Name: Melkein
Fandom: Doctor Who
Rating: S
Pairing: Tenth Doctor/Rose
Genre: drama, romance, angst
Disclaimer: Hahmot, miljöö ja ylipäänsä kaikki, minkä huomaat jo ennalta tutuksi Doctor Whosta, ei ole minun käsialaani, vaan kuuluu luojilleen. Kunhan vaan vähän lainaan.
Beta: korvaamaton ihanuus nimeltä
roxoXO, jota ilman tämä olisi täynnä kökköilyä, kiitos rakas vielä kerran ♥
Summary: ”Me too”, Rose sanoi, laski vapaana olevan kätensä heidän yhteen kietoutuneiden sormiensa päälle ja painoi päänsä tuttuun tapaan Tohtorin olalle. Ja he molemmat tiesivät tytön vastanneen myöntävästi sekä siihen mikä oli sanottu että siihen mikä oli jätetty sanomatta.A/N: Koska tästä tulikin pari tuhatta sanaa pidempi kuin suunnittelin, päätin postata tämän erikseen DW-ficcisarjastani, vaikka tämän piti alun perin olla osa sitä. Tuttuun tapaan repliikit ovat taas englanniksi, koska en osaa kirjoittaa IC:tä suomea puhuvia Doctor Who -hahmoja, ja sen yrittäminenkään ei kuulosta omalta. (Niin, ja minulla ei ole hajuakaan, miten regeneration on suomennettu sarjaan, mutta olen tottunut puhumaan siitä regeneroitumisena, vaikken tiedäkään onko se millään tapaa oikea ilmaisu. Mutta niin se on nyt tässä tekstissäkin, koska siihen olen tottunut. Pyydän anteeksi, jos kökköytän aivonne tyhmillä mielleyhtymilläni, jotka livauttelen teksteihini.)
Teksti on muuten aika tavanomaista tyyliäni, mutta etenkin lopussa kokeilin paria uutta temppua: käytin sulkeita ja lauseen katkaisemista kahdelle riville tehokeinoina, ihan kokeilumielessä. Saa antaa mielelläänkin palautetta siitä, miten nuo mielestänne toimivat, etenkin jos ne eivät jostain syystä toimineet. Palautetta otan muutenkin avosylin vastaan, (sekä positiivista että) negatiivista kommenttia saa antaa ihan kursailematta, kaikenlainen palaute saa minut hurjan iloiseksi.
Mutta pidemmittä puheitta, toivottavasti pidätte lukemastanne ja viihdytte tekstini parissa!
”So, here we are!” Tohtori huudahti riuhtaistuaan TARDISin oven auki ja hypähdettyään ulos. ”Isn’t it beautiful?” hän kysyi virnistellen ja katsahti olkansa yli suu raollaan ympäristöään tarkkailevaa Rosea.
”It is”, Rose henkäisi haltioituneena ja ahmi silmillään näkymää. Taivas oli sumuista vaaleaa purppuraa, maa heidän jalkojensa alla ei ollut maata laisinkaan vaan jäätä, kirkasta ja liukasta jäätä karheine railoineen, jäätä silmänkantamattomiin. Oikealla viistossa TARDISin takana näkyi lumella päällystetystä jäästä kimmeltäviä vuoria, jotka yhdistyivät toisiinsa sillan muotoisina jäävalumina, jotka olivat alapuolelta piikikkäinä suurista jääpuikoista. Jäätä, jäätä ja jäätä. Vasemmalla aukesi aallokkoinen meri, jonka väri oli häivähdyksen verran vihreämpää kuin mihin Rose oli tottunut. Tyttö ei ehtinyt edes ihmetellä sulan meren ja kivenkovan jään kummallista yhdistelmää ihaillessaan planeetan kauneutta.
”What is this place?” Rose kysyi kumartuessaan kyykkyyn sivelläkseen jäätä sormenpäillään. Hänen yllätyksekseen se ei tuntunutkaan kylmältä ja kovalta, vaan oikeastaan melko lämpimältä, ehkä vain muutaman asteen tytön ruumiinlämpöä viileämmältä. Pinta oli melko pehmoinen, ei upottava muttei kovakaan.
”The ice fields of Khora”, Tohtori vastasi lyhyesti. ”Though the ice is pretty extraordinary, right?” hän kysäisi virnuillen yhä jäätä sivelevältä tytöltä.
