Ficin nimi: Unesta ikuisuuteen
Kirjoittaja: Beyond
Ikäraja: K-11
Fandom: Death Note
Paritus: Matt/Mello
Genre: Romance & Angst
Vastuuvapaus: En omista hahmoja, enkä saa korvausta fandomilla leikkimisestä.
***
Avasin silmäni. Hetken ajan näkökenttäni oli pelkän valkean autiouden täyttämä. Kirkkaus ei kuitenkaan satuttanut silmiäni. Nousin pystyyn oikoen jäseniäni ja siristäen silmiäni. Vähitellen aloin erottaa rakennusten siluetteja, ja ympäristö muuttui surrealistisen hitaasti jotakuinkin tunnistettavaksi – paikka vaikutti jonkinlaiselta sekoitelmalta kaikkia tuntemiani koteja. Mieleni ja kehoni olivat ikään kuin kohmeessa. En jaksanut pohtia, minkä vuoksi horisonttia koristivat sekä kupolikattoinen linnake että viime aikoina tutuksi käyneen kukkulan varjo. Olin ajatellut viime päivinä aivan liikaa. Irvistin hieman muistellessani kolmea viimeistä päivää. Niinä päivinä olin ensimmäistä kertaa tiedostanut kunnolla, että olin elänyt koko elämäni pelaten aavistuksen verran liian vaarallista peliä. Oikeastaan viimeisimmät elinvuoteni olivat olleet silkkaa veitsen terällä taiturointia. En ollut pysynyt edes laskuissa siitä, kuinka monta kertaa kuolema oli käväissyt lähellä – oli aika yllättävää, että olin ylipäätään onnistunut pysyttelemään elossa yli kaksi vuosikymmentä.
Sumuiset muistot alkoivat palata hiljalleen mieleeni. Matt oli rukoillut päiväkaupalla, etten tekisi mitään harkitsematonta. Hän oli käskenyt minun pysytellä elossa tavalla tai toisella. Olin väittänyt sinnikkäästi, ettei mikään suunnitelmassani voisi mennä vikaan. Todellisuudessa olin ollut aikalailla varma siitä, että suunnitelmani koituisi lopukseni. En ollut edes jaksanut toivoa pelastumista. Totta kai jokaisen ihmisen mielessä käväisi silloin tällöin ajatus puolisosta ja omakotitalosta valkoisella aidalla, sekä ajatus siitä niin helvetin täydellisestä amerikkalaisesta nurmikosta, mutta toisaalta se elämä oli ollut minulle saavuttamaton jo useita vuosia. Onnelliset loput olivat aina olleet tavallisille ihmisille, eikä minua ollut voitu laskea sellaiseksi aikoihin. Toisaalta tuskinpa olin menettänytkään mitään: tavallisiin ihmisiin kai voitiin vielä laskea moskovalaisten kurjaakin kurjempien orpokotien kasvatit, joista tuli myöhemmin säälittäviä pikkurikollisia. Siihen verrattuna epätavallinen elämä oli ollut pelkkä palvelus minulle. Sitä paitsi en olisi ikinä tavannut Mattia, ellen olisi ollut yksi niistä harvoista, jotka saivat tilaisuuden todistaa kykynsä Englannissa.
Matt...
Tunsin syyllisyyden pistoksen lävistävän rintakehäni. En ollut koskaan muistanut kertoa punapäälle, miten paljon hän merkitsi minulle. Vaikka olinkin huomautellut yhtenään tupakansavun hajusta, olin oppinut salaa rakastamaan tuoksua. Se oli tuntunut loppujen lopuksi kotoisalta. Olin ehkä kritisoinut punapäätä laiskuudesta ja aikaansaamattomuudesta, mutta todellisuudessa mikään ei ollut tuntunut paremmalta kuin ne lukuisat tunnit, joina Matt oli yrittänyt opettaa minua kärsivällisesti pelaamaan videopelejä. Tulos oli ollut ehkä laimea, mutta ainakin olin saanut olla lähellä toista. Loppujen lopuksi ei ollut mitään, mistä en olisi nauttinut Mattin seurassa.
