Nimi: Kuolonkello
Kirjoittaja: MasterSkald
Ikä: K11
Tämä kirjoitus osallistuu Kuva, enemmän kuin tuhat sanaa - haasteeseen.
Sanamäärä: 2 591
Kuvan näet
täältä.Kuolonkello
Hilja on aina ollut ujo tyttö. Hänellä on suuret harmaat silmät ja pieni nenä. Hilja itsekin on kovin pieni, siro ja lyhyt, vaikka onkin jo kuusitoista. Hiljalla on vaaleat hiukset ja hänen ihonsakin on kalpea. Hän pukeutuu mielellään harmaaseen ja liikkuu hiljaa. Hiljan nimikin on laimea. Hän on niin kuin hiiri: pieni ja huomaamaton.
Tänään Hiljaa paleltaa, koska ensimmäiset pakkaset ovat vihdoin tulleet. Syksy on ollut pitkä ja lämmin, mutta nyt se on vihdoin päättynyt. Hilja kietoo kaulahuivinsa paremmin, jottei se päästäisi kylmää. Hän pitää talvesta ja toivoo, että pian sataisi oikein paljon lunta. Hilja on matkalla kotiin. Hän ei aina jaksaisi kävellä koko matkaa, mutta ei voi muutakaan. Hänen pyöränsä varastettiin edellisellä viikolla ja Hilja tietää kyllä, kuka sen teki. Mutta hän ei uskalla kertoa. Hän pelkää liikaa Tuomaksen kostoa.
Hilja nostaa katseensa maasta kuullessaan etäisesti tutun ääneen. Hän näkee kauempana Tuomaksen ja tämän ystäviä. Hiljaan iskee paniikki. Tuomas ei saisi nähdä häntä. Hilja kääntyy toiselle kadulle, ihan eri suuntaan, kuin mihin hän oli matkalla. Täällä häntä ei kuitenkaan kiusattaisi.
Hilja tallustaa uteliaana pitkin nukkavierua katua. Hän ei ole koskaan kuljeskellut tässä kaupunginosassa, koska hän pelkää vieraita ihmisiä. Nyt kukaan ei kuitenkaan ole liikkeellä, sillä monet ovat vielä töissä. Hiljasta on ihanaa vain kävellä hiljaisuudessa ja katsella uusia näkymiä. Hän on kiinnostunut arkkitehtuurista ja vanhat talot kiehtovat häntä. Hilja ymmärtää olevansa vanhassa kaupungissa, mutta hän ei tiedä, kuinka pitkä matka kotiin vielä on.
Äkkiä Hilja pysähtyy ja unohtaa kokonaan väsyneet jalkansa. Hän näkee edessään kummallisen talon.
Talo on harmaa ja sinertävä. Se muodostaa eteensä jonkin aukiontapaisen, joka näyttää vanhalta kadunpätkältä. Talossa on monta ulko-ovea omituisissa paikoissa ja sen vanhat ikkunat näyttävät kivettyneiltä. Sen katto on jyrkkä ja sen tiilet lohkeilevat monesta kohtaa. Talossa on myös suuri porttikäytävä, ja Hiljaa kiinnostaa kovin, minne se voisi johtaa. Kauneinta talossa on kuitenkin vanha kello, joka pistää esiin talon julkisivusta. Se on koristeellinen ja se tuntuu vanhemmalta kuin aika. Hiljaa harmittaa, ettei hänellä ole luonnosvihkoaan mukana. Tästä olisi tullut hieno piirros. Hiljan kännykkä alkaa soida ja pilaa hetken. Hilja kaivaa sen esiin ja vilkaisee näyttöä: Äiti.
Hän on vihainen Hiljalle ja huolestunutkin, koska hän ei ole vielä kotona. Hilja huokaisee ja selittää eksyneensä.
Aamulla Hilja herää säpsähtäen. Hän nousee hiljaa ylös, jottei herättäisi äitiä. Hilja menee ikkunaan ja hänen tekisi mieli hyppiä riemusta. Yöllä on satanut lunta ja maa on peittynyt ohueen valkoiseen vaippaan.
Hilja pitää piirtämisestä erityisesti lyijykynällä. Hän ei käytä värejä, koska ei ole varma mikä sopisi mihinkin. Hiljasta olisi parempi, jos koko maailma olisi harmaa. Silloin ei ainakaan tarvitsisi murehtia, erottuisiko joukosta vai ei. Tänään hän aikoo palata sen vanhan talon luokse, jonka hän eilen löysi.
