Nimi: Auringonpimennys
Kirjoittaja: Lyndz
Ikäraja: K-11
(olin tämän ja K-13 välillä, päädyin kuitenkin tähän)Fandom: BBC!Sherlock
Paritus: John/Sherlock
Tyylilaji: Draama
Varoitukset: Tuota tuota, mainitaan itsemurha.
Vastuuvapaus: Hahmot kuuluvat sir Arthur Conan Doylelle, modernisointi BBC:lle, minä vain leikin.
Yhteenveto: Joskus John tunsi itsensä planeetaksi.A/N: Ensimmäinen ficci, minkä ikinä julkaisen missään! Oon kyllä kirjoittanut aiemminkin originaaleja ja Potteria, mutta kaikki on jäänyt vain koneelle keskeneräiseksi ja julkaisemattomaksi. Ajattelin, että tällä Sherlock-ficillä olisi nyt sitten hyvä aloittaa
Asia- ja kirjoitusvirheistä saa (ja pitää) huomauttaa ja muutenkin kaikenlainen palaute on tervetullutta, otan vastaan niin risut kuin ruusutkin!
AuringonpimennysSherlock ei ollut tiennyt, että Maa kiersi Aurinkoa.
”Sehän on alakoulun asiaa”, John oli sanonut hämmästyksissään. ”Miten et voi tietää tuollaista?”
”Epäolennaista”, Sherlock oli tokaissut, ”mitä merkitystä sillä muka on?”
”Tietenkin sillä on merkitystä”, John oli väittänyt. ”Sitä paitsi, ilman Aurinkoa Maassa ei olisi elämää. Se olisi kylmä ja kuollut paikka. Täällä ei olisi muuta kuin... jäätä ja vuoria. Aurinko on kaiken keskipiste, kaikki kiertää Auringon ympärillä.”
Sherlock oli nauranut.
”Minulle ei ole merkitystä, kuka on pääministeri tai mikä planeetta kiertää mitäkin... Minua kiinnostaa vain se, mikä on olennaista.”
John olisi halunnut korjata, että planeetat eivät kiertäneet toisiaan, mutta arveli, että vaikka hän olisi tehnytkin niin, Sherlock ei olisi välittänyt.
*
Joskus John tunsi itsensä planeetaksi.
Palattuaan Afganistanista hänellä ei ollut jäljellä mitään. Ei hänellä tosin ollut ollut paljoa ennen Afganistaniin lähtöäkään, mutta sotatantereelta takaisin tultua kaikki tuntui niin merkityksettömältä. Hän istui hotellin sohvalla ja katseli televisiota, hän kävi syömässä ravintolassa ja paranteli kipeää jalkaansa samaan aikaan, kun hänen ystävänsä kuolivat maailman toisella puolella.
Minun pitäisi olla siellä, John mietti usein. Tuntui niin kummalliselta lukea lehdistä sellaisista paikoista ja tilanteista, joiden keskellä hän oli ollut ja joita hän oli kokenut. Media ei tuntunut antavan todellista kuvaa kaikista niistä hirveyksistä, joita rintamalla oikeasti tapahtui.
John oli uskotellut itselleen, ettei hän kaivannut sotaa. Hän ei kaivannut enää kuoleman näkemistä, ei kaivannut enää lisää tuskaa. Kuitenkin hän tiesi sisimmässään ikävöivänsä kuolemanpelon tuottamaa adrenaliinia, ikävöivänsä sotilaiden hengen pelastamista, veristen haavojen sitomista likaisilla rievuilla ja ruumiiden kantamista paareilla juoksuhaudoissa. Miksi hän kaipasi näitä asioita, sitä hän ei tiennyt. Hän olisi silti ollut valmis antamaan mitä tahansa päästäkseen jälleen keskelle sitä kaikkea.
Mutta siellä hän oli, keskellä Lontoota, kaukana Afganistanista. Jalka kipeänä, työttömänä ja asunnottomana. Elämä uudelleen järjestettävänä.
John tunsi itsensä planeetaksi, joka oli syöksynyt kiertoradaltaan kauas pimeyteen.
*
Sitten yhtäkkiä aurinko oli taas alkanut paistaa hänelle. Aurinko oli ilmestynyt Sherlock Holmesin muodossa.
Tuo kummallinen mies, jota Lontoon poliisitkin tuntuivat osaksi pelkäävän, osaksi kunnioittavan, oli tarjonnut asuntoa, työtä ja lopulta parannuksen hänen psykosomaattisesta kivusta kärsivään jalkaansa. Yhtäkkiä hänen elämässään oli taas sisältöä. Hänestä ja Sherlockista tuli kumppanukset; he selvittivät rikoksia (vaikka John ei tuntenut itse tekevänsä mitään vaan ainoastaan ihailevansa Sherlockin taitoja), ostivat vuorotellen maitoa jääkaappiin ja vaihtoivat mielipiteitä milloin mistäkin.
Niinä hetkinä, joina John sai kuunnella asuinkumppaninsa viulunsoittoa, katsella tämän järjettömän upeaa päättelyä tai vain istua sohvalla lukemassa lehteä samalla, kun Sherlock makasi hänen vieressään ajattelemassa aamutakissaan, paljaat jalat hänen sylissään, hän tunsi olevansa onnellinen. Hän tunsi löytäneensä jotakin, mitä oli etsinyt koko elämänsä ajan.
Silloin John ei enää tuntenut olevansa planeetta kaukana kiertoradaltaan. Eräs tietty taivaankappale oli vetänyt hänet takaisin pimeydestä, ja nyt hän kiersi omaa henkilökohtaista aurinkoaan: Sherlock Holmesia.
*
Sherlock ei välittänyt siitä, että Maa kiersi Aurinkoa. Se ei ollut hänelle olennaista. Hän kieltäytyi huomaamasta sellaisia asoita, joilla ei ollut mitään mainittavaa merkitystä hänen työnsä kannalta. Sherlock ei koskaan välittänyt. Sherlock ei tiennyt.
Et siis koskaan saanut sanottua hänelle...Mutta se
oli olennaista. Maassa ei voinut olla elämää, jos Aurinkoa ei ollut.
Voisitko sanoa sen nyt? Täällä?Ei, ei hän voinut. Mitä hyötyä siitä olisi? Sanat eivät kuitenkaan koskaan tulisi kulkeutumaan Sherlockin korviin.
*
Alas, alas, alas. Joka yö sama painajainen. Sherlock hyppäämässä alas katolta, Sherlock putoamassa maahan kuin räsynukke, Sherlock makaamassa maassa verilammikossa. Sherlock ilman pulssia. Alas, alas, alas.
Johnin aurinko oli poissa. Mikään ei enää valaissut hänen päiviään. Hän oli syöksynyt jälleen kiertoradaltaan, ei ollut enää mitään kierrettävää. Aurinkoa ei enää ollut, Maassa ei voinut olla elämää. Siellä oli vain jäätä ja vuoria, pimeää ja kylmyyttä.
John toivoi niin kovasti, että hänen aurinkonsa ei olisi poissa pysyvästi. Ei aurinko voinut noin vain sammua.
Vielä yksi ihme. Minun vuokseni.
John toivoi, että tämä olisi vain auringonpimennys. Hetkellinen ilmiö. Että jonain päivänä pimeys katoaisi ja aurinko paistaisi hänelle jälleen.
