Skottiruutuinen_aamutakki, kiitos kommentista! Kiva kuulla, että alkuasetelma vaikutti hyvältä :-) Tässäpä sitä jatkoa tulee.
2.
On kaunis kevätlauantai. Voin melkein kuulla lintujen laulun tänne maan alle saakka. Haluaisin viettää tämän ajan ulkona, koska Tylyahon-retkeni on pilattu työhaastattelulla. Mutta ei, raikkaassa säässä kirmailun sijaan istun oleskeluhuoneessa taikajuomien essee edessäni. Hemmetin kuudesluokka, hemmetin Kuhnusarvio. Okei, otan tuon takaisin. Kuhnusarviohan on kiltti ja leppoisa. Teen sata kertaa mieluummin hänen antamiaan läksyjä kuin Kalkaroksen, josta onnekseni pääsin tänä vuonna eroon. Pysyköön minun puolestani pimeyden voimien - anteeksi, siis niiltä suojautumisen - professorina, minua ei kiinnosta pätkän vertaa, kunhan hän pysyy poissa silmistäni. Jos hän olisi jäänyt taikaliemien opettajaksi, en tiedä, olisinko edes valinnut koko roskaa S.U.P.E.R. -tutkintooni. Olen vielä ihan ulalla tulevaisuudensuunnitelmieni suhteen, joten parempi jättää mahdollisimman monta ovea avoimeksi. Yhden oven, nimittäin Saivartelijan toimituksen, sen sijaan haluaisin pitää visusti kiinni ja mieluiten lukittuna. Avain voisi minun puolestani olla piilotettuna vaikkapa Tylypahkan järven jättiläiskalmarin vatsalaukkuun.
Työhaastattelukutsun saamisesta on nyt kulunut tasan kaksi viikkoa. Yritin viivyttellä siihen vastaamista viimeiseen saakka, ja tavallaan jo unohdinkin koko asian, mutta minun oli pakko tehdä jotain kun sain isältäni iloa ja ylpeyttä pursuilevan kirjeen.
Olen kuitenkin tointunut ensijärkytyksestä, enkä ole enää epätoivoinen. Ensinnäkin, haastatteluun pääseminen ei automaattisesti tarkoita sitä, että homma olisi minun. Toiseksikin, päässäni on koko kaksiviikkoisen hautoutunut toinen toistaan lyömättömämpiä suunnitelmia siltä varalta, että uhka päästä töihin osoittautuukin varteenotettavaksi.
Olen kiduttanut Ernietä esittämällä erilaisia ällöttäviä, inhottavia ja typeriä käyttäytymistapoja. Viime viikon perjantaina taikajuomatunnilla keksin ilkeyksiä hänen ulkomuodostaan ja luonteestaan. Tiistaina päivällispöydässä rouskutin ruokani ja pärskin juomani hänen päälleen. Torstain kulutin syljeksimällä ympäriinsä ja kyselemällä tyhmiä intialaisella aksentilla. Hän oli aika vihainen minulle, kun sain loistoideani.
"Ksenofilius Lovekiva on varmasti outo, eikö olekin?"
"Kyllä, sanoisinko vaikka että 110 prosentin todennäköisyydellä."
"Ja jos sanon Saivartelijaa oudoksi lehdeksi, vähättelen. Joten siitä täytyy seurata, ettei Ksenofilius halua lehteensä työskentelemään mitään 'tavallisia pulliaisia'. Mitä tavallisempi olen, sen parempi!"
"Ja koko tämän viikon olet ahdistellut minua ties millä; räkimisellä, hikalla, purkan mässytyksellä, änkytyksellä, ilkeilyllä… Nyt sinä sitten päätät olla normaali! Mikset voinut tajuta tuota yhtään aikaisemmin?"
Noh, tänään pääsen testaamaan omaa tavallisuuttani. Totta puhuakseni minua jännittää aika lailla. Jätän keskeneräiset läksyni keltaiselle pöydälle, ja poistun oleskeluhuoneesta pyöreästä, mäyränkoloa muistuttavasta muotokuva-aukosta. Matkalla lounaalle kelaan mielessäni erilaisia esittelyjä. "Hei, nimeni on Zacharias Smith", toimii varmasti. Tavallisempaa en keksi. Ehkä normaalit ihmiset voisivat lisätä "hauska tutustua", mutta enpä taida ryhtyä valehtelijaksi.
Kun pääsen suureen saliin, ensimmäinen asia, jonka ylikierroksilla olevat aivoni huomaavat, on Luna Lovekiva juoksemassa minua kohti vaaleat hiukset hulmuten ja keltaiset retiisit korvissa killuen.
