Nimi: Viisas meri
Kirjoittaja: Wild Child
Fandom: Nälkäpeli
Henkilöt: Perhe Odair.
Genre: Draama, H/C
Ikäraja: S (Saa muodostaa myös oman mielipiteensä ja mieluusti myös tuoda sen ilmi. Ei ole vahvuuteni nämä ikärajat.)
Vastuunvapaus: Kaiken, minkä näkee Suzanne Collinsin luomaksi on hänen omaansa.
Varoitukset:
Spoilaahan tuo ikävästi, jos ei ole koko trilogiaa lukenut.
A.N: Suuri kiitos
Solembumille. Tarjosin hänelle nimittäin epämääräisen kahden tekstin "kokonaisuuden" ja neuvoista vaariin ottaneena kursin kokoon yhden, johon ompelin sekaan jotain siitä toisesta. Terveiset myös
Morelenille ja
Niphredilille. Ilman teitä olisin sulkeutunut sekopää. En tiedä, mitä olen nyt.
Viisas meriPieni poika tapittaa äitiään merenvihreillä silmillään.
”Äiti?”
Ei äiti kuule, äidillä on kädet korvilla ihan kuin olisi hirveä meteli, vaikka talossa on ihan hiljaista näin aikaisin aamulla. Äidillä on kasvoillaan tosi outo ilme, ihan kuin sitä sattuisi aivan kauhean paljon. Siksi se varmaan huusi äsken. Siihen poika oli herännyt, äiti oli kirkunut niin kovaa ja jotenkin karmivasti, että se oli läpäissyt pojan unta kuin keihäs vettä.
Pronssitukka loistaa himmeästi nousevan auringon sävyissä, kun poika varovasti uskaltautuu huoneen poikki sängyn viereen ja koskettaa tärisevän äidin otsaa. Äiti näyttää niin pieneltä ja surulliselta ja pelokkaalta.
Tärinä lakkaa, mutta niin tuntuu lakkaavan kaikki muukin. Kuoliko se? Poika on jo melkein purskahtamaisillaan itkuun, mutta sitten äiti aloittaa huutoon verrattuna hiljaisen valituksen, itkun, joka saa kyyneleet pojankin silmiin.
”Mihin sua sattuu, kun mä voin puhaltaa?” kysyy poika kovalla, vaikkakin vähän värisevällä äänellä.
Annie pysähtyy, kun lempeä ääni kutsuu häntä unten läpi. Areenan äänet ja hänen oma huutonsa vaikenevat ja kuvat hälvenevät ensin välähdyksiksi, sitten pimeydeksi luomien takana. Ääni kutsuu häntä edelleen. Ääni, joka merkitsee turvan satamaa, pelastusrengasta hukkuvalle.
Kädet hän tuntee ympärillään, kun ne hellästi irrottavat hänen omat kämmenensä korvilta, pyyhkivät hiukset kasvoilta, pitävät sylissä ja tuudittavat. Kun Annie lopulta uskaltaa avata silmänsä uskoen ettei tämä olekaan painajainen, hän näkee valkoisen seinän ja harmaan päiväpeiton. Käännyttyään voimakkaiden ja lämpimien käsivarsien otteessa Annie näkee merenvihreät silmät. Tummat ja pronssiset suortuvat sekoittuivat toisiinsa peiton päällä niin kuin nuo kaksi kietoutuvat toisiinsa.
Äiti hätkähtää, silmät rävähtävät auki ja tarkentuvat sitten poikaan, Finnickin silmiin, ja tuskan aalto pyyhkäisee hänen ylitseen, muttei enää niin hakkaavana.
”Sano uudelleen, kultaseni, äiti ei kuullut”, Annie sanoo ääni kirkumisesta käheänä.
”Niin kun mä voin puhaltaa, jos sulla sattuu jossakin.”
Urhea poika, joka joutuu jo näin pienenä heräämään aamuyöstä äidin kauhun huutoihin ja pitämään huolta. Eikö sen pitäisi olla toisinpäin, Annien silittämässä pienen poikansa päätä, kertoa, että se oli vain pahaa unta? Äidin sanoa pojalleen, etteivät kengät kuulu astiakaappiin? Surumielinen hymy häivähtää Annien kasvoilla, kun poika katsoo häntä huolestuneesti kulmat kurtussa, aivan kuten isänsä. Annie huokaisee raskaasti.
”Tule tänne, kultapieni”, hän sanoo ja nousee istumaan sängyllä, avaa sylinsä, jonne poika kiipeää.
