Nimi: Miten olisi kuolema...
Kirjoittaja:Damons
Parituksia ei ole
Ikäraja: K11
Fandom: NCIS Yukimura lisäsi fandomin alkutietoihin.
Genre: Tragedia
Summary: Entä jos Ari olisikin tappanut Abbyn:kin?
A/N: Alkoi ajatus pyörimään tälläisestä Oneshotista, josta kirjoitin sitten kaksi versiota. Tämä on parempi. Oli yhtä tuskaa kirjoittaa tätä, joten toivon teidän tykkäävän.
Lasi pirstoutuu tuhansiksi sirpaleiksi. Sirpaleet tippuivat niin lyhyen, mutta silti niin pitkän matkan rikkootuen enemmän osuessaan lattiaan. Korvissani kaikui jatkuva piippaus, aivan kuin sydänkoneesta, kun sydän pysähtyy. En kuullut mitään muuta. Edessäni lasinsirpaleet värjäytyivät punaiseksi omasta verestäni. Makasin maassa en voinut nousta, en voisi. Hengitin raskaasti paineen kasvaessa keuhkoissani. Niin monesti olimme Gibbsin kanssa puhuneet luodin "torjuvasta" lasista mutta emme koskaan vaihtaneet sitä. Nyt se tuntui virheeltä, todella isolta ja tuskalliselta virheeltä.
Kaikenlisäksi hetki oli huonoin mahdollinen. Kaikki, Tony, Gibbs ja Mcgee olisivat kentällä. Ketään ei ollut kuulemassa luodin riipaisevaa osumaa... ja sen paukahtamista seuraavaan seinään. Ei kukaan paitsi...
Nostin katsettani hiukan ja näin Katen. Se ei voinut olla mahdollista. Kate oli kuollut, hän oli kuollut. Ystäväni on ruumishuoneessa alakerrassa. Nyyhkäisin...
"Hei, älä itke." Kate kuiskasi lämpimästi. Hän laskeutui tasolleni ja nosti pääni syliinsä.
"Sinun on kestettävä, pysyttävä hereillä ja elossa. Ymmärsitkö niin kauan, että Gibbs ja muut saapuvat."
Katsoin Katen ruskeisiin silmiin kauhuissani. Miten pystyin tuntemaan Katen kädet omissani, miten kuulin hänet niin selkeästi.
"Entäs jos he eivät tule ajoissa?" nyyhkäisin pelonsekaisten kyyneleiden seasta. Kate suukotti otsaani ja silitti hiuksiani.
"He tulevat, lupaan sen..." hän sanoi tuskin kuultavalla äänellä. Aivan kuin antaakseen voimia minulle jaksaa siihen asti, että he tulisivat. Hymyilin ystävälleni lämpimästi.
"Miten.. Miten voin nähdä sinut?" kysyin epävarmasti. En voinut ymmärtää, mikään tapahtumista ei ollut mahdollista, paitsi ampumisen osalta.
"Mieli tekee ihmeellisiä asioita kestääksen tarpeeksi pitkään.." En ymmärtänyt Katen sanoja, ehkä se johtui kasvavasta kivusta, joka sumensi ympäristöni. Ehkä se johtui siitä, että luulin sekoavani. Näin kuolleen ystäväni se ei voinut olla millään tavalla normaalia.
"Minulla on niin kova ikävä sinua..." ääneni nousi loppua kohden niin kimeäksi, että se sattui korviini. Ähkäisin tuskasta, joka kasvoi. Veri vuosi hitaasti, mutta varmasti ulos kehostani.
"Minäkin ikävöin teitä kaikkia aivan mahdottoman paljon... Et tiedäkkään kuinka paljon kaipaan teitä kaikkia..."
Kate murtui loppua kohden. Puristin hänen kättään lohduttavasti, vaikkei se tuskin auttaisi.
"Mitä minä tässä suren omaa kohtaloani, kun minun pitäisi auttaa sinua..." Kate naurahti lyhyesti, mutta vakoitui pian. Naurahdin hieman, mutta se sattui niin paljon, että päätin itsekkin hiljentyä.
Oveen koputettiin. Jokainen isku oveen sai näkökenttäni väreilemään. Kuulin Tonyn äänen ja yritin vastata. Paniikki kalvoi sisustaani.
"Ei mitään hätää, hän kuuli kyllä, niin kuin aina Tony Dinozzo kyllä kuulee kaiken..." Kate naurahti ajatukselle. Hän taitaa kaivata Tonya yhtä paljon kuin Tony kaipaa häntä. Olin aina ollut varma siitä että he olivat enemmän kuin työpari.
"Niin olimmekin, kuin sisarukset...." Kate huokaisi hymyillen. Kurtistin kulmiani. Niinhän he olivatkin olleet...
Oveen ilmeisesti luotiin yksi hyvin äkäinen potku, sillä se aukesi voimalla. Säleet lensivät eteeni. En voinut olla tuntematta sääliä ovea ja sen saranoita kohtaan.
"Mitä helvettiä! Abby!" Tonyn hätäinen huuto sai Katen katoamaan.
"Ei älä mene... Ei!" Huusin turhautuneena. Ei Kate voinut jättää minua nyt. Ei hän voinut.
