Rakkauden määritelmä (K11, Lily/James, drama, fluff) | Luku 2; 23.7.

[Romione]

Otsikko: Rakkauden määritelmä (tai vaihtoehtoisesti Määrittele rakkaus)
Kirjoittaja: Romione
Ikäraja: K11, vaikka olisin voinut valita tuosta seuraavankin
Beta: Death Eater
Vastuuvapaus: En omista rakkaan Rowling-tädin hahmoja, paikkoja tai muutakaan. En saa rahaa kirjoituksistani.
Genre: Drama ja fluff
Paritus: Lily/James (myöhemmin saattaa tulla muitakin, lisäilen niitä sitten tänne)
A/N: Eli yritin kirjoittaa ensimmäisen sukupolven ficcin, mutta saa nähdä mitä tästä tulee. Yrittäkää saada selvää! Hehe.

Ensimmäinen luku - Pöllöjä

Kesäpäivät olivat Lilylle kuin kidutusta. Hän rakasti Tylypahkaa enemmän kuin omaa kotiaan, eikä voinut kesäisin ajatella muuta kuin sinne paluuta. Mutta hän ei voinut skipata kesää, josta kaikki jästilapset, mukaan lukien hänen oma sisarensa Petunia, niin nauttivat. Ennen kesässä oli ollut hieman mieltä, kun hänen ystävistään tärkein, Severus, oli kuitenkin asunut lähellä ja ollut seurana. Mutta sen jälkeen kun Lily oli pannut pisteen heidän ystävyyssuhteelleensa, joka oli muuttunut kiusalliseksi (yritäpä itse kestää, kun huomaat, että paras ystäväsi onkin ihastunut sinuun ja käyttäytyy kuin paha poika), ei Lily voinut kuin kärsiä. Ja kuinka ollakaan, hänellä oli Tylypahkan lisäksi toinen asia, jota ikävöidä; James Potter.
   Niinpä niin, James Potter. Potterin James. Miten Lily olisi voinut keskittyä kesään, jos hänen ajatuksensa toistivat vain yhtä nimeä ja yksiä kasvoja, sydän pamppaili vain siksi, että sekin odoti kesän jälkeiseistä viimeistä Tylypahkan vuotta ja hengitys olisi ollut järjetöntä puuhaa, jos Lilyn huoneeseen ei olisi säännöllisesti pelmahtanut Jamesin pöllö mukanaan kirje. Eiväthän he vielä seurustelleet, mikä sai Lilyn hieman apeammaksi - mutta ajatus siitä teki kesän aina millin helpommaksi kestää -, mutta Lily kyllä tiesi ja uskoi, että James ei tuntenut vain ystävyyttä Lilyä kohtaan. Ja James varmasti tiesi, ettei Lilykään tuntenut.
   Niinpä niin. Kun kolme päivää sitten - Lilyn oli pakko laskea päiviä, koska Jamesin kirjeet saapuivat aina tasan viikon jälkeen siitä, kun Lily oli lähettänyt vastauksen - hän oli saanut kirjeen ja vastannut siihen oitis, hän oli yrittänyt mielessään analysoida mahdollisimman tarkkaan, paljastuisiko kirjeestä syvempiä tunteita. Sellaista oli pakkomielle.

Rakas Lily, James oli aloittanut, mutta niin kyllä kirjoitti jopa Lilyn ankea kurpitsan näköinen tätikin kirjeissään,
päivät ovat kuin kiitäneet. Minulla ja Siriuksella on ollut paljon töitä kostopuuhissa (ei sinun kannata nyt hermostua, me halutaan vaan opettaa vähän käytöstapoja 'täydelliselle ja kirkkaan puhtaalle' Mustan suvulle). Ei mitään sen suurempaa. Vielä kolme viikkoa ja voimme vihdoin palata Tylypahkaan. Tutkinto, joka on varmasti nimensä mukaan uskomattoman paha ja erittäin raskas, ei suoraan sanottuna houkuttele, mutta kai ajatus taas Tylypahkan näkemisestä peittää ne huolet. Entä sinä? Mitä sinä teet siellä jästien ja Ruikulin valtakunnassa? Olet ollut kirjeissäsi erittäin salamyhkäinen. Tietäisinpä mitä päässäsi liikkuu... Olet erikoinen tyttö, Evans, sano minun sanoneen. Varaudu yllätykseen. En kerro enempää, vaikka tiedänkin, että olet superutelias likka, joten turha kärttää lisätietoja. Toivon, että kuitenkin sen turvin sinulla on helpompi kesä. Ja jälleen ei, en kerro enempää. Usko pois, ennemmin tai myöhemmin saat tietää. Tiedän, että toivot sen olevan ennemmin.
Tämä kirje lähtee parin sekunnin jälkeen sinua kohti, mutta odotan jo vastaustasi. Älä anna minun odottaa, pöhkö. Uskon kyllä, ettet anna.
James (ja Sirius, jonka nimen laitan ilman hänen suostumustaan)

