Nimi: Peilinkirkasta
Kirjoittaja: Fairy Feller
Fandom: Linnunradan käsikirja liftareille JA Eoin Colferin jatko-osa kyseiseen sarjaan, ficissä on pieniä seikkoja, jotka voivat tuntua oudolta ilman ko. jatko-osan lukemista.
-jjb siirsi fandomin otsikossaGenre: Huumoriromance? Jotain sinne päin.
Ikäraja: K-11
Paritus: Zaphod Beeblebrox/Zaphod Beeblebrox
Summary: Zaphod tunsi melkein tuskaa siitä, ettei voisi koskaan painautua itseään vasten, syleillä, painaa huuliaan omiaan vasten, livauttaa kieltään itsensä suuhun, ottaa rajuin ottein itseään kiinni metallinhohtoisen, viimeistä huutoa olevan takkinsa avonaisesta kauluksesta, raahata vähemmän hempeästi makuuhuoneeseen ja sitten rakastella aivojaan pellolle.A/N: Varoituksen sanasena, että tää on jotain todella... omituista suoraan mieleni perukoilta. En vastaa häiritsevistä mielikuvista. Kirjoitettu ehkä joku vuosi sitten, löysin tiedostoistani ja päätin, että damn, mun on korkea aika taas julkaista jotakin Finissä, oon taukoillut niin pitkään. Noh... Toivottavasti tykkäätte.
Ja niin, älkää edes yrittäkö lukea tätä liian vakavasti, koska tää on todella kaukana mistään vakavasta tai järkevästä.
PeilinkirkastaZaphod Beeblebrox mutristi huuliaan katsoessaan peilikuvaansa. Hän ei vieläkään ollut oikein täysin varma, oliko sittenkään ollut kamalan viisasta erottaa toinen päistään ruumiistaan. Toki Kultasydämen ohjaus oli Vasemman Aivon avulla paljon helpompaa, ei siinä mitään. Hänen komeat hartiansa vain näyttivät kovin tyhjiltä ilman hänen selväjärkistä puoliskoaan. Mutta eipähän ainakaan ollut jotakuta nalkuttamassa jatkuvasti korvaan. V.A. osasi aina silloin tällöin olla melkoinen ilonpilaaja. Kehtasi vielä väittää hänen ideoitaan huonoiksi!
Zaphod otti kasvoilleen leveimmän virneensä, eikä voinut olla ihailematta itseään. Yksipäisenäkin hän oli liioittelematta komein olento, joka oli tämän galaksin tähtiä kiertänyt. Itsetyytyväisyyden puuskassaan galaksin presidentti ei jaksanut huomioida edes Randomin ja Trillianin kylpyhuoneeseen asti kantautuvaa riitelyä. Hänellä oli niin paljon tärkeämpää tekemistä.
Zaphod oli täysin syventynyt itseensä, taas kerran. Hän ei voinut sille mitään, mutta joskus hän ei kyennyt irtautumaan itsestään. Olihan se myönnettävä. Hän oli täydellinen. Miehen silmissä oli yllättävän hellä katse, jollaista hän ei ollut vielä koskaan luonut toiseen olentoon. Hän hipaisi toista täydellisistä poskipäistään ja sulki säihkyvänsiniset silmänsä. Zaphod liu’utti sormiaan pitkin symmetristen kasvojensa kaaria ja kohoumia, nauttien jokaisesta pehmeästä liikkeestä, paljon enemmän kuin oli koskaan kenenkään toisen kosketuksesta.
Zaphod avasi taas silmänsä ihaillakseen komeita piirteitään kultareunuksisesta peilistä. Hän siveli täyteläisiä huuliaan lähes täristen liikkeen tuottamasta mielihyvästä. Hän nojautui huomaamattaan hiukan etukenoon, lähemmäs kuvankaunista kuvajaistaan. Zaphod tunsi melkein tuskaa siitä, ettei voisi koskaan painautua itseään vasten, syleillä, painaa huuliaan omiaan vasten, livauttaa kieltään itsensä suuhun, ottaa rajuin ottein itseään kiinni metallinhohtoisen, viimeistä huutoa olevan takkinsa avonaisesta kauluksesta, raahata vähemmän hempeästi makuuhuoneeseen ja sitten rakastella aivojaan pellolle – kuvainnollisesti siis, edes yhdet aivot oli kuitenkin hyvä olla käytettävissä -, lekotella hetkeä oman rintansa päällä ja sitten rakastella aivojaan uudelleen pellolle – edelleen kuvainnollisesti – ja lopuksi käpertyä omaan kainaloonsa. Tai olisihan hän toki voinut näytellä sitä perinteisesti miehisempänä pidettyä roolia ja
antaa itsensä vaihtoehtoisesti käpertyä kainaloonsa.
Zaphod päästi pienen voihkauksen karkaamaan huuliltaan ja lohduttautui kamalissa tuskissaan silittelemällä rauhoittavin liikkein kullanhohtoisia, silkinpehmeitä hiuksiaan. Kaikkea ei voi saada, Zaphod, hän muistutti itseään. Mutta oliko se muka reilua, että se ainoa asia, jota hän olisi todella halunnut, enemmän kuin mitään muuta tässä koko maailmankaikkeudessa oli juuri se, jota hän ei voinut saada? Ei edes galaksin presidenttinä. Ei sillä, etteikö Zaphod olisi jo sitä yrittänyt. Mutta se katastrofi on jo toinen tarina.
”Hei, komea poika”, hän sanoi kuvalleen hiljaa. Hän livautti kätensä alemmas, hieromaan kosketusherkkää kaulaansa. Vaikka Zaphod ei tahtonut muiden millään muotoa tietävän erikoisesta suuntautumisestaan, avoimesta suhteesta itsensä kanssa, ei hän voinut estää pientä inahdusta karkaamasta, kuten jo sanottua, täydellisten huulten välistä. Mutta hyväily, omat sormet kurkulla, kutittelemassa niskaa ja kasvoja… Se vain tuntui niin uskomattoman hyvältä.
Zaphod pysäytti lopulta liikkeen hyvin vastentahtoisesti. Mikäli hänellä ei olisi ollut kyytiläisiään mukanaan, hän olisi varmasti jatkanut paljon pidemmälle, jatkanut koko pitkän illan, vaikkei hän ihan täysin fyysisistä syistä kyennytkään fantasioitaan toteuttamaan. Harmissaan Zaphod loi vielä viimeisen haikailevan katseen peilikuvaansa ja marssi sitten ulos kylpyhuoneesta saappaidensa hopeakorot kopisten, pakottaen tyypillisen zaphodmaisen huolettoman virneensä taas kasvoilleen.
Jos he vain tietäisivät…