Oi, kommenttia! Kiitokset
Nallelle!
6. osa
Pelko ja epätoivo
Draco potkaisi raivoissaan vihreää oleskeluhuoneen sohvaa, mikä sai hänen ystävänsä Grabben ja Goylen katsomaan häntä tyhmän näköisinä.
”Mitä sä teet, Malfoy?”
”En mitään!” hän kivahti ja istahti takaisin sohvalle saaden siinä istuneen Pansyn sähähtämään kuin kissan ja pakenemaan paikalta.
”Mikäs Pansylla on?” Goyle kysyi ja tuijotti ahnaasti tytön takapuolta.
”Mistä minä tiedän!” Draco sähähti kuin Pansy ja laittoi kädet puuskaan. Itseasiassa hän tiesi varsin hyvin mikä tyttöä vaivasi, mutta sitähän ei noille paukapäille sanoisi.
”Sä olit muuten aika pitkään siellä vessassa eilen illalla”, Grabbe huomautti. Draco kohotti kulmiaan huomatessaan, että parivaljakon aivoissa oli jotain toimintaakin.
”Entä jos en ollut vessassa?” Draco sanoi haastavasti ja mulkaisi ensin Goylea ja sitten Grabbea.
”Missä sä sitten olit?” Goyle kysyi lievästi kiinnostuneena ja ahmaisi jostain varastamansa donitsin suihinsa.
”Se nyt ei kuulu teille paskankaan vertaa!” Draco kivahti ja nousi sohvalta. Hän ei enää kestänyt. Hän ei jaksanut olla siellä. Hän ei kestänyt tätä ääretöntä epätietoisuutta.
Hermione oli nimittäin kertonut, että Kalkaros oli näyttänyt epäilevältä, kun he olivat lähteneet rehtorin luota. Draco ei edes raivoissaan ollut huomannut tuota pientä seikkaa ja olisi ollut ehkä parempi, jos Hermionekaan ei olisi sitä huomannut.
”Mihin sä lähet?” Grabbe kysyi ja yritti tavoitella Goylen toista donitsia.
”Vessaan”, Draco mutisi synkästi tarpoessaan kohti muotokuva-aukkoa.
”Taasko? Ja kuinkas pitkään aikaa? Koko illaksko?” Grabbe röhähti hihittämään ja Dracon teki mieli huokaista syvään ja pamauttaa kumpaakin päähän paistinpannulla, mutta päätti jättää sen tekemättä. Nyt oli parempaakin tekemistä.
Hän kiiruhti käytäviä pitkin pöllölään ja varoi törmäämästä vahtimestari Voroon tai Kalkarokseen. Pöllölässä häntä odotti hänen lehtopöllönsä Eakway, joka näykkäisi häntä hellästi sormesta.
”Kuulehan nyt, sinun täytyy viedä tämä sille Hermione Grangerille.”
Pöllö ei näyttänyt ymmärtävän. Se tapitti silmät pyöreinä omistajaansa. Draco huokaisi, kun hän tajusi, miksei Eakway tehnyt mitään.
”Ku-kuraveri Hermione Grangerin luo”, Draco sanoi, antoi pöllölle pienen lapun ja häpesi nyt itseään, kun oli opettanut pöllöä tunnistamaan myös velhojen ja noitien verisäädyt. Eikä Eakway tuntenut verisäätyä nimeltä jästisyntyinen. Oli vain kuraverinen, puoliverinen ja puhdasverinen.
Pöllö huhuili ymmärryksen merkiksi ja lehahti lentoon. Pian se saavuttaisi Hermionen ja hän saisi taas nauttia tytön huumaavasta seurasta.
Draco tuijotti Eakwaytä niin pitkään kuin pystyi ja kun se hävisi tähtitornin taakse, Draco painoi päänsä kylmälle ja kiviselle ikkunalaudalle.
Viimein Eakway saapui nokassaan pienen pieni paperilappu, jossa luki masentava vastaus;
En pääse.