Lily oli Jamesin kielloista huolimatta kärttänyt, mikä tämän suuresti lupailtu yllätys oli. Jamesin tuntien se oli korkeintaan kirjeessä kuljetettu sontapommi, mutta tavallaan tämän salaperäisyydestä päätellen se olisi voinut olla jotain jännittävämpää kuin pelkkä julma kepponen. Vaikka Severus aina sanoikin, että James olisi juuri sellainen, mutta Lily ei enää ollutkaan aikoihin uskonut tämän sanaan. Vanha, ilkeä ja ärsyttävä oli hän itse, ei James. Jos James olisi ollut sellainen, minkälaiseksi Severus hänet kuvaili, ei olisi Lily ikinä rakastunut tähän. Lily oli lopulta kunnollinen tyttö.
   "Li-LYY! Ruoka on valmista! Ja jos ilmiinnyt alakertaan, kerron äidille!" kuului pahaenteinen huuto kerrosta alempaa. Ei tarvittu superkuuloa sen aavistamiseen, että ääni kuului Petunialle, joka oli ilmeisesti jo saanut traumat siitä, kun täysi-ikäinen Lily oli pari kertaa päässyt kiusaamaan häntä ilmiintymällä tämän taakse salamyhkäisesti ja sanomalla 'Pöö'.
   Lilyn teki mieli huutaa takaisin jotain, missä hän ilmaisisi sisarensa lapsellisuuden. Petunia oli sentään Lilya kaksi vuotta vanhempi, mutta jopa melkein kahdenkymmenen vuoden ikäinen Petunia oli äärimmäisen lapsellinen äitinsä helmoissa roikkuja. Tästäkään kesästä ei tulisi helppo, Lily mutisi samalla kun hyppelehti portaat alas ja tunsi suurta halua ilmiintyä suoraan ruokapöytään, koska Petunian kantelulla ei olisi ollut tippaakaan väliä, mutta hän päätti jättää isosiskonsa kerrankin rauhaan ja käveli ruokapöytään ilmiintymisen sijaan. Heti alas istuttuaan hänen ajatuksensa lähtivät harhailemaan pois nykyhetkestä.
   Kuten Lily oli muutaman edelliskesän aikana oppinut tekemään, hän nytkin vain sulki silmänsä perheensä jutustelulta. Hän rauhassa toisteli Jamesin kirjettä päässään, koska oli opetellut sen ulkoa niinkuin kaikki muutkin Jamesin kirjeet samalla kun antoi punaisten, jälleen venähtäneiden hiustensa valua höyryävälle ruokalautaselle, jossa oli tuoksusta päätellen lihamuhennosta.
   "Äiti, minä olen nähnyt pöllön täällä monta kertaa", Petunia tokaisi minä-aion-aiheuttaa-hankaluuksia-äänensävyllään juuri, kun Lily oli päässyt puoliväliin kirjettä ('Olet ollut kirjeissäsi salamyhkäinen...'). "Lily lähettelee jotain kirjeitä, ihan varmasti. Eikä ne voi mennä Kalkaroksen pojalle, koska sehän asuu ihan lähellä. Äiti, estä Lilyä, se kuitenkin juonii jotain friikkiystäviensä kanssa."
   Rouva Evans naurahti ja taputti vanhempaa tytärtään päähän, vaikka tämä oli häntä päätä pitempi. "Antaa Lilyn vain lähetellä pöllöjä, en näe mitään syytä, miksi sinun pitäisi häiriintyä siitä, 'Tunia, kyllä sinäkin kirjoitat kirjeitä ystäviesi kanssa joka viikko, eikä Lil' valita siitä koskaan", hän totesi ja sai Petunian kasvot vain entistä punaisemmiksi.
   "Mutta...! Eikö...? Äiti! Lily kuitenkin juonii jotain! Sinäkin olet nähnyt sen ihmeellisen rillipään King's Crossilla. Sen jolla on se ihmeen jengi aina perässään. Entä jos Lily seurustelee sen hämärän friikin kanssa? Minun Vernonini on sentään hienostunut mies - ei taikoja, ei friikkiyttä -, sinäkin, äiti, et voi olla myöntämättä, että Vernonin kaltainen poika olisi paljon parempaa seuraa jopa friikki-Lilylle kuin se ihmeen toinen friikki!" Petunia vuodatti suu täynnä lihamuhennosta samalla, kun rouva Evans vain naurahteli ja vilkaisi välillä Lilyyn, joka ei välittänyt siskonsa vuodatuksista lainkaan, koska oli uppoutunut Jamesin ajattelemiseen.
   Miten pojista oikein edes saadaan selvää? Vaikka James ei ollut kertaakaan vihjaissut mitään siihen suuntaan, että heidän pitäisi alkaa seurustella tai jotain ("Älä puhu ruoka suussa, 'Tunia", sanoi rouva Evans), mutta kaikki merkithän olivat selvät. Täytyi olla vähintäänkin umpisokea, ettei olisi huomannut Jamesin erittäin selvää ihastusta Lilyyn. Ja vaikka James silmälaseja käyttikin, niin Lily ei uskonut tämänkään olevan niin sokea, ettei olisi huomannut Lilyn tunteita. Mikseivät he siis koskaan vain tunnustaneet asioita ja alkaneet seurustella? Lily ei osannut sanoa. Näissä asioissa muut aina kysyivät isosiskon neuvoa, mutta kysypä Petunialta ja yritää päästä pälkähästä ilman jonkinlaista 'minä-kerron-äidille' -uhkausta. Olisipa Petunia kerrankin ryhdistäytynyt ja ollut kuin isosisko, eikä huonosti käyttäytyvä sellainen.
   Lily yritti työntää muhennosta suuhunsa, mutta juuri nyt ruoka ei vain maistunut. Ajatukset tekivät kaikesta tuskaa, koska hyvistä arvosanoista huolimatta Lily ei ollut mikään älykkö. Liika ajattelu sai hänen päänsä räjähtämään ja se jos mikä teki olon epämukavaksi. Siinä ei ollut aikaa ajatella ruokahalua. Lily oli aivan omissa ajatuksissaan, kun huomasi päänsä nuokkuvan kiinni ruokalautasessa ja että hänen äitinsä oli juuri tullut riuhtomaan hänen kasvojaan pois ruuasta.
   "Mitä minä sinun kanssasi teen? Sinä et syö ja nukut kolme neljäsosaa päivästä. Pitäisikö minun tietää jotain, Lily?" rouva Evans kysyi ja pyyhki ruokaa Lilyn kasvoilta ja punaisista hiussuortuvista huokaillen.
   "Ei", Lily vastasi automaattisesti, mutta ilmeisesti hänen poissaoleva katseensa kertoi aivan jotain muuta. Ja se tosiasia, että hän oli maannut ruokalautasessa.
   "Sinä kyllä tiedät, etten normaalisti usko mitä sinun sisaresi sanoo, mutta vaikuttaako se poika jotenkin käyttäytymiseesi, Lily? Entä Kalkaroksen poika, mikset ole nähnyt häntä koko kesänä? Lily, onko sinulla jotain ongelmia? Onko velhoilla huumeita tai jotain, mitä saattaisit käyttää? Tämä ei ole ollenkaan tapaistasi, sinä olet aina ollut hyvä tyttö...", rouva Evans kyseli, eikä hän saatika Lily voinut olla huomaamatta Petunian omahyväistä ilmettä, kun hän pyysi isältään lisää vettä lasiinsa.
   Lily ei voinut peitellä närkästymistään, kun hän katseli äitiään, joka meni takaisin paikalleen istumaan sen jälkeen, kun oli varmistanut ettei hänen tyttärensä kasvoissa ollut enää muhennosta. "Huumeita? Ei, äiti, en minä mitään käytä. Etkö sinä usko minua? Minulla on kaikki hyvin. Ei ole vain nälkä", Lily mutisi ja päätti livistää paikalta niin nopeasti kuin vain kykeni; ja onnekseen hän osasi livistää normaaleja ihmisiä - tuttavallisemmin jästejä - nopeammin, koska hän osasi ilmiintymisen taidon. Hän ei tarvinnut muutamaa sekuntia enempää, kun hän oli jo omassa huoneessa. Lily oli juuri ehtinyt istahtaa sängylleen, kun kuuli alakerrasta äitinsä huudon; "Tässä talossa ei ilmiinnytä enää!"
   'Niin varmaan, katsotaanpa miten estät minua', Lily mutisi mielessään ja rojahti selälleen sängylle ja nosti toisen kätensä otsalleen, joka oli hieman nihkeä ruuantähteiden takia. Miksi kaikki olivat häntä vastaan? Ei rouva Evansia oikeasti kiinnostanut, mitä Lilyn elämässä tapahtui. Eipä hänen äitinsä olisi voinut ymmärtää syitä, miksei Lily enää halunnut viettää aikaa Severuksen kanssa tai minkälainen James oikeasti oli. Oli totta, ettei rouva Evans yleensä uskonut vanhemman tyttärensä kateellisia sepityksiä, mutta ilmeisesti hän oli huomannut, ettei Lily viettänyt kaikkea aikaansa tämän maan pinnalla.
   "Ääh!" Lily huokaisi ja ummisti silmänsä. Kunpa hän olisi vain saanut selvää, mitä hänen ja Jamesin välillä lopulta oli. James ei välttämättä ollut miltä näytti tai miltä kuulosti. Entä jos James ei ollut sanonut mitään, koska Lily oli väärässä tämän tunteiden suhteen? Ei kai se voinut olla mahdollista? Ehkä oli. Ehkä ei. "Aargh", karkasi hänen suustaan jälleen. Miksi rakkaus ei ollut koskaan yhtä yksinkertaista kuin tarinoissa? Tavataan, rakastutaan, eletään yhdessä ikuisesti.
   Joku koputti Lilyn huoneen ikkunaan. Lily ei nähnyt mikä se oli, koska hänen silmänsä olivat kiinni, mutta hänelle ei jäänyt muita vaihtoehtoja kuin katsominen, koska mikä ikinä se olikaan, niin koputti koko ajan vain kovempaa ja tiheämmin kuin olisi halunnut varmistaa, että Lily hermostuisi ja avaisi silmänsä. Ainakin se oli toiminut.
   Ikkunan takana huhuili pöllö, joka roikutti kirjettä. Lily yllättyi, kun tunnisti pöllön Jamesin pöllöksi. Päiviähän oli kulunut vasta kolme - tarkalleen -, eikä ollut Jamesin tapaista kirjoittaa kirjettä näin nopeasti. Lily päästi pöllön huoneeseensa sisään ja otti kirjeen samalla kun antoi pöllölle nameja, joita hän säilytti pienessä lasipurkissa yöpöydällään. Hän avasi kirjekuoren ja luki hauraalle paperille kirjoitetun viestin.