"Kuulin, että olet tulossa Saivartelijaan töihin kesäksi!" hän sanoo hengästyneenä ja pysähtyy eteeni, vähän alle metrin päähän. Epämiellyttävän lähelle. Pystyn tuntemaan hänen tiheät henkäyksensä kasvoillani. Otan askeleen taaksepäin ennen kuin vastaan.
"Öh… En vielä tiedä, minulla on tänään työhaastattelu."
"Tiedän", Luna toteaa hitaasti ja näyttää jo uppoutuneen omiin maailmoihinsa. Hänen ulkonevien silmiensä katse on kohdistunut pari senttiä pääni yläpuolelle ja hän näyttää keskittyvän kovasti. Vilkaisen taakseni selvittääkseni, mitä tyttö katsoo, mutten näe mitään epätavallista.
"Kunhan vain tarkistin, pörrääkö pääsi ympärillä rikkokirejä", hän tiuskaisee vaikeasti luettava ilme kasvoillaan, ja minä tuijotan häntä äimistyneenä.
"Hyviä uutisia sinun kannaltasi - en havainnut yhtään." Niine hyvineen hän lähtee hyppelehtivin askelin kohti eteishallia.
Seison paikallani iäisyydeltä tuntuvan ajan, kunnes saan itseni taas koottua. En voi olla ajattelematta, että mitäs hittoa. Ensimmäinen asia: pääni ympärillä ei pyöri rikkokirejä (mitä ikinä ovatkaan). Toinen asia: Luna juuri tiuski minulle. Luna Lovekiva ei ikinä tiuski kenellekään. Hän on omissa mielikuvitusmaailmoissaan, katsoo ihmisiä seesteisesti ja laukoo liiankin rehellisiä kommentteja. Mutta hän ei tiuski.
Okei, en ole ikinä ollut erityisen mukava Lunalle. Itseasiassa en edes ole jutellut hänelle pahemmin - paitsi silloin kun piikittelin häntä jostain (hei piikittely on ihan normaalia jos kohteena on tyttö joka ryntäilee ympäriinsä retiisit korvissa huudellen ihmisille rikkikurista, hänhän suorastaan kerjää sitä). Sitä paitsi - on hänelläkin ollut huippuhetkensä. Pari kuukautta sitten huispausottelussa koko koulu sai kuulla aika mukavaa settiä siitä, miten minuun on varmasti tarttunut luuseripöpö. Okei, se ei ollut parhaita huispauspäiviäni, mutten minä niin huono ollut!
…Siltikään, hän ei ikinä ole ollut tahallaan millään muotoa ilkeä kenellekään. Miksi minua edes kiinnostaa? Aivan sama jos Luna on yhtäkkiä päättänyt vihata minua. Itseasiassa sehän on vain parempi - ehkä hän kirjoittaa isälleen ja pakottaa hänet olemaan ottamatta minua töihin.
Kävelen puuskupuhien pöytään ravistaen päästäni Lunaan liittyvät ajatukset. Istuudun ja lapan lautasen täyteen perunaa, ruoka saa aina aivoni nollaantumaan. Susan Bones kyselee minulta työhaastattelusta ja haluaa tietää jännittääkö minua.
"Miksi kaikki tuntuvat tietävän työhaastattelustani?" Kysymykseni kirvoittaa ruokailijoista naurua.
"Okei, myönnän. Saatoin mainita siitä pari kertaa."
"Pari kertaa? Sinulla taitaa olla ihan oma määritelmäsi parille", Susan nauraa iloisesti. Hän kuitenkin lopettaa aiheesta puhumisen, ilmeisesti huomatessaan happaman naamani.
Onneksi kello tulee pian vähän yli puolenpäivän, ja lähden Ernien ja Justinin kanssa kohti Tylyahoa. Rupattelemme mukavasti kesäsuunnitelmista. Justin kertoo lähtevänsä vanhempiensa kanssa lomalle Kreikkaan.
"Sanoitko lentokoneella?" Ernie kysyy hämmentyneenä. "Siis jonkinlainen kone, joka lentää? Vähän niinkuin luuta vai?"
"Ei. Olen selittänyt tämän teille aikaisemminkin", Justin huokaisee. Säälin häntä mielessäni. On varmasti vaikea olla jästisyntyinen, kun joutuu jatkuvasti selittämään jästejen monimutkaisien keksintöjen saloja. Jos minä olisin hän, hermostuisin varmasti alta aika yksikön ja sepittäisin omasta päästäni kaikenlaisia "jästien keksintöjä". Vaikkapa sellaisen koneen, jonka voisi laittaa itsensä tilalle työhaastatteluun. En toisaalta ihmettelisi, vaikka jästit olisivat oikeastikin keksineet sellaisen, kun kuuntelee Justinin juttuja lentävistä koneista ja mööttöröistä.
