Kirjoittaja: Sakura
Ikäraja: K-11
Paritus: Hermione/Draco
Tyylilaji: angst, romance
Vastuuvapaus: En hyödy tekstistä rahallisesti, en omista näitä hahmoja enkä liioin alun laulunsanoja.
A/N: Hups, kirjoitin Hermione/Dracoa! Epätyypillistä mulle. Mutta tyyli on tyypillistä, liiankin? Tajunnanvirtaa ja jokseenkin hämärä. Tavallaan AU. Melko melodramaattinen, lopussa saa laittaa silmät kiinni jos menee överiksi :-D Kirjoitan nykyään enemmän fiilispohjalta, tää on osittain aika karkea, mutta alusta ja lopusta sentään tykkään. Nimi voi olla järjetön, teki mieli kokeilla jotain yksinkertaista ja se valitsi itse itsensä.
Valkoisia hevosia
Näin mustia hevosia
taas vapaina
mutten voinut nähdä näin kaukaa sinua
- Herra Ylppö & Ihmiset: Mustat hevoset
Tänään heräsin. Laahustin flanellipaidassani ympäri huonetta vaikka varpaitani palelsi. Lattialaudat narisivat, punainen maali on kulunutta. Join haaleaa maitokahvia. Ikkuna veti huuruun, ilmassa näkyi pakkanen ja ohut auringonvalo. Ajattelin parransänkeä, nahkatakin tuoksua, vaaleita sormia lyhyitä kynsiä, kaikkea sellaista mitä ei pitäisi ajatella. Pakkasaamun valoa katseessa. Hiukset pitäisi harjata, pukea hame ja sukkahousut. Mennä töihin ja sen jälkeen kävelylle, sääliä palelevia lintuja. Juoda illalla lasillinen punaviiniä. Huulirasvatahra lasin reunassa: joku on ollut täällä. Punaviinistä sinä pidit. ”Jästit ovat saaneet aikaan kaksi hyvää asiaa: sinut ja punaviinin.” Miksi ajattelen sinua vieläkin? Vaikka et ole enää olemassa minulle.
Viinissä on katkera luumuinen vivahde. Sohvan sametti on rumaa ja nukkaista. Istuimme siinä, hiukseni olivat löysällä nutturalla enkä voinut koskea sinuun. Puhuit säästä, tai huispauksesta, tai siitä kuinka uudet lapset harhailisivat King’s Crossilla. Sanojesi takana oli hiljaisuus, joka hyväksyi ja oli oikea. Merkityksiä. Minä pyyhkäisin hiussuortuvan korvan taakse, vilkaisin kuluneen farkun peittämää reittäsi. Hyvin lähellä ja niin kaukana. Sanoin jotakin kahvin keittämisestä ja pohjoistuulesta, tai ehkä eteläisestä. Hiljaisuus käpertyi sisälleni lämpimäksi palloksi kuin kissanpentu, annoin sen sulautua itseeni ja tunnustelin sitä, nautin siitä. Irlantilaiset kai voittaisivat maailmanmestaruuden tänä vuonna, niin, niin.
Sinulla oli tapana tietää mitä halusit, luulen. Naisen, tämän tai tuon, yöksi tai kahdeksi. Joskus humalassa. Elkeesi olivat sellaiset. Kyyninen hymysi, kohonnut kulmakarva. Käsi ristiselällä juuri siinä. Mietin vieläkin miksi otin haasteen vastaan.
Mutta halusitkin tavata uudelleen. Minä leikin vaikeaa. Tapasimme kahviloissa, puistossa ostit paahdettuja manteleita, sirkusteltassa ruumiinlämpösi lähelläni ja valkoisia hevosia estradilla. Olin pitänyt sinua tyhmänä mutta et ollut, turhamaisena etkä ollut sitäkään. Paitsi vähän, vahaa hiuksissasi ja sitten käsissäni. Meillä oli pitkät väittelymme, naurumme, sinun haaleansiniset silmäsi jotka eivät kääntyneet pois. Hiljaisuus tuli jostakin kuin äänetön hyökyaalto, ja sitten et enää tiennyt mitä halusit. Tai tiesit, ja se oli jotain mitä et ollut suunnitellut. Se yllätti meidät molemmat. Minä pelkäsin että tunne polttaisi minut poroksi, kaikki veri sormenpäissä niin että ne räjähtäisivät. Viisi senttiä ilmaa välillämme oli kudottu täyteen kupariverkkoa ja joku johti siihen sähkövirran. Et koskettanut enää huolettomasti selkääni. Kävelyllä käsivartemme ehkä hipaisivat toisiaan mutta sorsapoikue tai lehtiä kaupusteleva poika kiinnitti juuri huomiomme.