Ärsyyntyneenä Draco ryttäsi paperilapun ja pudotti sen maahan. Hänellä ei ollut mitään tekemistä, hän halusi vain jonkun seuraa. Jonkun, joka ymmärtäisi, miltä tuntui olla yksinäinen.
”Draco, mikä yhteensattuma. Mitä sinä täällä teet?” kuului tuttu ääni, joka sai Dracon niskakarvat nousemaan pystyyn. Hän käänsi päätään kohdaten mustat silmät, jotka katsoivat häntä epäillen ja häntä kylmäsi yhä enemmän. Ei hän aivan tällaista seuraa ollut toivonut.
”Hyvää päivää, professori Kalkaros”, Draco sanoi yrittäen pitää äänensä huolettomana ja vakaana. ”Minä luulin tämän olevan vapaa tila.”
Kalkaros hymähti ja nappasi vitivalkoisen tunturipöllön sormelleen ja alkoi sitoa siihen viestiä.
”Eipä heittäydytä nokkavaksi, poikaseni”, Kalkaros sanoi ja käveli ikkunalle ja pöllö lehahti viemään Kalkaroksen kirjettä, mitä se sitten sisälsikään.
”Anteeksi, professori”, Draco mutisi ja oli hivuttautumassa jo pois, kun Kalkaros yhtäkkiä jatkoi; ”Onko sinulla kerrottavaa?”
”Täh? Mitä? Ei ole”, Draco sanoi liian nopeasti. Kalkaros selvästi epäili jotain.
”Oletko aivan varma? Olet ollut hiljainen viime aikoina”, Kalkaros sanoi ja astui lähemmäs hermoilevaa Dracoa. Draco nielaisi, kauhukuvat alkoivat vilistää hänen silmissään.
”Minä... minulla on ollut hiukan huono olo viime aikoina”, Draco änkytti ja oli jo portaiden kohdalla.
”Sen kyllä näkee. Olet valkoinen kuin lakana”, Kalkaros tuhahti. ”Mutta tiedän myös, että tähän liittyy jotain muutakin. Joku muukin.”
Draco ei voinut enää estää pakokauhuaan, vaan hän alkoi peruuttaa taaksepäin, tunnustellen huolimattomasti portaita takanaan.
”Draco, Draco, Draco. Me taidamme molemmat tietää, kuka tämän kaiken takana on. Mutta miten? Miten ihmeessä?” Kalkaros yritti painostaa. Draco sai suustaan vain epämääräisiä äännähdyksiä. Hän perääntyi yhä nopeampaa tahtia, mutta Kalkaros seurasi häntä tyynin askelin, pieni hymynkare huulillaan, kuin häntä ei yhtään ihmetyttäisi Dracon reaktio. Ja se sai Dracon yhä enemmän paniikin valtaan.
Draco menetti samassa tasapainonsa. Hänen jalkansa osui vain puoliksi portaalle ja hän kallistui taaksepäin. Hän yritti tavoitella tasapainoa viuhtomalla käsiään, mutta se oli turhaa.
Hän putosi portaalle pää edellä. Suunnaton kipu lävisti hänen vartalonsa ja hän huusi, huusi kun hän rymisti alas portaita selän, käsien, jalkojen ja pään iskeytyessä vuoron perään kiveykselle.
Hän makasi liikkumatta maassa, puuduttavan kivun hallitessa hänen ruumistaan. Hän nipisti suunsa silti kiinni, sillä hänen ympärilleen oli alkanut kerääntyä oppilaita.
”Onko... Onko hän kuollut?”
Kuului innostunut hihkahdus, jonka Draco tunnisti Fred Weasleyn ääneksi.
Draco sai vaivoin kammettua silmänsä auki, mutta maailma kallisteli kummallisesti. Hänen täytyi sulkea silmänsä, mutta ehti nähdä Hermionen, sekä hänen kanssaan Potta-Potterin ja Weazelin.
”Väistykää! Väistykää nyt ihmiset!” kuului McGarmiwan mylvähdys ja noita tunkeutui väkijoukosta pysähtyen henkeään haukkoen nähdessään Dracon makaamassa maassa, jonka päästä valui verta ja jonka kädet olivat ruhjeilla.
