoilleen. Jostain käsittämättömästä piilosta Hermione kaivoi kuitenkin esiin säälivän ilmeen.
”Tule vain. Mikä sinun on?” Hermione kysyi hellästi ja elehti ranskatarta istumaan viereensä. Hän laski lusikan ja liinan pöydälle ja asetti kätensä toisen naisen olkapäälle.
”Minä en tiedä ’aluanko tätä”, Fleur nyyhkytti ja painoi päänsä Hermionen syleilyyn.
”Olen kuullut, että jokainen morsian epäilee juuri ennen h-hetkeä”, Hermione hymyili ja mietti kuumeisesti mistä moisen asian oli lukenut. Nimenomaan lukenut, kenen kanssa hän muka puhuisi tällaisia asioita?
”Sinä olet niin kiltti”, Fleur nosti päätään ja pyyhki kyyneleitään.
”Sinä näytät kauniilta”, Hermione tyynnytteli parhaansa mukaan morsianta. Liekki hänen sisässään kärsi hätää. Se rimpuili ja roihahteli niin, että Hermione epäili kivun olevan fyysistä.
Fleur hymyili itkuisien silmien takana ja katsoi Hermionea.
”Niin sinäkin”, Fleur kuiskasi ja sipaisi Hermionen poskelle karanneen hiuskiehkuran tämän korvan taakse. Morsiamen käsi jäi toisen naisen olkapäälle. Hetkessä hän nojautui eteenpäin ja sulki silmänsä. Hermionen sydän tuntui tunkevan läpi hänen rinnastaan. Hänen silmänsä villiintyivät ja liikkuivat vinhaa vauhtia ympäriinsä, kunnes hän tunsi ranskattaren pehmeät huulet omillaan.
Sydän lopetti rimpuilunsa. Sydän lepäsi pumpulissa. Posket kuumenivat ja huulet vastasivat suudelmaan. Suudelmaan, joka syveni. Kädet kietoutuivat kehojen ympärille. Rintakehät törmäsivät pehmeästi toisiaan vasten. Kyyneleet kavalsivat helpotuksen, tai ehkä vihan vastapuolen – rakkauden. Pienen ikuisuuden Hermione uskoi tulevaisuuteen. Pienen ikuisuuden Fleur tunsi salaisten unelmien täyttyneen.
Todellisuus kolahti viereisen huoneen lattiaan ja vieri kolahtaen olohuoneen oveen. Todellisuuden perässä juoksi joukko sadatteluja. Morsian irrottautui ensimmäisenä. Hymyili hellästi. Sipaisi toisen poskea. Suukotti vielä hellästi otsaa.
”Kiitos”, Fleur kuiskasi ja lipui pois huoneesta. Hermione huokaisi syvään ja tarttui kahvilusikkaan. Hän ajatteli kipunoivaa siementä sydämessään. Sanotaan, että viha ja rakkaus kulkevat käsi kädessä. Nainen hymyili, pyyhki kyyneleet poskiltaan ja palasi takaisin siihen uskoon, ettei tulevaisuudessa ole mitään luvattua.