Rakas Lily, luki kirjeessä jälleen,
en ole yllättynyt, että olit erittäin utelias kirjeessäsi. Miksipä et olisi ollut? Kyllä minä sinut, Evans, tunnen. Kaikki kyllä paljastuu ennemmin tai myöhemmin, kuten sanoin aikaisemmin. Ehkä jo seuraavassa kirjeessä. Tai sen jälkeisessä. Tai sen jälkeisessä. Mutta en kirjoittanut sinulle vain siksi, että voisin kiusata sinua minun typerällä yllätykselläni. Onko totta, että se tomaatin värinen poika, joka näyttää aivan siltä kuin olisi juonut pari pulloa liikaa kermakaljaa, on sinun siskosi poikaystävä? Ilmeisesti jästi. Älä sinä ikinä lankea kenenkään noin heikkolaatuiseen. Sinulla on varaa parempaakin, Lils.
James

Lyhyt kirje, Lily ihmetteli ensimmäiseksi. Ei James mikään kirjailijan alku ollutkaan, mutta silti, oli hyvin yllättävää, että kirje koostui vain Jamesin kummasteluista Petunian poikaystävään Vernoniin liittyen. Lily ei voinut estää itseään naurahtamasta, kun luki Jamesin kuvailun Vernon Dursleysta, mutta kun James kirjoitti, että Lilyllä olisi varaa hyvälaatuiseen poikaystävään, sai hänet pikemminkin hämmentyneeksi. Mutta lopulta sekään ei ollut yhtä hämmentävää kuin se, että James tiesi, miltä näytti Vernon ja että hän oli Petunian poikaystävä.
   Miten se oli mahdollista? Lily ei ollut ikinä, missään vaiheessa maininnut, että hänen siskonsa seurusteli 'tomaatin värisen pojan' kanssa. Lily ei halunnut pähkäillä liikaa, koska olisi muuten aiheuttanut päänsä ylikuumenemisen, joten hän päätti vain kirjoittaa takaisin.