"En minä mene mihinkään..." Tony kuiskasi laittaen kädet haavani päälle.
"Tony älä tuo sattuu!" huusin kivusta, joka tuntui salamoivan ympäri kehoani.
"Abby, vuoto täytyy tyrehdyttää tai sinä kuolet. Olet menettänyt nyt jo liian paljon verta. En voi antaa sinun kuolla!"
Ravistelin päätäni. Tonyn kosketus sattui liikaa. Kurtistin silmäni umpeen ja huusin tuskasta. Käskin Tonyn irrottaa otteensa, mutta se ei höllännyt ollenkaan. Itkin, miksi hän satutti minua vain lisää.
"Abby.... Sinun on ymmärrettävä.." Hän kuiskasi kaivaen puhelintaan tärisevin käsin. En voinut ymmärtää. Hän oli ajanut Katen pois. Hän oli aiheuttanut vain lisää tuskaa. Minulla oli ollut hyväolo ennen hänen tuloaan. Tony pudotti puhelimensa, koska veri oli tehnyt hänen käsistään hyvinkin liukkaat. Hän kirosi hiljaa itselleen. Henkäisin raskaasti, aivan kuin en olisi täällä. Hän käyttäytyi törkeästi, koska hän ei kiinnittänyt huomiota minuun. Vaan siihen, että saisi tänne enemmän ihmisiä suremaan Abby rukan surkeaa kohtaloa... Lopulta Tony sai puhelimen käteensä ja hän soitti...
Hänen takanaan soi puhelin. Tony siirtyi pois tieltä, jolloin terävä läimäysi iskeytyi häntä niskaan. Gibbs asettui viereeni painaen vuotavaa haavani. Ihme kyllä Gibbsin ote ei tuntunut yhtä kipeältä kuin Tonyn.
"Idiootti!" Hän huudahti todella vihaisesti. Tony katsoi ihmeissään pomoonsa.
"Mitä sinä oikein ajattelet. Soita hätänumeroon ensin!" Tonyn ilme muuttui kirkkaammaksi. Aivan kuin lamppu olisi syttynyt ensimmäistä kertaa vuosiin hänen päässään.
"Abby katso minuun.... Tiedän, että tämä sattuu." Gibbs yritti peitellä kyyneleitään, mutta minä näin ne. Vaikkei hän niitä näyttänytkään. Tunsin hänet liian hyvin. Teki kipeää nähdä Gibbs noin heikkona...
"Rakastan teitä..." kuiskasin ääneni murtuessa loppua kohden. Kymmenet kyyneleet alkoivat valumaan alas poskiani. Gibbs ei vastannut vaan laski kätensä hiuksiini silittäen niitä hellästi. Gibbsin kädet peittyivät nopeasti minun vereeni. Aloin täristä hiljalleen...
"Gibbs minulla on kylmä..." kuiskasin ääneni vapisi. Liian kylmä. Gibbsin katse muuttui pelokkaaksi, aivan kuin silloin Katen kuoleman aikoihin. Hän sulkeutuisi minun takiani taas. Hän ei olisi Gibbs ilman minua. Ties kuinka pahaa vahinkoa saisin aikaan, jos kuolisin.
"En halua kuolla..." Yskäisin kuuluvasti, tunsin veren maun suussani.
"Shhh..." Gibbs hyssytteli ja silitti tiuhemmin mustia hiuksiani. Kuulin kuinka hän kirosi jotakin sairaanhoitajista. Liikaa tuskaa hänelle, liikaa minulle. Purin huultani ahdistuksesta. En halunnut jättää heitä. En halunnut.
Kate seisoi oviaukossa ja viittoi luokseen. Nousin ja näin ruumiini Gibbsin sylissä. Näin kuinka hän nosti ruumiini syliinsä ja halasi sitä lujasti.
"En halua..." itkin Katelle...
"En halua!" Huusin lujempaa. Kuulin kuinka Gibbs alkoi itkemään. Ei sen pitänyt mennä näin. Tämä on väärin.
"Tiedän.. En minäkään halunnut. On aikasi." Pudistelin päätäni uhmakkaasti. Tony putosi polvilleen peittelemättä itkuaan. Rutistin käteni nyrkkiin.
"Voi Tony..." huokaisin itkien ja putosin itsekkin polvilleni. Yritin kurkottaa Tonya kohden, mutten onnistunut. Kate tarttui käteeni. Pudistelin yhä päätäni.
"Enkö voi palata?" kysyin hiljaisesti. Katsellen yhä Tonya, joka oli maassa itkien. Hän ei kestäisi enenpää. Tonyn kädet kurkottautuivat hiuksille ja hän kiskoi niitä turhautuneena. Hän kuiskasi nimeni, sitten Katen nimen. Kurtistin kulmiani. Yhä useamman kyyneleen vallatessa silmäni.
"Et voi... Olet kuollut. Voit palata heidän mieliinsä, uniinsa. Mutta en ruumiillisesti."
"Se on liian vähän! En halua vain mielellistä kosketusta haluan nähdä heidät, halata heitä. Kertoa että minulla on kaikki hyvin! En halua jättää heitä!"
Hautakivessäni olisi lyhyt teksti:
Abby Sciuto, kaikkien rakastava tutkija perheenjäsen, pikkusisko ja ystävä.