Me olimme kokeneet yhdessä enemmän kuin pystyin edes muistamaan. Päädyimme huonetovereiksi, koska fiksut englantilaiset otaksuivat, että tulisimme parhaiten toimeen luonteiltamme. Aluksi olimme kommunikoineet viittomalla yhteisen kielen puuttumisen vuoksi, mutta jollain tasolla olimme silti aina ymmärtäneet toisiamme. Olimme onnistuneet hankkiutumaan vaikeuksiin yhdessä vasta kahden vuorokauden tuntemisen jälkeen pihistettyämme jonkin avainnipun. En ollut ymmärtänyt yksityiskohtaisesti elekielestä, mihin tarvitsimme ylipäätään kyseistä nippua, enkä ollut muistanut kysyä sitä jälkeenpäinkään. Selvittämättömiä asioita oli aivan liikaa.
Pysähdyin hetkeksi vetääkseni henkeä syvään. Vanhat muistot saivat minut tuntemaan oloni surkeaksi. En ollut koskaan ollut huolissani itsestäni, mutta en ollut koskaan tahtonut saattaa Mattia kuolemaansa. Hänen olisi pitänyt pelastua ja aloittaa uusi elämä alusta. Punapää ei ollut koskaan tahtonut edes osalliseksi sitä sekasortoa, joka oli päättänyt hänen päivänsä. Olin ollut aina kiitollinen siitä, että Matt oli luvannut pysytellä vierelläni loppuun asti. En ollut estänyt häntä varsinaisesti, kun hän oli jättänyt Englannin mukavuudet taakseen vain lähteäkseen mukaani. En ollut ikinä kieltänyt häntä seuraamasta minua. Joku kunniakkaampi ihminen olisi todennäköisesti estänyt hänelle tärkeintä ihmistä sekaantumasta mihinkään epämääräiseen, mutta jollain itsekkäällä tasolla olin aina tahtonut pitää Mattin lähelläni. Minä olin tarvinnut häntä kipeämmin kuin olin koskaan myöntänytkään. Mattin lähellä en ollut koskaan tuntenut oloani turvattomaksi. Hänen läheisyydestään oli tullut minulle jotain, mikä sai minut tuntemaan aina oloni kotoisaksi – jopa silloin, kun olimme olleet kirjaimellisesti taivasalla sateessa ja pohtineet, mihin ihmeeseen me olimme menossa.
Tunsin kehoni tärisevän hieman. En jaksanut enää estää kyyneleitä valumasta poskilleni, vaikka tavallisesti olisin mieluummin purrut kieleni poikki kuin antanut tunteilleni sellaista valtaa. Matt oli kuitenkin lopullisesti poissa, joten en nähnyt enää mitään syytä ryhdistäytyä. Olin hemmetti soikoon joutunut katselemaan hänen ruumistaan yhdestä kirotusta matkatelevisiosta hetkeä ennen kuin auto oli törmännyt johonkin ja olin päätynyt urbaaniin Mikä-Mikä-Maahan. En ollut aiemmin uhrannut ajatustakaan olinpaikalleni, mutta todennäköisesti olin todellisuudessa neliraajahalvaantunut koomapotilas, jonka kuulustelemista odoteltiin jo innolla. Ajatus heräämisestä ei siis erityisesti houkutellut minua.