”Kutsukaa matami Pomfrey. Heti!” McGarmiwa käski hätäisenä. Hän polvistui Dracon puoleen ja kosketti tämän otsaa niin,että poika värähti.
”Hitto kun sattuu!” Draco sai manattua ja McGarmiwa huokaisi helpottuneena.
”Mitä tapahtui?”McGarmiwa kysyi, mutta Draco vain murahti. Tässä kaikkien töllistelevänä hän ei sitä ainakaan kertoisi.
Matami Pomfrey saapui paikalle ja mutisi itsekseen kääriessään Dracoa siteisiin ja antaessaan hänelle haavojen umpeutus -rohtoa. Oppilaat alkoivat pikkuhiljaa valua pois tapahtumapaikalta ymmärrärrettyään tilanteen olevan ohi.
Vain Hermione jäi paikalleen Harryn ja Ronin yrittäessä saada hänet liikkeelle.
”Mikä sinua oikein vaivaa, 'Mione? Se on vain Malfoy, en minä tai Harry”, Ron puuskahti.
”Lopeta, Ron! Hänelle olisi voinut käydä tosi pahasti!” Hermione sanoi vihaisena.
”Ja me siitä hittoakaan välitämme. Siis ihan oikeasti, luulisi, että hän on pelastanut jonkun meidän hengen, jos hänestä pitää kantaa tuollainen huoli”, Ron murahti. Hermione puraisi huultaan kiusaantuneena ja näytti hetken siltä, että möläyttäisi totuuden juuri siinä ja nyt. Draco ei kuitenkaan halunnut sitä, joten hän ravisteli hiukan päätään. Se oli kuitenkin virhe, sillä maailma alkoi keikkua kuin hän olisi seilannut pienellä jollalla vaarallisessa aallokossa.
”Hyst, hyst. Äläpäs ravisuta päätäsi tuohon malliin”, Pomfrey nuhteli.
”No anteeksi nyt vain”, Draco murahti mahdollisimman kylmästi, mutta Pomfrey ei tuntunut huomaavan.
”Ron! Lo-pe-ta!” Hermione kiljaisi ja Draco iskosti taas katseensa kolmikkoon, joka oli siirtynyt hiukan kauemmas hänestä. Heidän puheensa kylläkin kuului varsin selvästi.
”Luulisi, että sinä olet huolissasi hänestä. Luulisi, että pitäisit hänestä”, Ron sanoi ja siristi silmiään epäilevänä.
”Minäkö? Tykkäisin Malfoysta? Tuota hullumpaa ideaa en ole sinulta kuullutkaan!” Hermione nauroi pilkallisesti, mutta nauru kuulosti väkinäiseltä.
”Äh, älkää viitsikö riidellä”, Harry murahti väliin.
”Eikö sinulla ole mitään sanomista Hermionen käytöksestä? Hän on ollut ihan kuin jossain transsissa tai jotain!” Ron kivahti. ”Hän ei ole ollut aktiivinen tunnilla, hän meikkaa ja yrittää näyttää nätiltä. Ja sitten hän vielä välttelee seuraamme, kuin hänellä olisi joku meitä parempi!”
Hermionen silmien loimunta näkyi portaiden juureen asti. Hänen poskensa alkoivat punertaa pidätetyn raivon vallassa ja suu muuttui yhdeksi viivaksi, ennen kuin puhetulva sai Hermionen kiljumaan;
”Vai yritän minä näyttää nätiltä? Olenko minä sitten sinun mielestäsi kuin joku sammakko-Pimento? Olenko minä sinun mielestäni sen verran hirviömäinen, etten voi käyttäytyä kuin normaali tyttö? Ja mitä helvettiä se teille kuuluu, missä minä hilppaisen? Ja mitä helvettiä se teille kuuluu, jos minulla on parempaa seuraa!” Sanojen huuhtoutuessa ulos Hermionen silmiin olivat alkaneet kihota kyyneleet. ”Sillä minusta alkaa tuntua, ettette enää hyväksy minua Hermione Grangerina! Te ette hyväksy minua kuin jurona nirppanokkana, jolla ei ole mitään muuta elämää kuin koulu ja kuuluisa Harry Potter ja hänen paras ystävänsä Ron Weasley!”