”How come it’s warmer than normally?” Rose ihmetteli noustessaan ylös. Tohtori tarjosi tytölle käsikynkkäänsä, ja hymyillen tämä pujotti kätensä miehen käsivarren ja kyljen väliin. He ottivat varovaisia askeleita liukkaalla jäällä, ja ennen kuin Rose ehti miettiä ääneen, miksi alusta silti tuntui kovalta hänen askeleidensa alla, Tohtori vastasi.
”It’s not, actually. Most of the time it doesn’t have own temperature at all, it just mimics whatever touches it. When you touched it, it tried to copy your temperature as well as it could, which is pretty well, as you probably noticed yourself. When there’s nothing to copy, it’s like normal ice”, Tohtori selitti hymyssä suin ja istahti alas jäälle vetäen tarkkaan kuuntelevan Rosen mukanaan.
”Why does it feel softer then? Does it copy how I feel against it also?” Rose kysyi ja sipaisi kasvoilleen karanneet hiussuortuvat korvansa taakse. Pieni, viileä tuulenvire leikitteli aika-ajoin Tohtorin takinliepeillä ja Rosen vaaleilla suortuvilla keinutellen niitä edestakaisin. Tuulahdus tuntui mukavalta kutitellessaan tytön kasvoja, kun hän nojasi käsillään taaksepäin ja yllättyi taas jään lämpöä ja pehmeyttä, vaikka tiesikin jo sen tekevän temppuja.
”Yes, up to some point. You are pretty close to the normal solidness of ice, but water for instance is too different for it to copy, so it gets a bit confused and just takes the normal form. But it still mimics the temperature, that’s why the sea won’t freeze. Isn’t that just amazing?” Tohtori selitti innoissaan ja hymyili Roselle kuin pikkulapsi, jolle oli juuri kerrottu, että joulu tulee tänä vuonna kaksi kertaa. Rose nyökkäsi ja hymyili lämpimästi painautuen Tohtorin käsivartta vasten.
”This is nice”, tyttö huokaisi, ”a beautiful, restful place and for once no disasters or worlds ending. Just this, as long as we want to.” Tohtori hymähti ja nyökkäsi. ”I mean”, Rose kiiruhti lisäämään, ”not that I’m complaining, I love all those adventures and stuff, it’s amazing. But this is a nice variation, you know.”
”It is”, Tohtori myönsi ja katseli Rosea silmät tiukkien. Tyttö hymyili säteilevästi, painoi päänsä takaisin miehen käsivartta vasten ja katseli hetken horisonttiin meren ja taivaan rajalle yrittäen erottaa, mistä meri loppui ja taivas alkoi. Monen minuutin silmien siristelynkään jälkeen hän ei ollut täysin varma.
”Would you like some chips?” Tohtori kysyi yllättäen ja sai Rosen pään ponnahtavan pystyyn sadasosasekunnissa.
”
What?” tyttö huudahti epäuskoisella äänensävyllä nauraen ääneen ajatuksellekin.
”No, really, I’m serious! I thought that we could eat something here, unless you want to go back to TARDIS and –”
”No, no, but
really”, Rose kikatti, ”chips?!”
”What’s wrong with chips? Chips are good”, Tohtori puolustautui kulmiaan kurtistaen, samalla kun kaivoi kuin kaivoikin taskustaan kaksi pahvikippoa täynnä mitäpä muutakaan kuin ranskalaisia perunoita.
”Thanks”, Rose sanoi ääni naurusta värähdellen ottaessaan vastaan ranskalaislaatikon. Tohtorin suupieli nyki, mutta silti mies kohotti Roselle kulmiaan kysyvästi. Vastaukseksi hän sai pelkän leveän virnistyksen, kunnes jatkoi itsepintaista tuijotustaan ja pakotti Rosen avaamaan suunsa tytön alkaessa tuntemaan olonsa epämukavaksi.
”Well, uhm”, Rose aloitti naureskellen, ”we are in the most extraordinary and miraculous place I could ever imagine, and you want to eat
chips... You’ve definitely spent too much time with Brits!”