Tunsin keveän tuulenvireen hyväilevän kasvojani. Saatoin haistaa tupakansavun ja colan sekaisen lohduttavan tuoksun. Matt oli ollut kuolleena vain jokusen tunnin, ja silti ikävöin häntä vain niin, että pelkkä kaipaus sai minut tuntemaan fyysistä kipua. En ollut varma edes siitä, kuinka ihmeessä pystyin hengittämään. Syyllisyys – olin ollut aiemmin tietoinen sanan merkityksestä, mutta vasta nyt aloin sisäistää sen. Saatoin melkein kuulla Mattin rauhallisen äänen korvissani. Painoin silmäni kiinni. Olisin antanut aivan kaikkeni vain kertoakseni punapäälle, miten pahoillani olin. Annoin vihdoin itselleni luvan vaipua syvään epätoivoon. Loppujen lopuksi kaikki oli ollut turhaa. Mustuus täytti näkökenttäni, enkä vaivautunut vastustelemaan.
***
”Mells?”
Hätkähdin kuullessani tutun äänen. Tunsin keveän kosketuksen olkapäälläni. Jokin pieni järjen tapainen ääni pääni sisällä moitti minua. Jos olisin yrittänyt vähääkään, olisin saattanut löytää jonkinlaisen ulospääsyn hetki hetkeltä surrealistisemmaksi käyvästä unenomaisesta tilasta. Vaan tahdoinko minä todella mitään muuta kuin tätä? Ehkäpä voisin kuvitella vielä hetken ajan, että Matt todella oli lähelläni. Tunsin vahvojen käsivarsien kietoutuvan varovaisesti ympärilleni takaapäin.
”Matty?” kysyin hiljaisesti. Pelottavinta oli, että en tahtonut enää mitään muuta kuin kuulla toisen vastauksen.
”Siltä vaikuttaisi”, ääni näpäytti hellästi. Käänsin katseeni hitaasti kohdatakseni tummansiniset silmät. Sopersin jotain, mistä en saanut enää itsekään selvää. Tunsin jälleen kyynelten nousevan silmiini, vaikka koetin räpytellä kiivaasti.
”Vielä eilen luulin, ettei mikään maailmassa saisi blondiani mykistymään”, Matt hymähti tiukentaen hieman otettaan ympärilläni.
”Kuolleeksi olet yllättävän piikikäs”, mutisin hiljaisesti painaen pääni vasten toisen hartiaa. Hetken kuluttua pehmeät sormenpäät hyväilivät hiuksiani. En enää tiennyt, kuinka selviäisin ikinä siitä, jos tuo uni olisi katkennut jostain syystä.
”Kuolleeksi olet yllättävän pehmeällä päällä.”
Hetken ajan tunsin tarvetta väittää vastaan. Toisaalta oli paljon mielekkäämpi leikitellä ajatuksella, jonka mukaan minä ja Matt olimme jostain syystä päätyneet jälleen samaan paikkaan. Niinpä kokosin itseni hetkeksi ja koetin väläyttää jonkin hymyn tai virneen tapaisen.
”Vai että pehmeällä? Pyh”, tokaisin, joskaan olemukseni ei varsinaisesti imarrellut sanojani. Matt naurahti hiljaisesti.
”Olet niin suloinen, kun yrität pitää tuon kovan asenteesi”, hän totesi sitten pörröttäen hieman hiuksiani. Tunsin pienen punan nousevan poskilleni.
”Luulin menettäneeni sinut kokonaan”, aloitin, vaikka kuulinkin ääneni särähtävän hieman. Pakotin tunteet hetkeksi syrjään kyetäkseni jatkamaan aavistuksen verran terävämpään sävyyn:
”Vähemmästäkin sitä menettää...
itsekurinsa.”
”Toki.”
Matt painoi pienen suudelman poskelleni. Vastasin siihen hiljaisuudella. Kirosin itseäni, sillä sanat tuntuivat juuttuvan kurkkuuni huolimatta siitä, että puhumattomia sanoja oli keräytynyt jo aivan liikaa. Pelkäsin, että jossain vaiheessa uni vaihtuisi. Tuudittauduin punapään läsnäoloon niin epätoivoisesti, että tiesin olevani jo tuhon oma.