Rakas James,
hyvä että tunnet minut. Minusta olisi liian vaikeaa käydä enää esittelemään itseäni. Ja tiedoksesi, kyllä, se tomaattikermakaljapoika on siskoni poikaystävä Vernon Dursley. Miten tiesit hänestä? En usko, että olen koskaan maininnut häntä. Ja nyt kun totesit, niin hän itse asiassa muistuttaa aika paljonkin sinun viime tyttöystävääsi Isabella Russellia, Lily vinoili hieman katkerana, koska vain paria kuukautta aikaisemmin James oli seurustellut pyöreähkön, aina pyöreän ja harmaahiuksisen vuotta nuoremman Isabellan kanssa, joten kai minäkin voin sitten sanoa, että sinulla on varaa parempaan, pöhkö. Yllätyin, kun vastasit näin nopeasti. Onko sinusta tullut kunnollinen poika, Potter? Selitä kaikki alusta loppuun, koska minun pääni meinaa räjähtää täällä. Jos et kirjoittaisi minulle, olisin varmaan jo hypännyt alas tästä ikkunasta. Olen niin turhautunut.
Lily

Lily pujotti kirjeen uuteen kirjekuoreen ja ojensi sen pöllölle, joka lähti oitis matkaan; se oli jo tottunut, että kun James kirjoitti Lilylle, Lilyllä meni korkeintaan viisi minuuttia, kun hän vastasi kirjeeseen. Lily katsoi pöllön perään. Se oli hänen ainoa lähteensä taikamaailmaan melkein vieressä asuvan Kalkaroksen lisäksi, mutta siitä lähteestä hänelle ei ollut mitään hyötyä. Jostain syystä hänestä tuli aina jotenkin hölmöllä tavalla onnellinen, kun hän sai kirjeen Jamesilta. Hänen kuplansa puhkaisi Petunian huuto oven takaa.
   "Kuulin tuon! Siellä on taas pöllö!" hän kiljaisi ja rymisti Lilyn huoneeseen ja tuijotti siskoaan hengästyneenä ja vilkuili sitten ympärilleen nähdäkseen pöllön. Hän ryntäsi sitten Lilyn viereen pöydän äärelle ja kurkotti sitten avonaisesta ikkunasta ulos ja näki taivasta vasten liihottavan pöllön ja paiskasi sitten pöytään nyrkkinsä, josta paistoivat valkoiset rystyset.
   "Li-LYY! Minä saan sinut vielä kiinni, koska tiedän, että et ole sellainen enkeli kuin kaikki luulevat!" Petunia jatkoi ääni niin korkealla, että Lily pelkäsi ikkunoiden menevän palasiksi. Kun Petunia poistui ovi paukkuen, Lily olisi voinut antaa vaikka taikasauvansa vetoa siitä, että Petunia mutisi vielä: "Jästinä olo on syvältä."

[Death Eater]

Mä olen jo sanonut jotain miljoona kertaa, että sä osaat kirjoittaa aivan mahtavasti ja niin pois päin. Kyllähän sä tiedät? Tääkin on aivan ihanaa tekstiä eikä mun mielestä mene tylsäksi missään vaiheessa, ja aina välillä tulee sellainen kohta missä mä alan hihittämään, haha

Niinpä niin, James Potter. Potterin James.

En tiedä miksi, mutta rakastan tota kohtaa  

Jamesin kirje oli jotenkin niin söpö, mutta alussa kyllä repesin mukavasti.

Rakas Lily, James oli aloittanut, mutta niin kyllä kirjoitti jopa Lilyn ankea kurpitsan näköinen tätikin kirjeissään,

Niin ja onhan tuolla sitten pari muutakin kohtaa, joista pidin tai joissa alkoi naurattaa, enkä voi hillitä haluani lainata niitä

Kun Petunia poistui ovi paukkuen, Lily olisi voinut antaa vaikka taikasauvansa vetoa siitä, että Petunia mutisi vielä: "Jästinä olo on syvältä."

Ehkä jo seuraavassa kirjeessä. Tai sen jälkeisessä. Tai sen jälkeisessä. Mutta en kirjoittanut sinulle vain siksi, että voisin kiusata sinua minun typerällä yllätykselläni. Onko totta, että se tomaatin värinen poika, joka näyttää aivan siltä kuin olisi juonut pari pulloa liikaa kermakaljaa, on sinun siskosi poikaystävä? Ilmeisesti jästi. Älä sinä ikinä lankea kenenkään noin heikkolaatuiseen. Sinulla on varaa parempaakin, Lils.

Minun Vernonini on sentään hienostunut mies - ei taikoja, ei friikkiyttä -, sinäkin, äiti, et voi olla myöntämättä, että Vernonin kaltainen poika olisi paljon parempaa seuraa jopa friikki-Lilylle kuin se ihmeen toinen friikki!"

Nehän meni kummalliseen järjestykseen. No, joka tapauksessa - enää lainailematta mitään - sanon vain että jatka tätä ihmeessä, ja mä jatkan betailua ja lopetan tän ööh lainailemisen. Yritän ainakin vähentää

[Romione]

Mutta, Death Eater, minusta on aina mukavaa saada sinulta palautetta! Olen iloinen, että olet luotettava betani. Tiedän kuinka paljon tykkäät lainailuja ja se näytti selviävän tässä kommentissa, mutta joka tapauksessa, olen kiitollinen. Siinä kai kaikki. Yritän jatkaa, mutta haluaisin kyllä saada muiltakin palautetta kuin sinulta :-D

[Romione]

Kiitos, Chelsey! Oli mukava lukea palautettasi. Olen erittäin otettu positiivisesta palautteesta, jota minulle annoit. Olen jo tässä aloitellutkin toista lukua, että aion palautteesta huolimatta sen tänne siirtää. On aina mukavaa, kun joku jaksaa lukea tekstiäni ja jopa kommentoida, olen aina erittäin ilahtunut. Kiitos erittäin paljon!

[Broomstick]

Todella hyvää tekstiä taas! Huomasin tuolla erään pikkuvirheen, mutta ehdit korjata sen Odotan innolla seuraavaa lukua!

[Romione]

Broomstick, sinullekin kiitos. Lupaan jatkaa kun ehdin. Ja huomautelkaa kaikki ihmeessä pikkuvirheistä, niitä kun sattuu useastikin minulle. Kiitos kuitenkin kommentista!

[Romione]

Ensin; kiitos kommentoijille! Sain aikamoisen urakan jälkeen toisen luvun valmiiksi, jonka laadusta en ole aivan täysin varma... No, mutta kuitenkin; tässä toinen luku.