”Yeah, well, you haven’t actually complained about it”, Tohtori vastasi kohottaen merkitsevästi kulmiaan. Rose naurahti ja toivoi, ettei Tohtori huomannut pienenpientä punaa tytön kasvoilla (Tohtori huomasi, mutta leikki hetken sokeaa salaa tyytyväisenä itseensä).
”And I never will”, tyttö totesi hymyillen Tohtorille ranskalaisensa takaa. Lämmin pilke syttyi miehen silmiin, mutta nälkäinen Rose käänsi kasvonsa ranskalaisiinsa liian nopeasti huomatakseen, että Tohtorin katse viipyili hänessä sekunnin pidempään kuin olisi ollut soveliasta.
Ranskalaiset maistuivat suolaisilta, rasvaisilta ja kotoisilta. Rose vaipui hetkeksi mietteisiinsä, ja syödessään melkein huomaamattaan tuttuja perunasuikaleita hän melkein jo uskoi näkevänsä edessään punaiset puhelinkopit, tööttäilevät kerrosbussit ja kaduilla tungeksivat ihmiset. Tuntui perin kummalliselta istua kaukaisen planeetan pehmeällä ja lämpimällä jääpeitteellä, katsella vihertävää merta ja lilansävyistä taivasta ja ajatella miljoonien ja kenties taas miljoonien valovuosien päässä olevaa Lontoota. Hetken Rose todella tunsi itsensä avaruusmatkailijaksi, joka oli kaukana kotoa. Onnekkaana siitä, että hänellä oli kaikessa arvaamattomuudessaan tuttu ja turvallinen Tohtori mukanaan Rose kääntyi katselemaan matkakumppaniaan, joka oli jo ilmeisesti hyvän aikaa käyttänyt hänen huomionsa kiinnittymistä muihin asioihin hyväkseen ja mutustellut tytön ranskalaisia. Tyhjä pahvilaatikko lojui Tohtorin vieressä jäällä, ja sekunnin sadasosan ajan muistoihin unohtunut Rose oli odottanut näkevänsä ranskalaisten tutun tuoksun vuoksi vieressään kuluneeseen nahkatakkiin sonnustautuneen lyhythiuksisen Tohtorin, jolla oli höröttävät korvat, pikkupojan lapsellisen leveä virne ja sotilaan karhean matala ääni, joka puhui sanoja, joiden merkitystä Rose ei aina täysin tavoittanut. Hetken ajan Rose tunsi palan kurkussaan, kunnes pakottautui ottamaan ranskalaisen ja nielaisemaan sen kurkustaan alas. Tohtorin pitkät sormet pyydystivät pari perunasuikaletta, kun Rose kääntyi toiseen suuntaan yskäistäkseen.
Hiljaisuus alkoi tuntua Rosen mielestä painostavalta, ja koska hän tiesi, että yleensä hiljaisuus heidän välillään oli luontevaa eikä kiusallista, hänen oli pakko ottaa puheeksi asia, joka oli vaivannut häntä jo pitkän aikaa ennen sitä, kun he olivat lähteneet Skotlannista ihmissuden kohtaamisen jälkeen. Hiljaa ja välittämättä Tohtorin kysyvästä katseesta tyttö tarkkaili toisen kasvonpiirteitä, joihin ei ollut vielä aivan täysin tottunut. Pisamat, kapea nenä, pitkät ja vallattomat hiukset, niin ruskeat silmät ettei niiden tuijottamista voinut lopettaa, siistit pulisongit (leveä pikkulapsen hymy oli melkein ennallaan, mutta siinä oli uusia piirteitä).
”Do you do that a lot, change your face?” Rose pakottautui lopulta kysymään hiljaa.
Tohtori oli varmasti tiennyt, että tämän keskustelun aika tulisi, mutta yllättyi ajankohdasta. Hän ei ollut olettanut, että Rose olisi ottanut asiaa puheeksi siellä, vaikka olikin huomannut asian vaivaavaan vaaleaverikköä. Toivuttuaan yllätyksestä hän vastasi yksinkertaisesti: ”Every time I die, so it depends on how often I kick the bucket.”
Rose ynähti. ”So you can’t die then?”
”No, I can’t die”, Tohtori vastasi, mutta jatkoi nopeasti, ”unless I die before the regeneration or while the process is still going on. But that’s not too likely to happen, so don’t worry. I’m not easy to get rid of.” Tohtori iski silmää, ja Rose yritti nyökkäillen käsittää kaikkea, minkä oli juuri kuullut.