Hilja kiiruhtaa alakertaan ja etsii kaapista aamupalaa. Hän hotkii sen nopeammin kuin koskaan ennen eikä malttaisi siivota jälkiään. Onneksi on viikonloppu, eikä Hiljan tarvitse mennä kouluun.
Hän pukee nopeasti päälleen ja avaa sitten tietokoneen. Hilja joutuu odottamaan tuskastuneena, että vanha koneenromu käynnistyisi. Samalla hän ehtii koota tarvitsemansa pieneen hopeansävyiseen reppuun, joka on hänen suosikkejaan. Siihen mahtuu kätevästi piirustustarvikkeet.
Hilja avaa internetin ja etsii kaupungin kartan. Hän tulostaa sen ja ympyröi karttaan tuntemansa kiintopisteet. Hilja yllättyy huomatessaan, miten lyhyt matka talolle oikeastaan on. Eilen hän joutui kiertämään mitä kummallisimpia reittejä, kun ei tiennyt mikä oli oikea suunta.
Hilja säntää matkaan, kunhan on ensin lukinnut oven ja jättänyt äidille lapun.
Janna kävelee keittiöön ja alkaa laittaa aamiaista. Hän huomaa, että pöydällä on jokin lappu ja lukee sen uteliaana.
”Äiti”, siinä sanotaan. ”Olen lähtenyt kävelemään ja piirtämään. Palaan kyllä ajoissa, älä huolestu. Minulla on kartta mukana. T: Hilja.”
Janna naurahtaa, on niin Hiljan tapaista ajatella aina kaikkea. Hän ei kuitenkaan voi olla huolestumatta, kun hän vain ajatteleekin tytärtään yksin ulkona. Janna on lukenut nuorista, joille on käynyt mitä kamalimpia asioita. Hän toivoo, ettei Hiljasta koskaan tulisi yksi heistä.Hilja nykii pipoa paremmin korville. Hänen hengityksensä huuruaa viileässä ilmassa ja askeleet narskahtelevat valkeassa lumessa. Lumi on paikoin vielä koskematonta, eikä kaduilla näy kuin aikaisia lenkkeilijöitä ja koiranomistajia. Hilja on iloinen, että heräsi niin aikaisin. Hän rakastaa tätä hiljaista aamuhämärän hetkeä, joka vallitsee aina ennen päivän hyörinää.
Hänen seuraansa liittyy pian ruskeanvalkea laiha kissa, joka kiehnäisee itseään Hiljan jalkaan. Hilja kyykistyy rapsuttamaan sitä. Hän pitää eläimistä ja on iloinen, että hiljaisuudesta on hyötyä ainakin yhdessä asiassa. Hilja osaa kuunnella eläimiä, sen sijaan että kailottaisi koko ajan itse.
Kissa tepastelee Hiljan perässä ja välillä edellä tytön tarpoessa eteenpäin. Pian Hilja alkaa jopa lauleskella, hän uskaltautuu hyräilemään hiljaista sävelmää jonka oppi joskus seitsemän vanhana.
Hiljasta maailma on kauneimmillaan juuri silloin, kun on satanut lunta. Silloin kaikki on vaaleaa ja kimaltavaa. Hangelle muodostuu mitä erilaisimpia varjoja ja hengitys kohoaa huuruna ilmaan. Puut narahtelevat taakkansa alla ja ne näyttävät ihan ihmisiltä.
Pienenä Hilja kuvittelikin aina, että ne olisivat metsänhenkiä. Ne tulisivat tanssimaan talvipakkasella kuutamossa eikä kukaan saisi nähdä sitä.
Äkkiä kissa naukaisee valittavasti ja piiloutuu Hiljan taakse. Ehkä se ajattelee Hiljan suojelevan sitä. Mutta miltä? Hilja katselee kummissaan ympärilleen, mutta pelästyy huomatessaan Tuomaksen tutun hahmon kävelevän heitä kohti.
Hiljan syke tihenee ja hän yrittää olla kuin ei olisi nähnyt poikaa. Turhaan.
”Mitäs Hiirulainen?” Tuomas kysyy, mutta hänen äänensä ei ole niin ilkeä kuin tavallisesti. Hänellä ei ole nyt ystäviään mukana, eikä Hilja ole koskaan kuullut Tuomaksen puhuvan niin arkipäiväiseen sävyyn. Hilja ei kuitenkaan sano mitään.