Toinen luku - Karkumatkalla

Jos Lily oli luullut sen kesän olevan kurja, ei siitä tullut ainakaan parempi, kun seuraavana päivänä Evansien talon oveen koputettiin. Kai hänen olisi pitänyt arvata pahinta, kun hän kuuli äitinsä kimeän tervehdyksen ("No hei!") ja hänen sisarensa omahyväisen äänen alakerrasta, kun hän huusi erittäin tyytyväisellä äänellä "Lily, tulehan alakertaan!".
   Lily olisi halunnut livistää sillä hetkellä, kun hän astui portaat alas ja näki, kuka ovella odotti. Hän olisi halunnut kaikkoontua siinä ja nyt, mutta hän ei halunnut olla niin ilkeä. Vaihtoehdot rullasivat hänen päässään supervauhtia. Juokse, sanoi yksi ääni. Kaikkoonnu, ehdotti toinen ääni. Vedä häntä turpaan ja lähde vasta sitten karkuun, totesi kolmas.
   Mutta vaihtoehdot jäivät lopulta hyvin vähiin. Hänestä tuntui aivan kamalalta seisoa ovensuussa ja katsoa, kuinka Severus Kalkaros seisoi ovella. Hänen kylmistä silmistään paistoi epäusko ja kylmyys, kun hän tuijotti Lilyä tiiviisti. Hän oli selvästikin tullut tapaamaan juuri häntä, millä tahansa tekosyyllä hän oli kuitenkin tulemisensa esittänyt. Lily olisi halunnut todellakin karata, koska tilanne oli niin kiusallinen. Kaikki tuijottivat häntä - Severus, Petunia, rouva ja herra Evans - ja Lilyn silmät katosivat punaisten hiussuortuvien uumeniin. Hän olisi halunnut vajota maan alle. Jos Severus avaisi suunsa, olisi hänen elämänsä mennyttä. Mutta ihme kyllä hän eli edelleen.
   "Hei, Lily. Voidaanko jutella?" Severus kysyi ja Lilylle tuli ikävä tunne, ettei hän voisi enää livistää paikalta. Rouva Evans katsoi häneen vaativasti, mikä tarkoitti äitikielellä, ettei Lily voisi läimäyttää ovea Severuksen kasvoille ja mennä huoneeseen odottamaan Jamesin kirjettä. Niinpä, James. Hän ei halunnut puhua Severuksen kanssa; hän kuitenkin vain haukkuisi Jamesia. Antaisi jo olla! Unohtaisi vain Lilyn ja jatkaisi elämää pahojen ystäviensä kanssa.
   Kunpa Lily olisi voinut sanoa vain ei. Mutta hän ei voinut. "Ehkä -", hän aloitti epäröiden, mutta se oli ilmeisesti riittänyt Severukselle, koska sillä hetkellä hän riuhtaisi Lilyn mukaansa ulos.
   Aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja päivä oli niin kesäinen kuin kesälomalla pitikin, mutta Lily ei tuntenut oloaan tippaakaan iloiseksi tai onnelliseksi. Severus oli napannut häntä käsivarresta kiinni viedessään tämän ulkoilmaan, mutta Lily oli riuhtaissut itsensä irti tämän otteesta heti, kun ovi heidän takanaan oli sulkeutunut. Hän riuhtaisi punaiset hiukset selkäänsä vasten, nosti kädet puuskaan ja seisoi jalat levällään näyttäen niin uhkaavalta kuin suloinen seitsemäntoistavuotias osasi vain näyttää. Hänen vaatteensa - vaaleansininen t-paita ja violetti hame - eivät huokuneet vaarallisuutta, mutta Lily halveksi katseellaan senkin edestä.
   "Tiedän, että olet vihainen -", Severus aloitti, mutta Lily ei aikaillut ollenkaan, vaan keskeytti hänet kylmästi. Hän ei todellakaan aikonut kuunnella, ei ollenkaan. Hän oli suostunut mukaan vain pakon edessä; ja lopulta Severus oli pakottanut hänet mukaansa.
   "Vihainen?" Lily ärähti. "Aikamoista vähättelyä jopa sinulta. Voit päätellä minun mielipiteeni sinusta siitä, että minulle sinun nimesi on tästä eteenpäin Ruikuli. Että harkitsepa sanojasi, rasvatukka."
   Lily oli aivan varma, että Severus vastaisi ärähtämällä takaisin, mutta hän menikin aivan hiljaiseksi ja jatkoi eteenpäin kävelyä. Lilyä raivostutti. Hän olisi jopa halunnut, että Severus olisi huutanut hänelle, koska hänen itsensä teki mieli huutaa niin paljon, että naama meni punaiseksi.
   Lily olisi halunnut lähteä takaisin huoneeseensa ja sitä paitsi, häntä väsytti. Hän ei todellakaan juuri nyt jaksanut huutaa Severukselle niin paljon kuin olisi halunnut. Hän oli nukkunut yöllä vain muutaman tunnin, koska Petunia oli valvottanut häntä majoittumalla hänen huoneeseensa yöksi siltä varalta, että saisi Lilyn kiinni kirjeiden lähettelystä. Lilyn teki mieli sitoa sisarensa tuoliin teipillä ja nukkua yönsä rauhaisesti, mutta Petunia heräsi jokaiseen yölliseen kahinaan ja säntäsi ikkunaan herättäen näin automaattisesti Lilynkin.
   "Hyvä on, ansaitsin tuon", Severus mutisi ja käänsi katseensa aurinkoon hieman kärsivä ilme kasvoillaan. Lily melkein alkoi sääliä tätä, mutta kun järki vihdoin toitotti, että Severus ilmeili varmaan manipuloidakseen juuri näin, hän oli vain entistä vihaisempi. Severuksella oli ollut paljon aikaa muuttaa mieltään. Hän olisi voinut lopettaa tunteidensa näyttämisen niin avoimesti - mutta se ei ollut ollenkaan ainoa syy. Lilyä oli ärsyttänyt enemmin se, että Severus oli hengannut luihuisporukoissa ja lopulta haukkunut häntä kuraveriseksi.
   "Niin ansaitsitkin. Mutta jos tämä nyt oli tässä, niin - jos arvon herra sallii - minä taidan palata sisälle", Lily tokaisi ivaillen ja käänsi sitten selkänsä Severukselle, muttei päässyt askelta pitemmälle, kun poika oli juossut hänen peräänsä ja tarttunut tätä olkapäästä; Lily riuhtaisi tämän otteen pois.
   "Mutta Lily, minä rakastan sinua!" Severus huudahti.
   Parvi lintuja oli ollut jo pitkän aikaa nokkimassa maata heidän lähellään, mutta Severuksen huudon halkoessa ilmaa linnut lensivät kirkuen pois. Lilynkin olisi tehnyt mieli kirkua.