”But you change completely.”
”Yes, I do.
But I have the same memories, and the certain basic character. But everything else, every single shell of my body, transmutes. Completely.”
Rose ynähti, ja hetken oli hyvin hiljaista.
”You know, I thought that this would be weird and awkward, being with you when you’re different… when you know me like before but I have no idea who you are”, Rose naurahti, ”but it’s not, actually. I like the new you.” Rose hymyili, ja Tohtorin kasvoille levisi iloinen virne.
”That’s good, because – hopefully – I’m not going to change again soon”, Tohtori sanoi hymyillen ja nappasi Rosen käden omaansa. Hetken tyttö mietti, tuntuivatko sormet erilaisilta kuin ennen muutosta, mutta hän huomasi jo tottuneensa uuteen Tohtoriin niin hyvin, ettei enää muistanut, miltä tämän kädet olivat ennen tuntuneet. Nämä kädet tuntuivat tutuilta ja oikeilta, hänen Tohtorinsa käsiltä.
”Does it hurt?” Rose kysyi kulmiaan kurtistaen, kun ehti ajatella Tohtorin viimeisintä vastausta.
”Nooo”, Tohtori vastasi vähätellen pitkittäen o-äännettä. Rose kohotti kulmiaan. ”Okay, well, it does, a little bit…”
Uusi kulmien kohotus.
”…or a big bit.”
Rose naurahti. ”How many times have you done that before?” tyttö kysyi kiinnostuneena. Hänen onnekseen Tohtori ei näyttänyt kiusaantuneelta kysymysten tulvasta, vaan vastaili mielellään.
”Eight”, Tohtori vastasi, mutta kurtisti perään kulmiaan ja alkoi laskemaan sormillaan. ”No, wait… Yes, this was the ninth time.”
”Oh”, Rose henkäisi yllättyneenä. Hän oli niin tottunut ajattelemaan Tohtoria ihmisenä, että oli kummallista saada selville jokin näinkin ei-ihmismäinen piirre. Tohtori, hänen Tohtorinsa, olikin ulkomuotoaan ja luonnettaan vaihteleva kuolematon… alien. Tohtorin ajatteleminen ei-ihmisenä oli niin omituisen tuntuista, että sen sisäistämiseen tulisi menemään hetki jos toinenkin.
Tohtori tarkkaili hetken mietteliään näköistä Rosea, joka näytti normaalia jännittyneemmältä ja jäykemmältä, ikään kuin tyttö yhtäkkiä arastelisi häntä. ”Rose”, Tohtori sanoi hiljaa kiinnittäen toisen huomion itsensä pukkaamalla tätä kylkeen. ”I’m still me, I promise. I’m still the same Doctor you travelled with, and I hope that this doesn’t change the way you see me. Because I
really am still me.”
Rose hymyili Tohtorille, mutta mies huomasi hymyn värisevän hieman. ”I know. And I still want to be with you, I mean, travel with you, I’m not going to leave… This is just… confusing. It’s all new to me and… and
strange. But I’ll get used to it.” Vastaus oli katkonainen ja takelteleva, mutta sen jälkeinen hymy hiukan edellistä aidompi.
”Good”, Tohtori vastasi hymyillen ja puristi Rose kättä omassaan, ”’cause I love having you here.” Tohtori tiesi, että ”rakastan sitä, että olet täällä” oli vain kiertelevän arka tapa sanoa ”rakastan sinua”, ja hän tiesi, että myös Rose tiesi sen. Hän ei silloin, eikä koskaan sen jälkeenkään, sanonut Roselle niitä maagisia kiintymystä osoittavia sanoja, koska tiesi, että he molemmat tiesivät sen. Tohtori rakasti Roseaan ja Rose Tohtoriaan, ja vaikka tulikin tällaisia tilanteita, joissa sen olisi voinut helposti livauttaa ääneen, ei kumpikaan koskaan sitä tehnyt.