”Tuota... Matty?” sain lopulta kysytyksi. Ääneni oli hädin tuskin kuiskausta kuuluvampi.
”No?”
Haeskelin hetken aikaa oikeita sanoja, joskin jokainen vaihtoehto tuntui vähintäänkin sopimattomalta. Anteeksipyyntö toisen tapattamisesta olisi ollut lähinnä surkuhupaisa.
”Tiedäthän, ettei minun ollut koskaan tarkoitus vetää sinua mukaan tähän näin syvälle?” kysyin lopulta. Matt katsahti minuun tavalla, jota en oikein osannut tulkita. Hän kuitenkin nyökkäsi. Jostain syystä tunsin oloni hetkessä kahta kurjemmaksi.
”Olen niin pahoillani”, mutisin hiljaisesti. Osa minusta pelkäsi yhä, että toisen läsnäolo kaikkoaisi iäksi sillä hetkellä, kun saisin sanottavani sanotuksi.
”Älä ole. Minun valinnastanihan tässä on kyse”, Matt puhui. Ihmettelin, miten hänen äänensä saattoi olla yhä niin rauhallinen ja lempeä. Ilmeisesti Matt huomasi kysyvän katseen silmissäni, sillä hän jatkoi:
”Tiedätkö, mitä minä olen toivonut viimeisten vuosien aikana? Sitä, että saisin viettää lopun elämästäni sinun kanssasi. Olisihan se aika voinut olla pidempikin, mutta ainakin sain kaiken, mitä tahdoin.”
Sydämeni jätti välistä lyönnin tai ehkäpä jopa kaksi.
”Ainoa asia, josta olen oikeastaan pahoillani, että sinun piti seurata niin pian perässäni. En ikinä myöntänyt tätä, mutta ainoa asia, josta ikinä välitin, olit sinä. Kunhan sinä olit onnellinen, olin minäkin sitä – olin valmis tekemään mitä tahansa puolestasi.”
”Miksi?”
Matt näytti miettivän tarkoin, mitä vastata. Toisinaan olisin toivonut vastauksia, joita ei olisi lausuttu harkiten. Spontaaneja vastauksia olisi ollut niin paljon helpompi tulkita oikein. Matt huokaisi kevyesti ja kohautti lopulta olkapäitään.
”Tarvitsenko minä perusteita sille?” hän kysyi.
”Etpä kai”, vastasin. Vaihdoimme jälleen uuden katseen, joka oli pidempi kuin yksikään ikinä aiemmin vaihtamamme silmäys. Tumman siniset silmät olivat täynnä lämpöä ja tyyneyttä – aivan kuten ne aina olivat. Katseessa oli kuitenkin jotain sellaista, jota en ollut aiemmin huomannut; jotain kiintymystä, kaipuuta ja ystävyyttäkin syvempää. Hetken kuluttua niin tummansiniset silmät kuin omanikin painuivat kiinni. Tunsin toiset huulet omillani. Vastasin suudelmaan aluksi hellästi ja tunnustelevasti. Annoin punapään vetää minut lähemmäs itseään, enkä vastustellut suudelman syventymistä intohimoisen vaativaksi. Käteni hakeutuivat hyväilevään toisen yläruumista, ja tunsin hänen vastaavan liikkeisiini hellästi. Lopulta irrottauduimme toisistamme henkiämme haukkoen. Emme kuitenkaan päästäneet täysin irti toisistamme, vaan pysyttelimme jotakuinkin sylitysten. Hiljaisuus välillämme ei ollut varsinaisesti epämukava, mutta vielä tietyt sanat täytyi lausua.
”Minä rakastan sinua”, kuulin hiljaisen kuiskauksen.
”Minäkin sinua.”
Pujotin käteni toisen käteen ja annoin pääni levätä punapään olkaa vasten.
”Sano, että tämä on todellista”, pyysin hiljaisesti.