Tunnelma Tylyahossa on leppoisa. Käymme Sekon pilapuodissa ja Hunajaherttuassa ja olemme juuri matkalla Kolmeen luudanvarteen kermakaljalle, kun Ernie palauttaa minut maanpinnalle.
"Zacharias? Kello alkaa olla melkein kaksi. Eikö sinun pitäisi suunnata Sianpäähän?"
Huokaisen ja myönnän hänen olevan oikeassa. Löntystelen hitaasti kohti siivotonta pubia. Ovelle päästyäni viivyttelen vielä hetken. Viimeiset hetkeni perääntyä ovat käsillä. Mutta eihän se ollut alun alkaenkaan mikään vaihtoehto. Astun siis sisään.
Silmäni vasta totuttelevat yhtäkkiseen valaistuksen vaihdokseen, kun tunnen jo jonkun käden kädessäni.
"Sinä olet varmasti Zacharias Smith! Hauska tutustua, minun nimeni on Ksenofilius Lovekiva!"
Räpyttelen silmiäni hämmentyneenä ja kun vihdoin pystyn näkemään jotain, toivon, etten pystyisi.
Edessäni seisoo pitkähkö parrakas ukko, joka on sonnustautunut kirkkaanvihreään kaapuun, jonka etumus on täynnä erilaisia pinssejä "iskevin", vilkkuvin tunnuslausein (kuten vapaus kurkilaisille, I love limpit ja pakoilevien kärpässienten pyydystysseura). Hänellä on vaaleat hiukset, ja hän hymyilee aidonnäköistä hymyä. Hänen silmänsä ovat kuitenkin uneksivat, ja mieleeni tulee hänen tyttärensä harmaansiniset silmät (mistä edes tiedän minkä väriset silmät Lunalla on?). Ilme alkaa hiljalleen muuttua hölmistyneeksi, ja tajuan, että minun pitäisi sanoakin jotain eikä vain seistä siinä tyhmänä, yhä ravistellen miehen kättä.
"Joo, se on minun nimeni."
"Mainiota, mainiota. Eiköhän sitten aloiteta", Ksenofilius sanoo haltioissaan. Hän johdattaa minut läpi nuhruisen Sianpään nurkkapöytään, johon hän on jo ilmeisesti tilannut juomat. Ilahdun ajatuksesta, että saan sisuksia lämmittävää kermakaljaa suoniini, mutta jo sekunnin murto-osassa tajuan tuopin sisällön olevan jotain ihan muuta. Sieraimiini leviää palaneen kumin katku. Yritän olla yökkäämättä kun istahdan alas.
"Ah, herra Smith. Pidin oikein paljon hakemuksestasi. Erityisesti se kohta, jossa kuvailit itseäsi 'tiedonjanoiseksi', herätti kiinnostukseni."
"Kuvailinko todella?"
"Hahhah, olet oikea vitsiniekka. 'Taistelen totuuden löytämiseksi vaikka kuolemaani saakka' - kuulostaako yhtään tutummalta? Yhtä kaikki lainaus hakemuksestasi."
Okei. Nyt muistan. Miten onnistuinkin lähettämään tuon hakemuksen juuri Saivartelijaan? Tottakai herätin Ksenofiliuksen huomion noin räikeillä ilmaisuilla. Noh, nyt täytyy vain yrittää esittää mahdollisimman tylsää ja olla kiinnostumatta mistään.
"Taitaa minulla olla hämärä muistikuva…"
Seuraavaksi Ksenofilius Lovekiva kyselee minulta kaikenlaista - lapsuudestani, ystävistäni, kiinnostuksenkohteistani. Vastailen kaikkeen yhdellä tai kahdella sanalla ja sanon olevani kiinnostunut vain huispauksesta. Välissä hän yrittää saada minut juomaan hänen tilaamaansa litkua. Kieltäydyn. Välillä taas hän itse vaipuu omiin aatoksiinsa ja minä pidätän hengitystäni.
Tilanne on kuitenkin yllättävän nopeasti ohi. Astuessani ulos Sianpäästä tunnen oloni onnistuneeksi. Olin tavis! Otan pari rauhallista askelta mutta pian pinkaisen juoksemaan kohti Kolmea luudanvartta. Kermakaljan aika!