Tohtorille kaikki oli niin uutta ja haurasta, että hän ei uskaltanut tehdä todellisuudesta todempaa sanomalla sitä ääneen. Hän ei tiennyt, mitä olisi tapahtunut – hän ja Rose olivat täydellisiä yhdessä, ja he todella olivat yhdessä jokaisella mahdollisella ja mahdottomallakin tavalla, vaikka eivät sitoneetkaan toisiaan yhteen sanoilla tai osoittaneet rakkauttaan muutoin kuin viattomin pikku hipaisuin (joista molemmat tiesivät, etteivät ne olleet vähääkään viattomia). Tohtori oli joskus kuullut viisaan sanonnan, jonka ajatus oli se, että sanoilla luvataan ja teoilla todistetaan, eikä voinut olla ajattelematta, että hän ja Rose olivat edenneet väärästä päästä aloittaen. Heidän tekonsa todistivat jatkuvasti sitä, mitä ei oltu sanoilla luvattu. Mutta kumpi teki siitä todellista, lupaus vai sen toteen laittaminen? Tohtori tiesi, että hän ja Rose olivat täydellisiä yhdessä juuri sillä tavalla kuin olivat, joten oliko lupausten tekeminen edes tarpeen, kun he toteuttivat ne sanomattakin? Toisaalta Tohtori myönsi hiljaa itselleen, että häntä pelotti. Jos hän olisi sanonut ne kolme sanaa ja suudellut Rosea, olisiko kaikki muuttunut? Se oli liian vierasta maaperää, eikä hän tahtonut riskeerata uniikkia suhdettaan Roseen, vaikka tiesi, että he olisivat todennäköisesti olleet täydellisiä yhdessä aivan millä tavalla tahansa, kunhan vain saivat olla yhdessä.
Joten hän ei koskaan sanonut sitä. Ei silloin, eikä myöhemminkään. Kai hän oli loppujen lopuksi liian peloissaan antaakseen sanojen karata silloin harvoin, kun tilaisuus tuli. Useimmiten hän ei ehtinyt moista edes ajatella.
”Me too”, Rose sanoi, laski vapaana olevan kätensä heidän yhteen kietoutuneiden sormiensa päälle ja painoi päänsä tuttuun tapaan Tohtorin olalle. Ja he molemmat tiesivät tytön vastanneen myöntävästi sekä siihen mikä oli sanottu että siihen mikä oli jätetty sanomatta.
Pitkän ja rauhallisen hiljaisuuden (ja sen, kun Rose oli nauraen antanut ranskalaislaatikkonsa Tohtorille, ettei tämän tarvitsisi livauttaa niitä suuhunsa salaa) jälkeen Rose nousi ylös ja potkaisi kengät jaloistaan. Lämmin jää tuntui, jos mahdollista, vielä omituisemmalta paljaita jalkapohjia kuin kämmeniä vasten. Tyttö jätti Tohtorin syömään tyytyväisenä ranskalaisiaan ja otti muutaman askeleen, kunnes hiljalleen kohti lipuvat aallot törmäsivät hänen varpaihinsa. Hän kääri farkkujensa lahkeet polviin ja jäi hetkeksi paikoilleen ihastelemaan vihertävän veden liplatusta leveä virne huulillaan.
”Is it cold?” Tohtori huikkasi suu täynnä ranskalaisia katsellessaan tytön seisoskelua.
Rose asteli veteen, kunnes se hiveli hänen pohkeitaan, ja korotti hieman ääntään vastatakseen: ”Nope. Nice and warm.”
Tohtorin kasvoille levisi tuttu, kiusoitteleva virne. ”You can go skinny dipping, there’s no one here to watch.”
Rose pyöräytti silmiään. ”Yeah, sure. Ha, ha. What a funny thing you are.”
”I am. It’s nice of you to notice”, Tohtori vastasi virnistellen, mutta Rose ei saanut järin hyvin selvää, koska mies oli juuri työntänyt suuhunsa kourallisen ranskalaisia. Rose päästi suustaan naurahduksen ja tuhahduksen välimuotoa muistuttavan äännähdyksen ja mietti uudelleen silmiään vaistomaisesti pyöräyttäen, että Tohtori varmaan pelkäsi jonkun tulevan ja syövän hänen ruokansa.