Hermione puuskutti kiivaasti, kuin hän olisi juossut kymmenen kilometriä. Mutta sanat eivät olleet hänen viimeisensä:
”Ja minä tiedän, ettette hyväksy sitä, mitä minä teen tai olen tehnyt tai kenen seurassa liikun.”
Ja niine hyvineen Hermione kääntyi kannoillaan, käveli tasaisin askelin pois vilkaisematta taakseen kädet tiukasti kylkiä vasten.
Ron tuijotti Harrya suu järkytyksestä ammollaan. Harry tuijotti kulmat kurtussa Hermionen perään, mutta ei saanut sanotuksi mitään.
Samassa Potter käänsi katseensa Dracoon. Draco laski päänsä ja tuijotti nyt kiviportaita.
”Pystytkö sinä kävelemään sairaalasiipeen?” matami Promfey kysyi ja keräili sideharson jämiä ja heilautti taikasauvaansa, jotta veriläikät kaikkosivat lattialta.
”Tyhmä kysymys”, Draco murahti ja horjahteli pystyyn. Hän yritti pysyä vakaana, vaikka maailma kallistelikin oudosti ja hän joutui vähän väliä ottamaan tukea seinästä. Onneksi kukaan oppilas ei tullut vastaan.
Pomfrey määräsi hänet yöksi sairaalasiipeen ja nyrpeissään Draco makasi vitivalkoisella pedillä hieroen välillä sideharsolla peitettyä otsaansa. Joka paikkaa kolotti hiukan, mutta niitä olisi kolottanut viisi kertaa pahemmin ilman Pomfreyn ihmerohtoja.
Fyysisen tekemisen sijaan hän ajatteli. Häntä pelotti oliko Kalkaros sittenkin saanut muistinsa takaisin ja se, mitä sitten tapahtuisi, jos niin oli tapahtunut. Mitä enemmän hän ajatteli asiaa, sitä varmemmaksi ja kauhistuneemmaksi hän tuli.
Välillä hän yritti ajatella Hermionea ja sitä, milloin tyttö kävisi vierailulla, mutta tätä ei kuulunut koko iltaan. Sen sijaan hän sai riesoikseen muuta seuraa.
”Mitä te kaksi täällä teette?” hän kysyi haastavasti nähdessään salama-arpisen rohkelikon ja hänen kanssaan pisamanaamaisen verenpetturin.
”Hah, älä luule, että tämä on meistäkään mitään laatuaikaa”, Ron sanoi töykeästi.
”Älä nyt aloita, Ron”, Harry toppuutteli. ”Tulimme kyselemään Hermionesta.”
”Mitä siitä?” Draco kysyi hyökkäävästi ja kohensi asentoaan.
”Sitä vain, että te kumpikin olette käyttäytyneet viime aikoina aika oudosti”, Ron sanoi sen enempiä kiertelemättä tai kaartelematta.
”Ainahan Granger käyttäytyy oudosti”, Draco puhahti ja yritti näyttää tyynen itsevarmalta. Olisi ollut tietenkin vakuuttavampaa sanoa kuraverinen, mutta hän ei enää pystynyt siihen.
”Sinä – senkin –”, Ron ähisi, kun Harry yritti pidätellä ystäväänsä lyömästä Dracoa päähän.
”Oletko huomannut, että et ole kiusannut yhtään ketään viimeiseen viikkoon”, Harry sanoi ilmeettömänä, mistä Draco tiesi heidän käyneen kysymykset läpi monta kertaa.
”Mennyt maku. Tarvitsen uusia kohteita”, Draco tuhahti.
”Halusimme vain sanoa, – (”Siis sinä haluat”, Ron pisti väliin) – että olette sitten menneet mihin suuntaan tahansa, emme halua muuta kuin, että Hermione on onnellinen”.
Draco tuhahti taas, mutta hän tunsi kasvavan pakokauhun rimpuilevan sisällään. Nyt Potta ja Wasabikin epäilivät jotain...
