Ficin nimi/ Suunta joka puolelle
Kirjoittaja/ Alise-Mary
Fandom/ Twilight
Paritus/ Bree/ Diego
Ikäraja/ S
// Vanilje muokkasi korkeimman ikärajan otsikkoon.Yhteenveto/ Hahmot eivät ole minun omaisuuttani.
Summary: Kukaan ei halua herätä todellisuuteen ja tajuta suunnitelmien menneen pilalle, minä luon oman kohtalon kahdelle vastasyntyneelle.Kaksi vanhaa kivistä koottua pilaria ja niiden yläpuolelle kiinnitetty kaari jonka keskellä oli miehen profiili, musta kuva oli sijoitettu tekstin 'Riley Park' keskelle. Ette usko miten iloiseksi tämä sisäänkäynti sai minut!
Miehen käsi -joka muuten oli melkein jopa siro- puristi kevyesti omaani. Hänkin sai minut iloiseksi. Aamulla en ollut vielä ollut edes tiennyt hänen olevan elossa ja sitten hän pöllähtää paikalle ja suorastaan pelastaa minut, vaikka olin itse suunnitellut sen menevän toisinpäin.
Huokailin edelleenkin helpotuksesta kun kertasin hänen viime päiviään mielessäni. Ei Victoria ollut häntä tappanut, he olivat Rileyn kanssa kiduttaneet, repineet tältä sormia ja korvan. Ja tivanneet tietoja minusta, mitä minulle pitäisi sanoa jotta uskoisin Diegon kuolleen. Hän kertoi vasta kun henkeäni uhattiin.
”Bree, oletko varma tästä? Hänestä? Mitä jos..” Diego sanoi. Hän ei ollut koskaan välittänyt Fredistä. Minulle Fred oli ollut turva koko uuden elämäni ajan. Alusta tähän asti, ja eteenkin päin ainakin jonkun matkaa.
”Diego, olen varma. Fred on hyvä
ihminen, hän ei käännä selkäänsä minulle ja lupasi olla kääntämättä sinullekaan.” Diego nyökkäsi jäykästi, hän luotti minuun niin kuin minä häneen. Eli lähes silmittömästi.
Emme olleet tunteneet kauaa, kuukauden, ehkä, okei, viikon tai pari, siellä kellarissa ei aikaa ole niin kuin muualla. Mutta tunsin Diegon ja luotin häneen, antaisin henkeni hänen puolestaan. Ja tiesin ettei hän pitänyt minua pelkkänä ystävänä. Diego ei kuitenkaan ollut asiaa ottanut puheeksi, enkä minä hoputtanut, mutta pienistä eleistä saa paljon irti.
Sivelin sormillani kevyesti kivipilaria katse eteenpäin suunnattuna ja mietin mistä löytäisin merkin. En nähnyt mitään erikoista missään ja paikka ei ollut pieni, mistä pitäisi aloittaa?
Käteni osui kivellä johonkin siihen kuulumattomaan ja vilkaisin sitä. Se ei ollut mikään ylimääräinen vaan puuttuva; kiveen oli kaiverrettu nuoli osoittamaan alaspäin. Luultavasti nuoli oli tehty paljain käsin, sen näköinen se oli. Nyhjäisin Diegon kättä saaden hänen huomionsa osakseni ja katsoimme yhdessä maahan. Hiekkaan oli kaiverrettu, taaskin sormella, koordinaatit ja pienellä B ja D kirjaimet. Painoin luvut tarkasti mieleen ja pyyhin tekstin jalallani pois näkyvistä. Olimme kuin jossain rikossarjassa, emme olleet tutkijoita vaan sarjamurhaajan apureita. Hupaisaa.
”Onko sinulla sisäistä tutkaa?”
”Ei, mutta osaan kyllä suunnistaa”, Diego vastasi. Annoin hänen johdattaa halki pimeän, oli yö ja kuu piilossa, mistään ei voinut päätellä edes ilmansuuntia, tai ei ainakaan minun tiedoillani.
Diego kävi askeleen edelläni, muttei päästänyt kädestäni siltikään irti. Minä mietin. Päällimmäinen ajatukseni oli, miltä miehen hiukset tuntuivat, ne näyttivät uskomattoman pehmeiltä ja mieleni teki ujuttaa sormeni niiden sekaan ja vain hyväillä hiuksia. Vampyyrinä ajatukset kulkivat joskus uskomattomia reittejä. Olisin voinut jaaritella Diegon hiuksista varmaan tunnin keksimällä koko ajan jotain uutta ja yhä enemmän hoopoa juttua! Sitten Diego pysähtyi ja olin törmätä häneen.