Rose oli tottunut hiekkapohjaisiin meriin, ja oli vähintäänkin mieltä avartava kokemus kahlata vedessä ja tuntea silkkisen pehmeä pohja jalkojensa alla. Kaikista kummallisinta oli kuitenkin se, että pohja oli selkeästi lämpimämpää kuin vesi. Haltioituneena tyttö roiski vettä ympäriinsä, hyppeli ja tallusteli edestakaisin leveä hymy huulillaan. Tohtori mumisi puoliääneen jotakin siitä, kuinka Rose toi hänen mieleensä vesilammikossa hyppelystä riemuitsevan viisivuotiaan, mutta toteamus ei kantautunut tytön korviin. Se oli oikeastaan melko todenmukainen.
Yhtäkkiä selällään makoillut ja kyynärpäihinsä nojaillut Tohtori pomppasi istuma-asentoon ja karjaisi: ”Rose! Stay absolutely still!”
Tyttö jähmettyi paikoilleen, ja väri pakeni hänen kasvoiltaan. ”What is it, Doctor?” hän kysyi säikähtäneenä.
”I’m so sorry, I forgot, you just – just stay still, okay?”
”But
what is it?”
”Don’t panic, but… there are those, uhm, kind of fishes, which are actually mutated from polar bears that used to live in this part of the planet thousands of years ago, before the sea flooded here”, Tohtori vastasi ponnahdettuaan seisomaan ja juostuaan aivan vedenrajaan. Hän haroi hermostuneena hiuksiaan ja takelteli: ”I think I just saw one there, right behind you.”
Rose nielaisi ja paitsi vastusti kasvavaa halua rynnätä rantaan, myös halua kääntyä ympäri ja vilkaista. ”Really?” hän kysyi ääni väristen ja hiukan normaalia korkeampana.
Tohtori nyökytteli nopeasti, ja hetkeksi Rosen sydän ponnahti kurkkuun, kunnes hän tuli kiinnittäneeksi huomiota miehen värähtelevään suupieleen. Hän loi tuiman katseen Tohtoriin, joka yritti pitää pintansa ja tuijottaa takaisin vakavana.
Rose tuhahti ja heitti kätensä ilmaan. ”Oh, shut up… You’re such a child!”
Tohtori räjähti riehakkaaseen nauruun ja kellahti takaisin istumaan. ”But I got you for a moment, didn’t I?” hän sai soperrettua naurunsa lomasta.
”Yes, you did. And that wasn’t funny, you idiot!” Rose huudahti puoliksi närkästyneenä ja puoliksi jo hymyillen, koska tiesi, ettei voisi olla miehelle vihainen pitkään (ja hyvä on, koska hänen oli pakko myöntää itselleen, että huijaus oli melko huvittava onnistuttuaan niin hyvin).
Tyttö päätyi roiskauttamaan pienen hyökyaallon verran vettä rannan kupeeseen jääneen Tohtorin päälle kostoksi, ennen kuin talsi pois vedestä hakemaan kastuneelle miehelle ranskalaisensa ja istahti tämän viereen. Rose työnsi varpaansa veteen ja heilutteli niitä hajamielisenä kuunnellen, kuinka Tohtori rouskutti viimeiset ranskalaisensa. Hiljaisuuden vallitessa he istuskelivat rannalla aikansa, Rose katsellen pitkälle horisonttiin ja Tohtori katsellen pääasiassa Rosea. Joku olisi voinut väittää, että Tohtori tuhlasi tilaisuuden ihailla kaunista maisemaa, mutta mies ihaili mieluummin Rosea, kun tiesi tämän olevan keskittynyt muihin asioihin, eikä huomannut. (Ja sitä paitsi, nyt oli hänen vuoronsa – Tohtori oli kyllä huomannut, että Rose teki samaa, kun mies ohjasi TARDISta, eikä ehtinyt vilkuilla muualle. Vaikka vilkuili hän silti.)
Pienen ikuisuuden päästä Tohtori huomasi, että Rosen silmät painuivat hiljakseen kiinni. Kun tytön suusta pääsi pieni haukotuksenpoikanen ja tämän pää valahti sentin alemmas Tohtorin olkapäältä, mies selvitteli kurkkuaan ja ehdotti nukkumaan menemistä. Saatuaan vastaukseksi nyökkäyksen hän nousi jaloilleen, tarttui Rosea kädestä ja vetäisi tämän ylös. Kerättyään tyhjät ranskalaislaatikot Tohtori tarjosi tytölle käsikynkkäänsä, ja haparoivin askelin he palasivat liukkaan jään yli takaisin TARDISin luo. Ovella Rose kääntyi luomaan vielä viimeisen katseen kauniiseen maisemaan.