”Äitiä sattuu tänne”, Annie osoittaa rintaansa. Vähitellen tämä kaikki on kuitenkin käytävä läpi. Vaikka sitähän Annien päivät ovat, kaiken sen läpikäymistä. On kuitenkin aivan eri asia jakaa omaa taakkaansa pienen poikansa harteille, pudottaa lapsen päälle kiviä, joita ei itsekään jaksa kantaa. Mutta pojalla on oikeus tietää, ja olisi julmaa olla kertomatta, vaikka ensin se tuntuukin turvallisimmalta vaihtoehdolta.
Mutta kaikki aikanaan. Ei Annien tarkoitus ole kertoa pienelle pojalle siitä kuinka mutanttihirviöt repivät hänen isänsä kappaleiksi, tai että miltä tuntui katsoa ihmisten ympäriltä kuolevan, ei nyt, eikä ehkä koskaan. Pojan on kuitenkin saatava tietää, miksi äiti on niin omituinen toisinaan. Tai miksi he nytkin istuvat tässä. Annien mielestä lapsille on kerrottava Nälkäpelistä, menneisyyden kamaluuksista ja virheistä, sillä kuinka he muutoin osaisivat tehdä oikein kun heidän aikansa koittaa.
”Minkälainen haava siinä on?”
”Se on niin syvä, ettei se edes päällepäin näy.”
Poika näyttää vielä huolestuneemmalta.
”Auttaako puhallus?”
”En tiedä, kokeile.”
Poika tuijottaa keskittynein ilmein äitinsä rintaa, täyttää poskensa ilmalla ja puhaltaa varovasti. Sitten hän kääntää nopeasti katseen ylös äitinsä lempeästi hymyileviin kasvoihin.
”Heti tuntuu paremmalta”, Annie sanoo. Poika huokaisee helpotuksesta ja nojaa päänsä äitiään vasten. Hetken mietteliään hiljaisuuden jälkeen hän avaa taas suunsa.
”Äiti, sun on pitänyt kaatua tosi oudosti, jos sulla tuli haava tonne sisälle.”
”Äiti kaatui kerran niin pahasti, että tuolla sisällä meni kaikki ihan rikki.”
Poika veti henkeä säikähtäneesti.
”Kaikki rikki…”
”Niin, kaikki. Sinäkin olit silloin vaarassa rikkoutua.”
”Mä en nyt oikein tajua. Miten sä kaaduit? Milloin? Miksi? Miksi mä olisin mennyt?”
”Anteeksi. No, äiti koittaa selittää, mutta älä siitä huoli jos et ihan ymmärrä. Se on aika vaikea juttu ja tajuat sen sitten kun olet isompi.”
Poika nyökkäsi pienesti ja katsoi äitiään yrittäen imeä itseensä jokaisen sanan ja ymmärtää mitä äiti niillä tarkoitti.
”Kun Finnick -”
”Isi.”
Poika tunsi isänsä varmaankin paremmin kuin sen henkilön, jonka sylissä juuri silloin istui. Usein miten hän halusi kuulla iltaisin isästään, ja aamuisin, ja päivällispöydässä. Äidiltä saamaansa kuvaa hän piti tyynyn alla. Monesti hän kertoi nähneensä unta isästä. Kun he olivat isän kanssa uimassa. Isän kanssa kalastamassa. Isä opetti punomaan verkkoa. Isän kanssa kävelemässä torilta kotiin ja ovella isä pussasi äitiä.
Ja monesti nämä jutut saivat kyyneleet valumaan äidin poskille, vaikka sitä samalla jotenkin hymyilytti myös. Kerran poika lopetti näiden juttujen kertomisen kun äitiä alkoi aina itkettää, mutta sitten äiti sanoi että kerro. Äiti itkee niin paljon, että siihen on vähän kuin jo tottunut.
Kun pojalta kysytään, miten hän osaa jo tehdä noin komeita verkkoja, poika pistää kädet selän taakse, nostaa leuan ylös ja vastaa ylpeänä: ”Isi opetti.” Silloin poikaa katsotaan lempeän myötätuntoisesti ja Annieta vihaisen syyttävästi.