Nyt Tuomas huomaa kissan ja virnistää. Kissa luimistelee hänelle ja sähisee, muttei uskalla jättää turvapaikkaansa Hiljan jalkojen takana.
”Varo ettei tuo rontti popsi sinua suihinsa!” Poika repäisee ja jatkaa Hiljan helpotukseksi matkaansa.
”Sinäkin taidat pelätä häntä.” Hilja mutisee ja halaa kissaa hellästi. ”Minkäs me sille voimme.”
Tuomas näkee miten Hiirulaisen silmät suurenevat säikähtäneinä, kun tyttö näkee hänet. Hiirulainen painaa päänsä ja yrittää olla niin huomaamaton kuin suinkin.
Ihan turhaan hän niin tekee. Tuomakselle Hiirulainen on ainoa tyttö jonka hän näkee.
Tuomas kävelee tytön ohitse ja osoittaa huomanneensa hänet. Tuomas kääntyy kulmasta vasemmalle ja jää odottamaan ja katsomaan mitä tyttö tekisi. Hän näkee, miten Hiirulainen halaa sitä kulkukissaa. Tuomaksen ystävillä on tapana heitellä sitä jollakin, heistä sen reaktiot ovat hauskoja. Nyt Tuomas on kuitenkin kateellinen, niin suloisilta Hiirulainen ja kissa näyttävät yhdessä. Hän päättää varjostaa heitä ihan uteliaisuuttaan.
Hilja löytää sen eilisen vanhan talon ja alkaa kaivella luonnoslehtiötään esiin. Hän puhdistaa vastapäisen puiston reunasta yhden kannon lumesta ja käy sille istumaan. Kissa hyppää hänen syliinsä ja käpertyy siihen, mikä vaikeuttaa piirtämistä. Hilja ei kuitenkaan henno hätistää sitä tiehensä. Niinpä hän tyytyy piirtämään hankalassa asennossa, vaikka käsivarret kipeytyisivätkin.
Samalla Hilja ihmettelee, keitä talossa oikein asuu. Vai asuuko kukaan? Entä jos se on autiotalo? Millaista sisällä mahtaa olla, hän miettii ja haluaisi mennä katsomaan.
Kun Hilja saa piirroksen valmiiksi, hänen sormensa ovat aivan kohmeessa. Hän laittaa ne syliinsä ja kissan lämmin turkki saa ne pian sulamaan. Se on torkkunut Hiljan sylissä kuin he olisivat vanhat ystävykset. Hilja kaivaa esiin eväsvoileipänsä ja tarjoaa kissalle makkarasiivun. Se nappaa sen hampaisiinsa ja hyppää maahan hotkaisemaan sen. Kissa kehrää Hiljalle joka hymyilee.
Äkkiä joku nappaa Hiljan piirroksen käteensä. Hilja hypähtää pystyyn yllättyneenä ja näkee Tuomaksen tulleen takaisin. Hilja pelkää, että poika repisi hänen piirroksensa, eikä uskalla sanoa mitään. Tuomas kuitenkin vain katsoo sitä ja antaa sen sitten sävyisästi takaisin Hiljalle.
”Minä en edes tiennyt, että sinä osaat piirtää näin hyvin.” Tuomas sanoo ystävällisesti ja Hilja on varma, että on kuullut väärin. Samalla hän huomaa, että Tuomaksen silmissä on monta väriä.
Poika kääntyy katsomaan taloa.
”Tiesitkö, että tuo on autiotalo?” Hän kysyy ja Hilja pudistaa päätään. Kissakin on livistänyt piiloon ja se harmittaa Hiljaa, joka oli jo ehtinyt kiintyä siihen.
”Haluaisitko mennä katsomaan sitä sisältä?” Tuomas kysyy ja katsoo hiljaa hymyillen.
Häkeltyneenä Hilja nyökkää. ”Oletko varma, että sinne saa mennä?” Hän kysyy ujosti. Hilja ei ole koskaan ennen uskaltanut puhua Tuomakselle.
Autiotalon ikkunat on naulattu kiinni, Hilja huomaa. Postilaatikossa ei lue kenenkään nimeä.
Hän ja Tuomas menevät sisään takaovesta, jonka poika onnistuu avaamaan. Hilja ei tiedä millä konstilla, eikä poika suostu kertomaan. Tuomas sulkee oven, jotta kukaan ei huomaisi heidän olevan sisällä.