   Minä rakastan sinua. Lily ei ollut koskaan kuullut noita sanoja keneltäkään. Yhtäkkiä hänen olonsa oli erittäin hämmentynyt. Lily, minä rakastan sinua! Lily oli aina luullut, että Severus oli ollut hieman "pihkassa". Mutta että rakkaus? Se oli suuri sana. Rakastan sinua. Lily olisi mieluummin kuullut ne sanat Jamesilta, mutta jotenkin se sai hänen olonsa tärkeäksi.
   Lily tuijotti Severusta pitkään hiljaisuudessa. Severuksen mustat, nahkeat hiukset roikkuivat hänen silmillään, jotka viestivät puhtaasta kärsimyksestä. Hän hengitti tiheään tahtiin kuin hengästyneenä ja siirsi sitten katseensa kuvankauniista Lilystä maahan. Lily oli vain yksinkertaisen järkyttynyt.
   "Ai." Se oli kaikki, mitä Lily sai suustaan ulos. Hän ei halunnut jäädä siihen kiusalliseen tilanteeseen enää hetkeksikään, joten hän päätti vain kävellä takaisin sisälle. Heti avattuaan oven, rouva Evans kiirehti kyselemään ("No, mistä se Kalkaroksen poika sinulle jutteli?"), mutta Lily tallusteli portaat sanaakaan sanomatta ylös jotenkin tyhjä, mitään sanomaton ilme kasvoillaan. Hänen smaragdimaiset silmänsä katsoivat tyhjyyteen, kun hän käveli huoneeseensa ja istahti sängylleen, katse ikkunassa, josta hän näki Severuksen hiukset silmillä.
   Rakkaus oli iso sana. Sana, jota hän ei ollut koskaan Jamesin suusta kuullut. Jokaisena hetkenä Jamesin rakkaus häntä kohtaan tuntui aina vain epätodennäköisemmältä. Lilystä alkoi tuntua, että hän oli toiveissaan vain kuvitellut koko jutun. Vai oliko? Olivathan muutkin vihjailleet siihen suuntaan, että James tuntisi jotain.
   Mutta nyt ei ollut kyse Jamesista. Oli kyse Severuksesta. Joka rakasti häntä. Kysymys oli, rakastiko Lilykin Severusta? Vastaus oli ei. Ei sillä tavalla kuin Severus olisi halunnut. Lily oli rakastanut heidän ystävyyttään ja hetkiä, joita he olivat viettäneet yhdessä. Severus ei kuitenkaan ollut sellainen kuin hän oli luullut. Asiat olivat muuttuneet lapsuudesta.
   Mitä Lily oikein tekisi? Ei hän olisi halunnut ollut kylmä Severusta kohtaan. Ei enää nyt, kun hän tiesi, että Severus rakasti häntä. Lily ei kuitenkaan halunnut, että hän kuvittelisi liikoja, jos he palaisivat ystäviksi. Ehkä olisi helpointa, että Lily vain katselisi etäältä, kun hänen entinen paras ystävänsä viettäisi aikaa luihuisten kanssa. Hän kuitenkin tiesi, että Severus rakasti häntä.
   Jokin koputti ikkunaan. Lily kiljaisi kovaa luullen, että Severus olisi ikkunan alla (miten muka?), mutta kääntäessään katseensa maasta ikkunaan, hän näki siellä Jamesin pöllön. Kirjeiden tahti oli kiihtynyt entisestään. Se vetäisi Lilylle hymyn huulille. Hän päästi pöllön sisään ja otti kirjeen käsiinsä, muttei avannut sitä vielä, vaan painoi sen rintaansa vasten, sulki silmänsä ja hengitti syvään. Hyvä on, hän tokaisi itselleen, Severus siis rakastaa minua. Mutta minä rakastan Jamesia.
   Pöllö alkoi huhuilla, kun Lily ei ollut vielä antanut sille herkkuja. Juuri sillä sekunnilla Lily kuuli, kuinka joku rymisteli portaita ylös. Petunia aikoi viimeinkin saada, mitä halusi. Lily kirosi mielessään, kun ei ollut tajunnut taikoa oveen lukkoa, mutta nyt oli liian myöhäistä. Petunia ei tarvinnut kuin muutaman sekunnin - hän oli yllättävästi kävellen ylhäällä samassa ajassa kuin Lily olisi ollut ilmiintymällä - ja siinä hän seisoi, oviaukon tukkeena.
   "Haha!" Petunia naurahti ilkeästi ja syöksyi Lilyn luokse napaten kirjeen tämän käsistä. Hän repi kuoren väkivalloin auki kuin pelkäisi, että jos hän hidastelisi yhtään, se ei avautuisikaan. "Rakas Lily... Mitäs minä sanoin! Olen yhtä paha kuin ennenkin, joten joudut olemaan jonkinlainen ihmeiden tekijä, jos haluat tehdä minusta kunnollisen... Vihdoinkin! Odotahan, kun näytän tämän äidille - nähdäänpä sitten, kuka ei palaa Tylypahkaan syksyllä - ÄITIII!"
   Onneksi Lilylle riitti se sekunti, jonka aikana Petunia keskittyi huutamaan äidilleen mahdollisimman kovaa. Hän nappasi nopeasti pöydältään taikasauvansa ja nopeasti keskittyi lausumaan äänettömän kutsuloitsun. Petunian ilme oli näkemisen arvoinen, kun hän yhtäkkiä tunsi kirjeen lipeävän hänen kädestään ja huomasi sen olevan Lilyn kädessä omansa sijasta.
   Petunian naama oli aivan punainen. Hän kiljaisi ja polkaisi jalallaan tarmokkaasti maata. Hän käveli painavin askelin pois Lilyn huoneesta ja paiskasi oven kiinni. "Hitto!" hän huusi oven toisella puolella ja kuului jälleen pamaus, joka tarkoitti sitä, että Petunia oli lukinnut itsensä omaan huoneeseensa.
   Lily päätti lukea kirjeen kaikessa rauhassa sängyllään istuen - hänen jalkansa lepäsivät patjan päällä, koska Petunia oli pitänyt siinä yöllistä majaansa ja tuhissut äänekkäästi. Kirje oli hyvin samanlainen muihin verrattuna. Lily olisi toivonut, että siinä olisi ollut suuri rakkaudentunnustus, jonka Severus oli saanut aikaiseksi ja sekoittanut hänen päänsä. Koska jos James olisi tunnustanut rakkautensa, olisi Lily mennyt sekaisin korkeintaan onnesta. Niin kuin se olisi muka mahdollista. Se ei nimittäin ollut.
   Rakas James,
täällä on hieman tukalaa. Petunia vainoaa minua ja Severus sanoi, että rakastaa minua. Jippii, paras kesä aikoihin. Terveisin Lily
   Lily jätti kirjeen lyhyeksi ja melkein työnsi sen kiireessä pöllön kurkkuun. Hän hoputti sen matkaan, mutta toivoi, että hänen ainoa lähteensä Jamesiin olisi kuitenkin jäänyt pidemmäksi aikaa tai tullut heti takaisin kadottuaan horisonttiin. Aurinko oli korkeimmillaan ja taivas välkähteli kauniisti, mutta Lily ei halunnut, ei todellakaan, mennä ulos. Riski siitä, että hän näkisi Severuksen jälleen, oli liian suuri.