”Hyvinpä olette asian viime aikoina näyttäneet. Varsinkin tänään osoititte miten tyytyväiseksi, iloiseksi ja onnelliseksi haluatte pikku-Grangerin tehdä”, Draco sanoi ivallisena. Ron mutristi suutaan ja näytti haluavan sanoa jotain oikein hohdokkaan ikävää, mutta sanat eivät tainneet riittää kuvailemaan pojan mielentilaa.
”Kuule, Malfoy. Jos kuulen, että olet taittanut Hermionesta hiuskarvaakaan, niin sitten lätty lätisee”, Ron sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen vihaisena ja paukautti nyrkkinsä kämmentään vasten tehostaakseen sanojensa merkitystä.
”Huijui, kun pelottaa”, Draco nauroi. ”Missäs Granger on? Itkee varmaankin yksin sängyssään, kun kukaan ei ymmärrä häntä”, Draco yritti pitää äänen ivallisena, mutta se vaati niin kovia ponnistuksia, että häntä alkoi taas huimata.
”Sitä samaa piti kysymäni sinulta”, Harry sanoi hyökkäävästi.Hänenkin hermonsa alkoivat rakoilla.
Dracoon iski äkisti pelko. Hänen mahastaan tuntui tippuvan pohja ja suolet alkoivat tanssia ripaskaa hänen sisällään. Ennen kuin hän ehti estää, Ronin housut olivat saaneet kellertävän kuorrutteen.
”Oi kun kiva”, Ron älähti ja puistelehti housunlahjettaan syvän inhoan vallassa. ”Olisit voinut ihan vain sanoa, jos haluat meidän häipyvän!”
Draco pyyhkäisi suupieliään ja tunsi oksennuksen korventavan kurkkua kuin syövyttävä aine.
”Vaikka oletkin kipeä, sinun täytyy vastata kysymykseeni”, Harry sanoi tyynesti.
”Ja minähän sen tiedänkin, hitto vie! Minua ei mokoman ku-raverisen riennot kiinnosta!” Draco sanoi yrittäen pysyä välinpitämättömältä, mutta hänen äänensä värähti kuraverisen kohdalla. Ron kohotti kulmiaan epäilevänä, muttei sanonut mitään.
”No, heipä hei vaan sitten!” Ron murahti ja oli kääntymässä häipyäkseen, mutta muisti sitten oksennuksesta värjäytyneet housunsa ja paineli koputtamaan Pomfreyn toimistoon.
Harry ja Draco seurasivat Ronin tekemisiä. Matami Pomfrey aukaisi hänelle oven, kutsui sisään ja Ron hävisi toimistoon.
”Minä haluan tietää mitä on meneillään”, Harry sanoi heti kun Ron oli hävinnyt näkyvistä. Poika tuijotti luihuista uhkaavasti.
”Mitä on mikä? Hei, luuleeko Arpinaama, että minä tietäisin jotain tyttöystäväsi liikkeistä”, Draco sanoi ja nappaisi pöydältä pyyhkeen, johon pyyhki käsiään ihan vain varmistuakseen, ettei niihin jäänyt oksennusta.
”Ei Hermione ole minun tyttöystäväni!” Harry älähti. ”Sen minä tiedän, että olet ihan kummallinen ja että sinulla on jotain meneillään!”
Draco nauroi ivallisena ja heitti paperin lattialle Harryn jalkojen juureen. Harry mulkaisi häntä ja nosti paperin heittäen sen roskiin.
”Sinulle se ei kuulu paskankaan vertaa”, Draco sanoi ja tuijotti roskista.
”Kyllä vain sattuu kuulumaan, jos se liittyy Hermioneen!” Harry alkoi menettää hermojaan ja hänen rakentamansa tyyneyden muuri alkoi uhkaavasti mureta.
”Monestiko minun täytyy sanoa, ettei minua kiinnosta missä Hermione on! Enkö minä ole jo sanonut, etten tiedä missä hän on!” Draco huusi ja ponnahti sängystä. Hänen päätään alkoi kuitenkin tykyttää ja mahassa kiertää, ja hän joutui (suureksi ällötyksekseen) nojaamaan Potteriin.