Sisältä talo on vielä ihmeellisempi, kuin Hilja osasi kuvitella. Ulkoa tuleva valo on himmeää ja sinisävyistä, se tekee talosta jotenkin aavemaisen. Hilja ja Tuomas eivät puhu mitään ja heidän jalanjälkensä jäävät paksuun pölykerrokseen.
Tuomaksen hengitys kuuluu paljon äänekkäämpänä kuin Hiljan kevyt. Poika on koko olemukseltaan äänekäs, ihan päinvastoin kuin Hilja.
Silti he molemmat tutkivat tuota ihmeellistä vanhaa taloa ihastuksesta mykkinä. Hilja pitää kovasti vanhanmallisista ikkunoista, jotka tarkemmin katsoen ovatkin paksun likakerroksen peitossa, eivätkä suinkaan kivettyneet. Seinillä on vanhat repsottavat tapetit joita koristivat kukkakuviot.
Alakerrassa on vain olohuone, keittiö ja jokin kylpyhuoneen tapainen. Sieltä löytyy ikivanha kylpyamme, joka seisoo pronssisilla kissantassuilla. Kaakelit ovat jo aikaa sitten lohkeilleet ja peili särkynyt.
Eteiskäytävästä johtaa yläkertaan kauniit puuportaat. Niiden kaide on pölyinen ja leveä, se varmasti kiiltäisi jos sen puhdistaisi. Hiljaa houkuttaa kovasti laskea kaidetta pitkin alas, mutta sitä varten olisi mentävä ylös. Portaista puuttuu pari askelmaa ja Tuomaksen mielestä ne ovat liian vaaralliset kulkea.
”Täällä on varmasti murhattu joku.” Poika kuiskaa Hiljalle pelotellakseen. Hiljaa puistattaa. Hän ei ymmärrä, miksi joku tekisi niin.
”Keksit omiasi.” Hilja tuumaa varovaisesti. Hän pohtii, kestäisikö tämä aselepo myös koulussa. Tuskin.
”Enkä keksi.” Tuomas väittää ilkikurisesti. ” Kellariin on haudattu ruumis, ihan totta. Mennään vaikka katsomaan.”
He löytävät kellariin johtavat portaat keittiön komerosta. Ne näyttävät suhteellisen kestäviltä, mutta Hilja antaa kuitenkin Tuomaksen mennä ensin. Hilja ei luota poikaan. Hän pelkää jäävänsä yksin kellariin, jos portaat sortuisivat.
Ne eivät kuitenkaan sorru ja he pääsevät turvallisesti pieneen kellariin. Siellä ei näy kuin muutama laatikko ja perunasäkki.
”Mitä minä sanoin.” Hilja uskaltautuu huomauttamaan voitonriemuisena. ”Ei täällä ketään ole murhattu.
”Odota.” Tuomas mutisee eikä kuuntele. Hän on huomannut jotakin. ”Tuossa seinässä on saranat.”
Hiljaisuuden täyttää iloinen musiikki ja Tuomas vastaa kännykkäänsä. Hän puhuu siihen jotakin niin ärtyneesti ja nopeasti, ettei Hilja erota sanoja.
”Minun täytyy lähteä.” Tuomas selittää pettyneeseen sävyyn. Sitten hän katsoo jälleen Hiljaa silmiin. ”Jos tultaisiin tänne huomenna selvittämään noiden saranoiden tarkoitus?” Poika ehdottaa. Hilja suostuu vieläkin vähän kummissaan ja he sopivat tapaavansa autiotalossa yhdeksältä.
Hiljaa hymyilyttää, kun hän ajattelee eilistä. Hänen mennessä kotiin oli kissa jälleen löytänyt hänet. Se seurasi Hiljaa.
Kotona oli äiti jo odottamassa, vaikka Hilja olikin palannut lupaamaansa aikaan. Sitten Hilja oli tehnyt jotakin ennenkuulumatonta.
Hän oli kysynyt, saisiko hän kissan. Ja yllättäen äiti olikin suostunut Hiljan selittäessä, että hänen löytämällään kujakatilla ei ollut omistajaa. Se piti paikkaansa, sillä Hilja oli käynyt kysymässä eläinten löytökodista, oliko tuommoinen kissa karannut mistään. Ei ollut.
Niinpä Hilja sai pitää kissan, jonka nimeksi tuli Fisse. Kissa nimittäin oli hulluna kalaan.
Tänään Fisse ei kuitenkaan ollut mukana, koska äiti oli vienyt sen eläinlääkärille tarkistettavaksi ja rokotettavaksi.