”Pakkohan tämän on olla. Meistä kumpikaan ei alentuisi imelään käytökseen pelkän unen vuoksi”, Matt totesi kiusoittelevasti sipaisten hiuksiani samaan aikaan. Hymähdin pienesti, joskin epävarmuus kalvoi mieltäni.
”Olisin tarpeeksi epätoivoinen jo uneksimaan sinusta ja minusta yhdessä Titanicin kannella”, totesin pakottaen pienen naurahduksen siivittämään sanojani.
”Olisitko? Jos olet todella niin epävarma tästä, Mells, ehkä sinun kannattaisi muistella, mitä tapahtui ennen kuin päädyit tänne.”
Jouduin pinnistelemään ankarasti muistaakseni edes ohjaustangon, jota olin puristanut rystyset valkoisina. Kuultuani uutiset toisen kuolemasta olin kulkenut jonkinlaisen sumun verhoamana. En ollut jaksanut välittää laisinkaan enää ympärilläni tapahtuvista asioista. Olin vain tahtonut suorittaa tehtäväni loppuun nopeasti. Muistin etäisesti suoran tien ja auringon ensimmäiset säteet. Suuren rakennuksen varjo edessäni oli näyttänyt, että päämäärä oli saavutettu. Mattin kuolemaa lukuun ottamatta kaikki oli mennyt suunnitelman mukaan. Olin jo valmistautunut pysäyttämään, kun yhtäkkiä viiltävä kipu oli lävistänyt rintakehäni. Olin jollain tasolla tiedostanut, että olin menettänyt hallinnan ajoneuvosta, mutta koko ruumiini läpi kulkenut kipu oli estänyt minua tekemästä mitään. Olin vain voinut kuunnella kauhusta kankeana sydämeni ääntä, joka oli tykyttänyt hullunlailla vailla minkäänlaista säännöllistä rytmiä. Oli ollut aivan kuin lihas olisi pyrkinyt ulos rintakehästäni. Hengittäminen oli käynyt mahdottomaksi, ja sykkivä tuska oli saanut minut toivomaan sen kaiken vain olevan ohi nopeasti. Viimeiset sekunnit olivat tuntuneet tunneilta. En ollut koskaan miettinyt kuolemaani tai sen jälkeistä elämää. Rukousnauha kaulassani oli ollut minulle vain arvotonta rihkamaa. Siitä huolimatta viimeisten sydäntenlyöntien aikana olin puristanut korua tiukasti rintani päällä toivoen, että jos kyseessä olisi todella loppu, voisin nähdä vielä Mattin uudelleen tuntemattoman tuolla puolen.
”Se on siis todellista”, mutisin hiljaisesti enemmän itselleni kuin Mattille. Punapää nyökkäsi vaisusti. Surumielinen hymy koristi hänen huuliaan hetken, mutta mukana joukossa oli häivähdys onnea.
”No, ajatellaanpa positiivisesti. Sait tahtomasi. Avitit sitä pientä lammaspoikaa nappaamaan sen kirotun vihkosen, ja hän on henkensä velkaa sinulle ja ehkä ihan vähän minullekin”, Matt totesi virnistäen. Naurahdin hieman.
”Sitä paitsi me olemme samassa paikassa samaan aikaan, vaikka eipä sinullakaan taida olla mitään aavistusta siitä, missä tarkalleen ottaen olemme”, punapää jatkoi sitten.
”Ei ole, mutta ei tämä nyt niin paha voi olla. Näyttäisi siltä, ettemme pääse toisistamme ikinä eroon”, totesin virnistäen. Kaikki tuntui olevan kuin ennenkin: Matt ja minä vitsailemassa kuolemasta häpeilemättömän kevyeen sävyyn.
”Aivan kuin tahtoisinkaan sinusta eroon.”
”Aivan varmasti tahdot viimeistään siinä vaiheessa, kun savukkeesi loppuvat.”
”Olet jälleen aivan liian kirkas pieni päivänsäde.”
”Tiedän.”