Harry näytti järkyttyneeltä. Hän heilautti Dracon käden pois olkapäältään ja tönäisi häntä kevyesti rintaan niin, että hän istahti sängylle.
”Sinä... sinä sanoit Hermione”, Harry änkytti tuskin kuuluvasti. Draco tajusi liian myöhään virheensä.
”Entä sitten? Mitä helvetin väliä sillä on sanonko minä häntä Hermioneksi, Grangeriksi vai kuraveriseksi?” Draco puolusteli posket punehtuen. Harry kuitenkin näytti saaneen jonkinlaisen vahvistuksen epäilyilleen – olivat ne sitten olleet mitä tahansa.
”Sinä et ikinä, siis ikinä, sano Hermionea hänen omalla nimellään! Et edes vahingossa!” Harry sanoi syyttävästi. ”Mitä täällä tapahtuu?”
”Se nyt ei kuulu sinulle millään tavalla!”
”Kuuluupas!”
”No kun ei kuulu!”
”Nyt riittää!” kuului karjahdus ovelta ja kiukustunut matami Pomfrey marssi huoneen poikki ja sänkyjen ohi Dracon sängyn kohdalle perässään Ron, jolla oli nyt puhtaat housut.
”Saanen pyytää, että nuoriherra Potter ja nuoriherra Weasley poistuisivat nyt. Olette kiihdyttäneet potilastani jo aivan tarpeeksi ja hän tarvitsee lepoa.”
”Voi miten lutuista, nuoriherra Malfoyn pitää käydä tutimaan”, Ron ivaili ja Draco oli ponnahtaa sängystä lyömään Weazelia, mutta Pomfrey esti häntä ja painoi takaisin petiin.
”Nyt, poistukaa!” hän komensi ja kiivaasti mutisten he häipyivät sairaalasiivestä.
Draco lysähti uupuneena sängylle ja päässä pongahteleva tykytys alkoi helpottaa hiljalleen. Ilta vaihtui yöksi ja matami poistui toimistoonsa. Draco mietti Hermionea ja sitä, miten aivan liian moni tiesi tai aavisteli mitä tapahtui kaiken aikaa.
Ensin Pansy, mokoma mopsinaama.
Sitten Kalkaros, joka tiesi jotain unhoitusloitsusta huolimatta.
Ja nyt Potta ja Wasabi.
Draco huokaisi. Hän alkoi miettimään Kalkarosta, joka oli hävinnyt heti kun hän oli kompastunut. Kukaan ei ollut edes kysynyt miksi hän oli kompastunut, mikä tosissaan häiritsi häntä. Pomfrey nimittäin kyseli aina maat ja mannut miten missä ja milloin. Nyt ei tullut kysymyksen kysymystä.
Miksei Kalkaros ollut tullut alas kauhistuneena tapahtuneesta? Dracohan oli aina kuulunut liemiprofessorin lellikkeihin, mutta viime aikoina kaikki oli ollut aivan omituista. Olikohan joku keksinyt loitsun, millä saadaan vaihdettua henkilöiden mielipiteitä toisista. Tässä tapauksessa Hermionen ja Kalkaroksen mielipiteitä hänestä?
Ja näine sekavine aatteineen hän nukahti. Hänen unissaan juoksentelivat Hermione, Potter, Weasley, Pomfrey, Kalkaros ja isä Lucius. Aamulla auringon kivuttua korkealla hän heräsi hikisenä ja sekaisin. Päätä ei enää jomottanut, joten Pomfrey päästi hänet menemään.
Draco tunsi paniikkinsa kasvavan, kun hän tajusi, ettei Hermionea näkynyt oppitunneilla. Kalkaros tuijotteli koko liemitunnin häntä pistävästi, mikä oli hänelle aivan uutta. Asiaa ei auttanut se, että Potter ja Weasley näyttivät siltä, että haluaisivat kuristaa hänet.
Heti kun liemitunti päättyi, Draco rynnisti luokasta suoraan pöllötorniin. Häntä hirvitytti hiukan portaissa muistettuaan, miten edellisenä päivänä oli käynyt, mutta halu saada vastauksia kasvoi liian suureksi.