   Lilyä alkoi hermostuttaa. Hän ei olisi halunnut niin kauniina päivänä jäädä huoneeseensa istuskelemaan - hän taputteli jaloillaan maata kiivaasti -, muttei myöskään voinut ulos lähimaastoon - hän alkoi nyt naksutella myös sormillaan - tai mennä muutenkaan ulos, koska jos hän olisi mennyt alakerran ulko-ovesta, olisi hänen vanhempansa alkaneet kysellä Severuksesta.
   Silloin Evansin nuorimmalla tyttärellä välähti. Miksei hän voinut vain ilmiintyä kauemmas kotoaan? Hänen perheensä luulisi, että hän olisi vain lukinnut itsensä huoneeseensa, eikä siten tulisi häiritsemään. Kai sitä joskus sai vähän rikkoa sääntöjä?
   Lily tarvitsi vain muutaman sekunnin ajan, jonka aikana hän ehti napata taikasauvansa ja ilmiintyä pois. Hän ilmestyisuoraan erääseen lontoolaiseen puistoon, jossa hän oli joskus käynyt perheensä kanssa matkalla King's Crossille.
   Kesäilma teki ihanaa Lilylle. Hän hengitti lämmintä, ruohikon ja jäätelön tuoksuista ilmaa ja antoi tuulen tuivertaa punaisia hiuksiaan. Hänellä ei ollut kylmä ei ollenkaan. Taivas oli lähes pilvetön ja aurinko porotti taivaalta, muttei silti tehnyt hänen oloaan tukalaksi.
   Tyttö käveli puistonpenkille, joka oli vastapäätä pientä aluetta, missä oli lapsille keinuja ja leikkivälineitä. Häntä hymyilytti ajatus siitä, että hän itse oli joskus ollut yksi niistä telmivistä lapsista, jotka päästivät reippaasti ääntä ("Emma, minun vuoroni keinua!" "Niin varmaan, oon ollu tässä varmaan vasta sekunnin!"). Lily nosti jalkansa ilmaan - hänellä oli vain sukat jaloissaan, koska hän ei säilyttänyt huoneessaan ylimääräisiä kenkiä, mutta tästä eteenpäin hän päätti alkaa säilyttää - ja rauhoitti itseään kesällä.
   "Evans karkumatkalla - vai niin..."
   Lilyn ihokarvat hyppäsivät pystyyn. Kukaan muu paitsi yksi eräs henkilö ei kutsunut häntä nimellä Evans. Ja juuri sen henkilön Lily olisi kaikista mieluiten halunnut nähdä, mutta se sai hänet silti järkyttymään.
   Lily käännähti ympäri, koska ääni oli kuullut hänen selkänsä takaa. Penkkiä vasten nojasi James Potter virnistys kasvoillaan. Hän näytti juuri siltä kuin hän oli muistanutkin. Tummanruskea tukka oli pörrössä kuten aina - se ei vain suostunut siistiksi - ja silmälasit olivat pyöreät ja naarmuiset.
   "James! Kehtaisitkin säikäyttää minut tuolla tavalla", Lily huudahti toruvasti, mutta ei voinut olla hymyilemättä nähdessään Jamesin jälleen. "Mitä ihmettä sinä täällä teet? Oletko vakoillut minua?" hän virnisti. Hän ei voinut uskoa, että juuri siinä, hänen silmiessään edessä, seisoi James. Lily oli niin onnellinen, että oli tajunnut ilmiintyä pois huoneestaan.
   "Minä tulin viettämään aikaa puistossa, mitä muutakaan? Sinulla on aika suuret luulot itsestäsi, Evans-pieni", James hörähti ja laski toisen kätensä Lilyn olkapäälle saaden tytön kehon värähtämään hetkessä päästä varpaisiin silkasta kosketuksesta.
   "Evans-pieni? Minä olen sinua muutaman kuukauden vanhempi, senkin mölli", Lily töksäytti, mutta hänellä ei ollut ollenkaan sellainen olo, että hänen olisi tehnyt mieli kiusoitella. Hän oli ehtinyt viikkojen aikana unohtaa, kuinka hurmaava James oli. He ehkä olivat lähetelleet kirjeitä, mutta niissä ei ollenkaan välittynyt ne kaikki tunteet, jotka Lily kävi läpi nähdessään tämän.
   Ainakin Jamesilla oli sellainen ominaistuoksu - sekoitus ilkikurisuutta ja vastaleikattua nurmikkoa, ainakin Lilyn mielestä -, että hänen olisi tehnyt mieli viettää paljonkin aikaa sylikkäin tämän kanssa, vaikka se olikin turhaa. He halasivat hyvin harvoin, vaikka olivat olevinaan ystäviä. Ehkä se oli Jamesin mielestä niitä asioita, jotka viittasivat liikaan hempeilyyn ja sellaisiin asioihin, joita hän aina halveksi. Ja muutenkin oli se tosiasia, etteivät he seurustelleet.
   "No, joka tapauksessa, nyt kun ollaan tässä, minä voin viedä sinut bileisiin. Ensimmäiseen kosketukseen lontoolaisten teinien elämää. Olet kokematon pikkulikka. Paitsi jos sinulla on kiire kotiin äidin ja Ruikulin helmoihin...", James totesi ja virnisti perään saaden Lilyn vielä entistäkin suuttuneemmaksi. Lily ei kuitenkaan ollut oikeasti vihainen, vaan hän rakasti sitä kiusaamista, mitä James harrasti. Ja hän itse kiusasi takaisin. Se oli ehkä lapsellinen tapa osoittaa kiinnostusta - sitä se nimittäin Lilylle oli -, mutta hänestä olisi ollut paljon inhottavampaa alkaa suoraan puhua syvistä tunteista Jamesin kanssa.
   "Bileisiin? Tunnetko sinä ketään ihmisiä sieltä? En minä halua kuokkia, en todellakaan. Olen kunnollinen pikkulikka, joka ei ole nähnyt maailmaa", Lily sanoi heiveröisellä äänellä ja yritti suurentaa silmiään ja näyttää mahdollisimman viattomalta ja suloiselta, mutta James vain nauraa räkätti niin kovaa, että heidän ohitseen kävellyt pikkupoika potkulaudalla näytti pelästyneeltä.
   "En tietenkään tunne. Mitä sitten? Ei täällä kukaan sellaisista pikkuseikoista välitä. Ala tulla, pidetään hauskaa!" James tokaisi ja käveli penkin eteen ottaen Lilyä kädestä kiinni saaden tämän värähtämään jälleen.
   Lily nousi ylös ja päätti, että hän menettäisi kunnollisen tytön imagonsa vihdoin ja viimein. Hänen oli aika oppia pahan tytön tavoille. "Pidetään ihmeessä."