Siinä Hiirulainen jälleen on, Tuomas ajattelee. Hän näkee tytön kasvoilla ensimmäistä kertaa pienen haaveilevan hymyn, joka kuitenkin muuttuu pian varautuneeksi kun Tuomas tulee paikalle. Poika on kuitenkin iloinen, kun Hiirulainen ei enää laske katsettaan hänet nähdessään. Hänestä Hiirulaisen harmaat silmät ovat kauniit.Tuomas tervehtii Hiljaa ja katsoo häntä taas monivärisillä silmillään. He suuntaavat saman tien kellariin, vaikka Hilja onkin vähän väliä unohtumassa katselemaan vanhan talon harmaata ilmapiiriä.
Kellarissa saranat odottavat heitä yhtä arvoituksellisina kuin eilenkin. Hilja ei kuollakseen keksi, mitä joku olisi voinut piilottaa sinne. Olisikohan siellä aarre tai ne Tuomaksen veikkaamat ruumiit?
He yrittävät keksiä miten saisivat avattua salaoven. He koputtelevat ja tökkivät seinää, jolla saranat ovat ja etsivät koko kellarin läpikotaisin. Mistään ei kuitenkaan löydy salaisia vipuja tai piilotettuja nappeja.
Tuomas kumartuu jopa tutkimaan hiirenkoloa, jonka on löytänyt lattianrajasta. Häntä inhottaa työntää kätensä sinne ja jokin raapaisee häntä. Tuomas vetää kätensä älähtäen ja kolossa piipittää hiiri.
”Ei noin.” Hilja moittii. Hänkin kumartuu alas, mutta kaivaa samalla taskustaan juustoa. Hilja tarjoaa sitä varovaisesti hiirelle, joka ottaa sen vastaan. Se kipittää Hiljan kämmenelle Tuomaksen ihmetykseksi. Nyt Hilja saattaa työntää kätensä hiirenkoloon ja vetää sieltä ensin pois hiirenloukun. Siinä on kuollut hiiri, ja Hiljaa säälittää sen kohtalo. Ehkäpä se oli tuon hiiren ystävä ja nyt elossa oleva on surullinen. Hilja silittää sitä hellästi ja palaa sitten takaisin kolon kimppuun. Jokin naksahtaa ja saranat alkavat kitistä kammottavasti. Hiiri säikähtää ja kipittää karkuun. Hilja nousee ylös ja katselee, kuinka salaovi aukeaa itsekseen.
Hän ei välitä puhdistaa vaatteitaan pölystä, eihän kukaan kuitenkaan erota sitä harmaasta.
”Sinä olet rohkea.” Tuomas riemuitsee. ”Minä olen nähnyt kuinka monet ihmiset juoksevat karkuun hiiren nähdessään.”
Hilja punastuu. ”Olenhan minä hiirulainen itsekin.” Hän sanoo. ”Sitä paitsi ne ovat suloisia.”
”Niin ovat.” Tuomas myöntää ja katsoo Hiljaa silmiin kummallisella tavalla.
Salaoven takaa on toinen huone, pyöreä seiniltään. Huone on hämärä, mutta onneksi Tuomas oli tajunnut ottaa taskulampun mukaansa. Sen valossa he erottavat lattialla suuren pyöreän kiekon ja sen ympärillä kaksitoista patsasta. Kiekon keskellä näkyy vielä yksi patsas ja se seisoo ilmiselvien viisareiden päällä.
”Se on kello.” Hilja tajuaa. Häntä kiehtoo tämä omituinen asetelma.
He kiertelevät kiinnostuneina tuon veistoksen ympärillä, mutta varovat astumasta sen päälle.
Hilja ymmärtää, että jokainen patsas on erilainen. Neljä niistä näyttää esittävän jonkinlaisia elementtien ruumiillistumia. Ne seisovat jokainen eri reunalla, kahdentoista, kolmen, kuuden ja yhdeksän kohdalla. Muista patsaista hän ei osaa sanoa, mitä ne esittävät. Kahdella niistä ei edes ole kasvoja, mutta jokin niissä näyttää pelottavan tutulta. Hilja koskettaa lyhyttä keijukaismaista patsasta ja tuntee oudon kihelmöinnin kädessään. Hän yrittää irrottaa kätensä, mutta se on jäänyt kiinni. Hilja kirkaisee sillä patsas imee häntä sisäänsä.
Hän ei tiedä missä Tuomas on, mutta sitten Hilja näkee itseään vatsapäätä olevalla patsaalla Tuomaksen kasvot.