”Thank you, Doctor”, Rose sanoi hiljaa ja hymyili halatessaan miehen kättä, ”I had fun.”
Tohtori hymyili, levitti kätensä ja tytön painauduttua hänen rintaansa vasten sulki tämän lämpimään halaukseen. ”So did I. We should do this more often, don’t you think?”
”Absolutely”, Rose vastasi, mutta uninen ääni tukahtui Tohtorin takkiin.
”Next stop in the morning: the peaceful planet of Thok when it’s two suns set and paint the sky red while birds sing with a soothing tone… right?” Tohtori kysäisi virnistäen saatettuaan Rosen makuuhuoneelleen ja jäätyään nojailemaan ovenkarmiin.
”No way!” Rose huudahti vastaten virnistykseen.
”Hmm. How ’bout letting the TARDIS take us somewhere new? Certainly loads of trouble and an awful lot of running…”
Tuttu pilke syttyi molempien silmiin, kun identtiset virneet levisivät heidän kasvoilleen. ”That sounds more like it”, Rose tuumasi, ja Tohtori nyökkäsi tyytyväisenä.
”Good night, Rose.”
”Good night, Doctor.”
”Sleep tight.”
Well I woke up today and you're on the other side
Our time will never come again
But if you can still dream
Close your eyes it will seem
That you can see me now and then
–– Murray Gold – Song for Ten
Avatessaan silmänsä Tohtori pystyi melkein yhä maistamaan ranskalaisten suolan huulillaan ja tuntemaan jään pehmeyden ja lämmön, kuulemaan Rosen naurun. Mutta vain
melkein.
Koska suola oli peräisin kyynelistä, jää oli kylmää ja levisi Tohtorin sisällä, nauru oli vain kipeää tekevä kaiku muistojen syövereistä. Hetken, kun Tohtori juoksi yksin pakoon maailmanloppua ja adrenaliini virtasi hänen suoniinsa, hänestä tuntui hyvältä. Mutta sitten Tohtori muisti, miten Rosen askeleet tömisivät hänen omiensa vieressä ja miten tyhjä tila hänen sormiensa välissä oli juuri, mihin tytön sormet sopivat täydellisesti, ja kaikkialla oli taas pelkkää kyynelsumua ja kipua. Ilman Rosea hiljaisuus oli liian hiljaista ja äänet liian äänekkäitä, missään tai mitenkään ei ollut hyvä olla. Ensimmäistä kertaa pitkän elämänsä aikana Tohtori melkein toivoi, että olisi sittenkin vain kuollut jonakin niistä yhdeksästä kerrasta, kun hän regeneroitui. Mutta taas vain
melkein, koska maailma tarvitsi häntä, kaikki universumit tarvitsivat häntä. Mutta hän tarvitsi Roseaan.
Ja miten paljon Tohtoria kaduttikaan, että hän ei koskaan ollut kertonut Roselle, kuinka paljon tätä rakasti (rakastaa). Jos hän olisi voinut mennä ajassa takaisin ja kakistaa kurkustaan ne kolme sanaa, jotka molemmat olisivat tahtoneet sanoa ja kuulla, hän olisi tehnyt sen. Kaikista pahinta oli, että hänellä oli siihen välineet, ja yleensä ”mennä ajassa taaksepäin” oli Tohtorille arkipäivää, mutta hän ei silti pystynyt siihen tällä kertaa. Aiemmin hän oli pelännyt sanojen seurausta, nyt hän saattoi vain katua sitä, ettei ollut koskaan kertonut, kuinka paljon Rose hänelle merkitsi, ja kuinka vahvasti hän tätä kohtaan tunsi. Tohtori saattoi vain toivoa, että tyttö tiesi (totta kai hän tiesi) ja että se riitti. Mutta miten se olisi voinut riittää, kun ei riittänyt Tohtorille itsellekään?
(Lopulta vuosien kuluessa Tohtori kuitenkin hyväksyi sen, ettei saanut enää kuulla Rosen naurua ja puristaa tytön kättä omassaan. Ainakin
melkein.)
Goodbye my almost lover
–– A Fine Frenzy – Almost Lover