Hän kirjoitti pienen lapun Eakwayn jalkaan ja lehautti sen lentoon. Hän sipisi sen perään hiljaa; ”Tuo vastaus nopeasti, ole kiltti, tuo vastaus.”
Pöllö tuli takaisin vasta parinkymmenen minuutin päästä mukanaan pieni paperilappunen. Dracon sydän hypähti innosta nähdessään sen ja hän suorastaan hyökkäsi pöllönsä kimppuun kädet syyhyten. Hän kopeloi pöllön jalkaa ja hetken aikaa äivellettyään sai kammettua lapun pois pöllön jalasta. Hän aukaisi sen hitaasti.
Mutta silloin hän masentui. Lappunen oli sama, minkä hän oli hetki sitten lähettänyt. Hermione ei halunnut vastata siihen, tai pystynyt. Ja Draco uskoi jälkimmäiseen vaihtoehtoon.
”Voi ei, voi ei, voi ei!” hän sopersi paniikissa ja rynnisti alas portaat. Hän juoksi käytävällä vaistomaisesti kohti Kalkaroksen työhuonetta, mutta muisti sitten, että Kalkarokselle nyt viimeiseksi asiasta pitäisi panikoida. Mutta kuka muu muka uskoisi häntä? Kaikki nauraisivat hänelle maha kippurassa, jos hän menisi sanomaan, että Hermione oli pulassa.
Mitä hän voisi tehdä? Kuka hullu auttaisi häntä?
Draco istahti käytävän seinää vasten ja haroi vaaleita hiuksiaan. Nyt sitä vasta kusessa oltiinkin... Hän ei antaisi ikinä itselleen anteeksi, jos Hermionelle kävisi jotain. Ei ikinä. Hän saisi lopun ikäänsä kulkea raskas taakka harteillaan.
Samassa hän tunsi kovan iskun kasvoissaan. Hän katsoi ylös ja huomasi Weasleyn kohottavan nyrkkinsä uudelleen iskuun. Draco perääntyi kauhistuneena taaksepäin, kompuroi pystyyn ja tuijotti vihaisena Weasleystä Potteriin.
”Mistä hyvästä tuo oli?” hän huusi.
”Hermionesta!” Harry huusi vihaisena ja rynnisti Dracoon melkein kiinni. Hänen vihreät silmänsä tuijottivat leimuten Dracon harmaisiin.
”Mitä?” Draco oli ällikällä lyöty.
”Sinä olet tehnyt hänelle jotain! Hän ei ollut tunneilla, ei oleskeluhuoneessa eikä sairaalasiivessä!” Ron huusi punaisena. ”Lavender kertoi, että monena yönä Hermione on sanonut sinun nimesi! Ja yhtenä aamuna hän heräsi kiljuen. Selitä tämä, ole hyvä! Emme estele!”
Draco nieleskeli. Hänen olisi keksittävä jotain, ja pian. Kaksikko ei uskoisi totuutta, mutta ei valhettakaan. Ja Hermione saattoi olla kuolemaisillaan näillä sekunneilla, jos hän ei lähtisi etsimään tätä. Vaikka kohteita, joissa hän voisi olla, oli parisen kymmentä, hänen täytyisi yrittää, oli aivan pakko.
”Mistä minä tiedän, miksi Her- Granger näkee minusta unta!” Draco äyskähti.
”Turha enää valehdella meille, Malfoy”, Harry sihisi. ”Meillä on omat epäilymme ja haluamme niille vastauksen. Nyt, näytä tie Hermionen luo!”
”Ja pikimmiten, tai voit olla varma, ettei kuontalostasi jää jäljelle montaakaan hiuskarvaa”, Ron lisäsi ja kiristeli hampaitaan. Draco mietti mahdollisuuksiaan ja tajusi, että yksinään lähteminen pelastusretkelle olisi sama kuin hyppäisi suoraan linnan korkeimmasta tornista. Hän tarvitsi apua. Ja ketkä muut muka auttaisivat, kuin Potta ja Wasabi.