Kellotaulun keskellä oleva patsas liikahtaa. Se kohottaa painuneen päänsä ja Hilja näkee sen luiset kasvot ja viikatteen käsissä.
Viisari alkaa liikkua. Se halkoo aikaa täsmällisin viilloin ja jostakin kumpuaa kuolematon ääni.
Kello tikittää täyttäen tyhjät huoneet sekunneilla. Se kahlitsee jo ammoin kadonneet sielut haluamaansa rytmiin, eikä päästä irti.
Patsaat ja Hilja eivät voi muuta kuin tuijottaa, kun Kuolema virnistää ja kutsuu kadonneita sieluja. Nyt on niiden Aika.
Hopeanväriset ja läpikuultavat riekaleet kiskoutuvat kohti kellon keskustaa kaikkialta. Niitä tulee seinien lävitse ja maan alta, ne putoavat taivaasta ja hiipivät hiirenkoloista.
Hiljasta näky on ihmeellinen.
Sielut muodostavat suuren lammikon ja muuttavat kellosta valtavan pyörteen.
Kuin jokin aikapyörre tarinoissa, Hilja ajattelee.
Pyörteen vauhti kiihtyy tikityksen mukana. Kaikki alkaa käydä yhä nopeammin ja nopeammin…
Hilja tipahtaa maahan joka ei kuitenkaan ole maata. Hän nousee ylös ja näkee, että kaikki on harmaata. On kuin olisi vanhassa valokuvassa, mutta missään ei ole taloja, autoja, katuja tai ihmisiä. Yläpuolella kiehuu yhä sielupyörre, joksi Hilja sitä mielessään kutsuu. Kaikki patsaat sen sijaan ovat kadonneet.
Hilja kuulee tutun äänen läheltä. Tuomaskin on tullut tähän outoon paikkaan.
Sitten Hilja näkee vanhan miehen, ja keski-ikäisen naisen. Heidän jälkeensä pyörteestä tipahtaa vielä kahdeksan muuta, jokainen eri-ikäisiä ja näköisiä.
”No vihdoinkin.” Vanha mies mutisee parta tutisten. ”On tuossa tultu jo seistyä ikiaikoja.”
”Mikä kumma tuo kello on?” Tuomas kysyy. Hiljan on pakko hiukan ihailla häntä, hän itse kun ei uskaltaisi tuolla tavalla puhua jollekin tuntemattomalle.
”Se”, vanha mies toteaa ylpeään sävyyn, ”On Kuolonkello.”
Kaikki muutkin ovat joutuneet patsaiden vangiksi, ihan niin kuin Hilja ja Tuomaskin.
Vanhan miehen nimi on Elmeri ja hän kertoo olleensa talon alkuperäinen omistaja. Kello on ilmeisesti ollut siellä aina ja kutsunut luokseen tietynlaisia ihmisiä. He eivät tiedä miksi, mutta moni arvelee sen johtuvan lahjasta.
”Joillakuilla katsos on lahjoja tiettyyn asiaan.” Meiju – rouva selittää. ”Minä esimerkiksi olen melkoinen viherpeukalo. Tämä Pentti tässä taas oikea vesipeto, hän pystyy olemaan veden alla monta minuuttia kauemmin kuin muut.” Mustahiuksinen poika hymyilee ja nyökkää. Hän näyttää olevan Meijun hyvä ystävä.
”Mutta minä en osaa mitään.” Hilja miettii osittain ääneen ja vain Tuomas kuulee sen.
”Sinä osaat puhua eläimille.” Tuomas sanoo ja kaikki kuulevat sen. Hilja punastuu.
”Mihin me niitä lahjoja täällä tarvitaan?” Antti, parikymppinen opiskelijapoika kysyy.
Moni myötäilee häntä, eikä kukaan ymmärrä, miksi juuri tämmöinen outo tapahtuma sattui heille, oli lahjoja tai ei.
Hilja ei enää kuuntele keskustelua. Hän on keskittynyt tuijottamaan pyörrettä, joka hiljalleen haalenee ja katoaa sitten kokonaan.
Miten he nyt pääsisivät kotiin?
Hiljan poskelle vierähtää kyynel, kun hän ajattelee äitiä ja Fisseä, jotka molemmat ikävöisivät häntä.
Ensimmäistä kertaa elämässään Hilja päättää taistella. Hän aikoo palata vielä kotiin.
Keinolla millä hyvänsä.
