Ficin nimi: Sota (anteeksi tosi typerä ja epäomaperäinen otsikkoni, en ole kolmessa kuukaudessa keksinyt tälle parempaa nimeä)
Kirjoittaja: Karmi
Tyylilaji: Angst, one-shot
Ikäraja: K-11
Paritus/Päähenkilöt: Remus Lupin/Sirius Musta (RL/SM)
Yhteenveto: Millaista elämä onkaan sodan aikana Remukselle ja Siriukselle?
A/N: Olen ihan järkyttynyt S/R-ficcien vähyydestä, ja halusin vähän auttaa korjaamaan tätä tasapainoa. S/R on ylivoimaisesti lempiparitukseni ja toivon, että olen saanut tämän ficin kirjoitettua heidän hahmoja kunnioittaen. Kommentit ovat aina erittäin arvostettuja!
------------
Usein sodan aikaisina öinä Sirius kietoutui minuun ja aneli minua vakuuttamaan, ettei kenellekkään sattuisi mitään. Minähän en voinut luvata hänelle mitään, mutta vakuuttelin silti että kaikki kääntyisi parhain päin siihen saakka kunnes hän rentoutui tarpeeksi nukahtaakseen. Loppuyö minulla oli tapana valvoa mielessäni pelottava ajatus, että Sirius oli jo luovuttanut.
Siriuksella oli myös tapana itkeä kaikkien puolesta peläten. "Mutta Kuutamo! Minä rakastan heitä kaikkia niin paljon! Mitä voin tehdä, jos jotain tapahtuu sinulle, Jamesille, Harrylle, Peterille tai Lilylle? Miten voin kestää sen?"
Minä rauhoittelin häntä jälleen ja sain hänet lopettamaan ahdistuneen itkunsa, mutta jouduin usein tällaisten kohtausten jälkeen hiipiä ja liikkua varoen asunnossamme, koska Sirius meni sellaiselle tuulelle, ettei hänen ympärillään uskaltanut olla. Välillä hän vannoi tappavansa Voldemortin itse, välillä hän vannoi tappavansa itsensä, koska ei kestänyt enää.
Minulla ei ollut varaa olla heikko, minulla ei ollut varaa samaan luksukseen jonka Sirius itselleen salli.
Usein kun heräsimme aamulla huonosti nukutun yön jälkeen (välillä en nukkunut lainkaan), ja minä katsoin väsyneitä kasvojani vessan peilistä ihmetellen milloin minusta tuli näin vahva etten romahtanut. Myöhemmin samana päivänä ymmärsin, että minusta ei ollut tullut hitustakaan vahvempi (ei kyllä heikompikaan), mutta että olin näin vahva, koska Sirius oli sen osan minulle luovuttanut. Tällainen vahvuus on vain vastaus toisen tarpeeseen, ja nyt sinä olet hänelle se, mitä hän epätoivoisesti tarvitsee, kuiskasin itselleni.
Eniten pelkäsin niitä päiviä, jolloin Sirius ei itkenyt vaan tiuski minulle ja vältteli minua paeten makuuhuoneeseemme ja paiskaten ovet lujasti kiinni perässään. Niinä hetkinä olisin tehnyt mitä tahansa saadakseni Siriukseni takaisin. Minun pienen koirantähteni, joka olisi tehnyt taas minusta heikon, mutta joka olisi vierittänyt tämän valtavan vastuun harteiltani ja joka olisi saanut minut vielä uskomaan, että rakkauden ja tarpeen välillä oli ero.