Minullakin oli tapana tietää mitä halusin. Minulla oli mielipiteitä enkä salannut niitä. Puhuin asiaa, autoin heikompia. Saatoin tiuskia ystäville mutta he ymmärsivät, nauroivat kunnes minäkin, ja seisoin horjumatta heidän rinnallaan. Sinä varastit sen kaiken minulta. Sisällön. Ensin teit minut heikoksi, voimattomaksi. Hiljaisuus alkoi polttaa rintaani. Olin aina tavoitellut täydellisyyttä mutta yhtäkkiä oli niin paljon missä tehdä väärin. Tuntea liikaa, sanoa liian vähän, vaatia jotakin tai ei mitään, hengittää väärään aikaan. Koskettaa rannettasi ennen kuin tajuaa mitä tekee. Paljastaa itsensä. Kaivata sinua aamulla mutta olla kiireinen illalla, ettet vain olisi luullut minun kaivanneen sinua.
Sinä olit luihuinen, naistenmies, yhtäkkiä ystäväni, ja jotakin muuta. Ja olit samanlainen kuin minä, pelkäsit sitä mitä ei voi hallita. Katsoimme käärmettä silmiin, odotimme iskisikö se vai jäisikö paikalleen aurinkoon. Näin sinut niin kirkkaasti että se teki kipeää.
Tulit kerran humalassa, luihuisveresi kiehuen. Hyökkäys oli refleksi jota et ehtinyt pysäyttää. Olit vihainen, hautonut asioita liian kauan, kissanpennulle oli kasvanut terävät kynnet. Minä join teetä ja luin kirjoja ja mietin kuinka hölmöä se oli, ja miksi minä en voinut, tai me emme voineet. Kuinka tunteet eivät olleetkaan kuten riimut tai numeeriset arvoitukset, jotka voi ratkaista järjellä. Minun ylpeyteni, mielipiteeni, itsenäisyyteni, kaikki vahvuuteni kääntyivät minua vastaan. Mutta minä join teetä ja jatkoin ajattelemista, odottamista, uskoin että ratkaisen vielä tämän yhtälön. Sinä sen sijaan kuohuit yli, joit liikaa punaviiniä ja aika monta tuliviskiä olettaisin, tulit yöllä sumeana ja niskasi oli hikinen, enkä minä sanonut ei koska olit kuitenkin humalassa joten se ei ollut todellista. En saa kai koskaan tietää tunsitko silloin sen, tai mitään, suojamuurisi lävitse. Silmäsi hehkuivat kunnes suljit ne ja ripsesi olivat vain pehmeän haavoittuvat. Tiesin että se oli erilaista kuin ensimmäisellä kerralla, nyt se oli epätoivoista eikä pelkkää leikkiä, ja me olimme enemmän läsnä.
Eikä kumpikaan meistä hävinnyt, järjestelmä päätyi oikosulkuun. Sinä lähdit, minä revin kupariverkkoa vieläkin irti. Millainen voima on rakkaus, jotenkin käänteinen, liian suuri vetovoima saa aikaan vastavoiman. Vuorovesi, aine ja antiaine, magnetismi, en tiedä. Se saa toiset tekemään juuri niin kuin ei pitäisi. Vaikka onni olisi niin helppoa. Yksi askel lähemmäs. Voisi päästää irti.
Minusta jäi jäljelle läpinäkyvä kuori. Kivusta sykkivät sisälmykset, kunnes nekin aikanaan haihtuvat ja pakkasaamun valo paistaa vartaloni lävitse. Kirkkaana, terävänä, kylmänä kuin ylpeys, kuin kaikki tuhannet pienet virheeni. Ja muistan jotakin mitä ei koskaan tapahtunut.