Meinasin kysyä miksi pysähdyimme, mutta sitten minäkin huomasin eron ilmassa. Mieleni teki kääntyä ympäri ja lähteä livohkaan niin nopeasti kuin jaloista vain pääsi, ja näillä jaloilla mentiin todella kovaa! Tunne oli tässä vielä melko heikko, mutta hän ei voinut olla kaukana. ”Purista hampaat yhteen ja jatka matkaa, älä välitä tunteesta, mene sen keskustaan niin kyllä helpotta”, ohjeistin. Diego näytti epäröin, mutta hetken mietittyään lähti jatkamaan matkaa. Kävely oli kuin tervassa uisi, kuljimme hitaasti koska kuvotuksen tunne ei antanut sijaa nopeisiin liikkeisiin.
Ohjasin ajatukseni muualle yrittäen saada oloni paremmaksi. Ensimmäisenä mieleeni tuli valotunnelin päässä. Näin miten suurin kaikki olivat kuolleet, keltasilmät olivat torjuneet heidän hyökkäyksensä, minun olisi kuulunut olla kuolleiden joukossa, mutta en hyökännyt vaan etsin. Aika nopeasti olin tajunnut Rileyn huijanneen minua, ei Diego ollut odottamassa, ja toinen vaihtoehto oli että hän oli kuollut. Lopullisesti. Lyyhistyin enkä taistellut vastaan kun se vaalea vampyyri lähestyi. Päässäni oli vain hakannut ajatus siitä, että olin yksin.
Edessäni Diego kiristeli hampaita ja pystyin kuvittelemaan hänen puristaneen silmänsä kiinni. Hän oli pelastanut minut pinteestä, ei minua oltu olut tappamassa, mutta henkeni oli annettu muiden käsiin, joskaan nämä henkilöt eivät olleet vielä paikalla. Diego oli ilmestynyt metsästä kädet pystyssä, ilmoittaakseen olevansa leppoisin mielin ja saaden minut ponkaisemaan maasta ylös sättimään häntä siitä, miten mies oli antanut minun luulla hänen kuolleen. Diego oli selittänyt asiansa rauhallisesti sille vaalealle miesvampyyrille, joskaan minua vahtinut arpi-Veikko, ei ollut tyytyväinen siihen, että seisoin joten hän oli tuupannut minut takaisin istumaan.
Diego sai puhuttua keltasilmät päästämään meidät jatkamaan matkaa, hän oli selittänyt näille lyhyessä ajassa tapahtuneet, eivätkä nämä vampyyrit nähneet meissä mitään minkä vuoksi meidän olisi pitänyt jäädä. Tosin he olivat hieman epävarmoja vain sen takia, että
Voltuurit eivät tulisi pitämään siitä. Ja niin me olimme lähteneet. He olivat jopa pyytäneet poikkeamaan joskus. Todella huvittavaa!
”Diego. Tuolla on kohta jota ei pysty katsomaan. Fred on siinä!” hihkaisin, mutta ääneni oli kuin oksentaisin. Olimme kävelleet parikymmentä metriä, mutta se tuntui monelta tuhannelta! ”Fred?” kysyin testaten. Ei mitään. ”Fred? Voisitko mitenkään vähentää tehoja tai jotain?” Kuulin hymähdyksen ja eteneminen ei tuottanut enää niin suurta kuvotusta lopulta se loppui kokonaan.
”Te olitte melko huvittavan näköisiä. Kai sen tajuatte?” Fred sanoi ja pystyin jopa katsomaan häneen.
”Voitko olla tekemättä tuota jatkossa?” Diego kysyi ja sai vastaukseksi pelkän nyökkäyksen, se sai miehen kuitenkin rentoutumaan huimasti.
”Mikä on suunta?” Kysyin.
”Suunta joka puolelle.” Fredin vastaus yllätti. ”Alamme kiertolaisiksi ja selvitämme millainen on oikea vampyyri maailma.”
**Tämä oli hetken mielijohde, Betaa ei ole, joten saatte tyytyä lukihäiriöisen ja Offisen tarkistukseen. 
Ellen saa jotain päähän pistoa taas niin tämä oli tässä, kommentit olisivat mukavia