[Death Eater]

Sä tiedät kyllä, mitä mieltä mä olen tästäkin luvusta, eikö niin? Ainakin toivottavasti. Aivan ihana. Rakastan sun kuvailua ja sitä ettei se ole liian tylsää ja sellaista hmm, no siis aina välillä siellä on sellaisia kohtia missä mä alan hymyillä (erittäin idioottimaisesti) ja se on hyvä, koska olen saanut ihan tarpeeksi kaikista tosi surullisista angstangst-tarinoista (enpä itse kirjoittele niitä, en).

Mulla oli jotain kohtia mitä halusin lainata, mutta en kyllä jaksa nyt etsiä kaikkia - teidän iloksi - ja sanon vain, että jatka samalla lailla, rakastan tätä

Petunian naama oli aivan punainen. Hän kiljaisi ja polkaisi jalallaan tarmokkaasti maata.

En ole ehkä sanonut sitä, mutta rakastan Petuniaa, haha :--D

[Romione]

Armas betailijani Death Eater, minun tekstini saa sinut hymyilemään ja sinun kommenttisi saavat minut repeilemään. Että sellaista tänään. Ehkä se on kesäloman vika? Nojoo. Sinä olit ainoa, joka tuki minua kirjoittamaan tämän luvun loppuun, vaikka henkilökohtaisesti olin valmis luovuttamaan heti. Ihanaa, että jaksat lukea tekstiäni läpi joka ikinen kerta, kun vaivaudun pyytämään :--)

[MiNi]

Tämä on hyvä ja jollain lailla erilainen. Lily pitää Jamesista ja James.... No ei koko ajan kerro rakkauttaan. Ja muutenkin tapasi kirjoittaa tuntuu välillä runolliselta. Se on hieno ja erilainen ominaisuus. Mutta kuvailua paikoista jos saisi niin hyvä . ja yksi virhe särähti ensimmäisessä luvussa.

Mutta hän ei voinut skipata kesää, josta kaikki jästilapset, mukaan lukien hänen oma sisarensa Petunia, niin nauttivat.

Ei skippausta. Puhekieleen kuuluu. Ohittaa, hypätä yli jne.

Mutta hei!! Äkkii jatkoo!!! voin sanoa hyvällä omatunnolla, koska itsellä olisi seuraava luku omaan ficciin valmiina, mutta yli puolet siitä on toisella koneella >_< että jos ei ole hyvää syytä niin älä pidä lukua piilossa!
 
MiNi

[Romione]

Kiitos ja kumarrus sinulle, Chelsey! On kiva tietää, että on luonut jotain omalaatuista ja persoonallisen tuntuista. (Miksi en ole vieläkään kirjoittanut Romionea kertokaapa se nyt tähän väliin.)
Kiitusta, MiNi! Minä ilahdun aina valtavasti positiivisesta palautteesta (toimittajan ura toiveissa, joten palaute on minulle tärkeää). Kiitos korjauksesta. Minulla aina livistää pikkuvirheitä näihin teksteihin... Kiitos!

|| muok. 29.7.; tässä luvussa kestää odotettua pitempää, mutta olkaa kärsivällisiä!

[Muffini100]

Lopetettu? nyyh. Ihana  ´Ei taida ihan kolmea vuotta sentäs mennä yhteen lukuun?
Anyways kiire, mutta ihanan ficci! Jatkoa, pyydän 

-muffini100