”Niin kultaseni. Finnickin kuolema repi minuun niin suuren aukon, ettei se koskaan arpeudu. Sillä tavoin minä kaaduin, kaaduin ja putosin painajaisiin. Sinun ansiostasi paranen, vaikka en koskaan kokonaan. Ilman sinua olisin seurannut pian isääsi ja aioinkin, mutta kun lääkärit kertoivat, että odotan sinua ja suru ja painajaiset olivat kuihduttaneet minut niin huonoon kuntoon, että olin vaarassa menettää sinutkin. Siinä kohdin en enää kuunnellut, Finnick oli jättänyt minulle syyn elää. Valo palasi vähitellen elämääni. Sinun syntymäsi pelasti minut muuttumasta omien kyynelieni kuluttamaksi kalpeaksi varjoksi vyöhykkeen 13 sairaalan valkoisille seinille. ”
He vaipuvat mietteliääseen hiljaisuuteen. Poika näpersi korua äidin kaulassa ja tämä pelkäsi puhuneensa liian vaikeita.
”Hassu juttu, äiti. Vaikka mä haluaisin, että isi olisi täällä, niin mulla ei kuitenkaan ole surullisella tavalla ikävä sitä”, poika tuumailee ja kääntää katseensa ikkunaan, jonka ulkopuolella lintu aloittaa laulunsa.
Hänen silmänsä ovat kuin meri, kätkien suuria salaisuuksia loputtoman syviin hautoihin, kantaen viisautta ja tunteiden laivueita, joita lapsen on vaikea itsekin hahmottaa. Hän jatkaa haaveellinen hymy huulillaan:
”Tai siis musta tuntuu, ettei se ei oikeasti ole poissa, kuollut, vaan kokoajan meidän kanssa. Ja isi tulee aina meidän luokse kun me nukutaan. Se on niin kivaa. Isi on niin kiva. Nyttenkin mulla on sellainen olo, että kohta se juoksee tuolta keittiöstä ja huutaa ’Pöö!’”
Annie nieleskelee kyyneleitään. Tämä on niin väärin, hän ajattelee.
”Hei pikkumies”, hän sanoo hakien reipasta ja iloista sävyä ääneensä. ”Mitä jos me kaksi menisimme rannalle täksi päiväksi, sinne kalliopaikkaan? Otan jotain evästä mukaan ja sinä voisit kalastaa meille lounaan?”
”Okei”, poika nyökkää, ja juoksee hakemaan onkeaan. Annie katsoo hänen peräänsä hetken vielä senkin jälkeen kun tämä on kadonnut näkyvistä.
”Juoksee keittiöstä ja huutaa pöö? Tuo hassu otus on niin sinun poikasi, Finnick”, Annie toteaa kävellessään keittiöön.
***
Annie seisoo kalliolla katsellen alempana rannan poukamassa kalastavaa poikaa. Puhuri kantaa mereltä tuoksun ja suolaisia kyyneleitä, eikä nainen ole aivan varma, mitkä niistä ovat hänen omiaan. Ne suuret ja lämpimät kai. Naisen olemus on niin kulunut, että viima lävistää hänet saaden mekon ja takin lepattamaan.
Anna minun saada sinut taas nauramaan, tuuli kuiskaa ja hipaisee Annien huulia lempeästi.
”En osaa enää”, nainen parahtaa. ”Tämä on niin vaikeaa. Kaikki tämä.”
Olet vanhentunut monta vuotta.”Kiitos vain”, Annie vastaa vinosti hymyillen, kuullen Finnickin leveän naurun kituliaan rantapyökin lehtien kahinassa.
Senkin höpsö nainen. Tiedät kyllä mitä tarkoitan. Puhuri hälventää surun tummaa verhoa Annien ympäriltä ja tämä nostaa katseensa kohti kirkasta sinistä ja puhdasta valkeutta. Taivas on niin korkealla, että paino hänen rinnaltaan hellittää. Kaikki on selkeämpää.
Et kantaisi minun mustaa kuollutta muistoa mukanasi. Se pimentää kauniitkin.
Annien mieleen muistuu päivä vuosien takaa vyöhykkeeltä 13, kun Finnick oli opettanut tämän uudelleen uimaan. Nainen sukelsi silloin ensimmäistä kertaa areenan jälkeen. Muisto häivähtää hymynä hänen kasvoillansa.
Minä kyllä seuraan, huomaatko? Ja jään pois sitten ajallani, kun minua ei enää tarvita. Älä huoli, et edes huomaa sitä. Tajuat ehkä jokin kaunis päivä, että ääneni on vaimennut etkä tarkkaan muista milloin ajattelit minua viimeksi. Katso poikaamme. Hän tarvitsee sinut kokonaan. Äiti katsoo poikaansa ja näkee tämän elämän ilon ja riemun. Sen suuren viisauden. Annie nauraa onnellisena. Tuuli puhaltaa taas ja kietoo hänet syleilyynsä.
Naura taas. Puhuri sekoittaa tummat suortuvat ja pronssiset kiharat.
Ja Annie nauroi.
Wild Child