”Ai, haluatte minun näyttävän tien hänen luokseen?” Draco kurtisti kulmiaan. ”Selvä on, meidän on lähdettävä heti.”
Harry tuijotti. Vihan tilalla oli silkka hämmennys. Dracon teki mieli nauraa, mutta päätti kuitenkin jättää sen tekemättä.
”Sinä... autat meitä?” Ron sanoi heikosti pudistellen samalla päätään epäuskoisena.
”En, te autatte minua.Mutta kiirettä, haetaan luudat, kaksi Nimbus 2001:stä ja sinun Tulisalamasi Potter, niillä pääsemme nopeiten”, Draco selosti ja Harry nyökkäsi. Samassa poika oli jo hävinnyt lähdettyään hakemaan luutaansa.
”Mennään”, Draco töksäytti itsekseen mutisevalle Ronille, joka nyökkäsi hajamielisenä. He suuntasivat kohti luutavajaa. Taivas oli pilvessä ja näytti siltä, että pian alkaisi sataa. Tuuli hiukan, mutta muuten oli vielä hyvä sää lennolle.
Luutavaja oli pieni röttelö koulun seinustalla ja Draco haki sieltä kaksi Nimbusta, joihin vain Luihuisen tupajoukkueen jäsenet pääsivät käsiksi. Draco ojensi toisen niistä haltioituneelle Ronille.
”Wau”, poika henkäisi hurmioissaan ja siveli varovasti Nimbuksen vartta.
”Äh, älä viitsi, olethan sinä lentänyt Tulisalamallakin, ei tuon pitäisi hätkäyttää”, Draco sanoi ja nousi luutansa selkään.
”Mutta aina se on mahtavaa päästä lentämään mahtiluudalla, oli se sitten vaikka hitusen huonompi kuin Tulisalama”, Ron vastasi ja ihasteli vielä hetken luutaa, ennen kuin nousi selkään ja senkin teki vain Dracon käskystä.
Harry juoksi puuskuttaen heidän luokseen ja lehahti luudalle keskellä nurmikenttää.
”Mennään!” hän huudahti yläilmoista ja Draco ja Ron seurasivat häntä. Kaikki kolme toivoivat, että heitä ei nähtäisi.
He lensivät läpi tumman taivaan Draco etunenässä. He ohittivat Tylyahon, suunnistivat hiukan etelään päin, sinne, missä Malfoyn kartano sijaitsi. Harry sanoi jotain Dracolle puolimatkassa, mutta tuuli suhisi liikaa korvissa, jotta sanoista olisi saanut jotain selvää.
Viimein Draco erotti kotinsa ääriviivat. Hän alkoi olla koko ajan varmempi, että Hermione oli jotenkin saatu siirrettyä kartanoon. Malfoyden kartanosta oli muotoutunut vuosien saatossa kuolonsyöjien kantapaikka, mikä hermostutti hänen isäänsä koko ajan enemmän ja enemmän.
”Okei, nyt laskeudutaan”, Draco huusi ja alkoi hidastaa vauhtiaan. Harry teki samoin, mutta Ron ei ollut aivan yhtä taitava ja kovasta vauhdista hiljentäminen ei käynyt aivan niin äkkiä. Kun Draco ja Harry laskeutuivat kevyesti kartanon suureen puutarhaan, Ron sai ähkiä itsensä alas omenapuusta.
”Samperi”, Ron mutisi ja pudottautui maahan. ”Teidän pihallanne on aivan liikaa puita, Malfoy. Laskeutuminen on haastavaa.”
”Miksi se sitten meille ei tuottanut minkäänlaisia ongelmia?” Draco heitti ja Ron näytti kieltään luihuiselle.
”Äh, lopettakaa jo. Tajuatteko missä olemme? Yksikin väärä ääni ja olemme vainajia”, Harry sihisi ja he vaikenivat. Dracoa pelotti. Hän oli tekemässä jotain, mitä ei olisi ikinä uskonut tekevänsä.
Murtautuisi kotiinsa ja pelastaisi Hermione Grangerin.