Author: Sole
Fandom: Glee
Genre: Romance, Angst
Rating: S
Pairing: Kurt/Blaine
Disclaimer: Glee ei kuulu minulle
Summary: He kävelevät pois käsi kädessä koululaukun heilahdellessa edestakaisin Kurtin olkapäällä.
Hyvää syntymäpäivää Cher, olet rakas! ♥
Sadetakki
Kurt kävelee pitkin McKinleyn käytävää kolmentena päivänään koulussa, jossa ei ennen laskenut viettämiään päiviä. Hänen ei tarvinnut, silloin se oli hänelle vain koulu, jonka kuorohuoneessa asui hänen toinen perheensä. Mutta hän ei ollut tiennyt, ettei se jonain päivänä enää olisi hänen kotinsa, vaan hänen pitäisi lähteä pois. Siirtyä toiseen kouluun ja vaihtaa tiukat housunsa ja polvipituiset neulepaitansa siniseen koulupukuun ja punaraidalliseen solmioon, joissa ei ollut mitään muuta muodikasta kuin takin leikkaus, joka korosti vyötäröä. Hän ei ollut tiennyt, että poikakuoro adoptoisi hänet hänen vanhan perheensä jäädessä McKinleyyn ja he kilpailisivat toisiaan vastaan, vaikka heistä kukaan ei olisi toivonut sen menevän niin. Hänen elämänsä, joka oli ollut aina pelkkää kilpailua ja hän häviäjä.
Kolmas kerta toden sanoo, kuului sanonta, ja Kurt oli laittanut punaisen sadetakin päälleen aamulla varmuuden vuoksi. Jos hän selviäisi vielä kolmannenkin päivänsä ilman jäähilejuomaa kasvoillaan, paitansa kaula-aukossa, vatsallaan, housuissaan ja alushousuissaan, hänen ei tarvitsisi pelätä kiusaajia. Ei ainakaan niin paljon kuin ennen. Ehkä he eivät enää välittäisi hänestä, ehkä he antaisivat hänen olla ja käyttäytyisivät niin kuin hän olisi heille pelkkää parfyymin tuoksuista ilmaa. Ehkä hänestä olisi tullut heille yhdentekevä.
Kun kylmä jäähilejuoma osuu Kurtin kasvoihin ja hän kuulee naurua suljettujen silmäluomiensa takaa, hän tietää, ettei hän ole yhdentekevä. Että häntä ei ole unohdettu, vaan että hänet muistetaan yhä sinä poikana, joka ei tahtonut olla poika eikä etenkään tavallinen. Sellainen kuin hänen pitäisi olla. Nauraa punaisessa jalkapallojoukkueen takissaan muun joukkueen mukana. Jäähileet valuvat hänen poskiaan pitkin kuin kyyneleet, mutta hän ei itke. Hän on kokenut sen kaiken niin monta kertaa aikaisemminkin, ja onhan hänellä nyt päällään sadetakki. Vain hänen kasvonsa ja hiuksensa kastuvat, mutta nöyryytys on sama kuin silloinkin, kun jäähilejuoma on kastellut hänen alushousunsa ja housujen polvet ja hän on näyttänyt koko lopun päivän siltä kuin olisi pissanut housuunsa.
Asiat eivät mene koskaan niin kuin niiden toivoisi menevän. Niin kuin niiden kuuluisi mennä, tai niiden on kuvitellut ennalta menevän. Tapahtumat tapahtuvat päinvastoin, seinät kaatuvat ympäriltä ja sen, minkä olisi pitänyt saada hymyilemään itkettää. McKinleyyn palaamisen piti olla parasta mitä hänelle on koskaan tapahtunut heti Blainen jälkeen, mutta se onkin pahempaa kuin se, kun Blaine suuteli Rachelia. Jalkapallojoukkue on päättänyt tehdä hänen elämästään helvettiä tälläkin keralla. Silti hän pyyhkii puoliksi sulaneet jäähileet silmiltään ja kohottaa kasvona. Hän ei aio enää pelätä, hän ei aio suostua enää olemaan häviäjä omassa elämässään. Hän katsoo poikia, jotka näyttävät kaikki samalta ja nauravat, nauravat hänelle. Hän menee tyttöjen vessaan ja pesee kasvonsa ja hiuksensa. Kun hän tulee pois vessasta, jalkapallojoukkue on poissa ja hän uskaltaa riisua sadetakkinsa.
Vaikka kaikki onkin ennallaan, jokin on muuttunut. Enää hänen silmänsä eivät ole punareunaiset, eivätkä hänen vaatteensa ole pilalla.
Eikä hän ole yksin, hän ei ole enää koskaan yksin, koska Blaine ei naura hänelle kuin silloin, kun hän nauraa itsekin itselleen. Silloin kun hän pelleilee, mutta ei silloin kun hänestä tehdään pelle vastoin hänen omaa tahtoaan.
Kun Blaine tulee hakemaan Kurtia koulusta sinisessä koulupuvussaan ja punaraidallisessa solmiossaan, Kurt ajattelee puvun olevan sittenkin muodikas, tai ainakin tyylikäs. Blaine hymyilee hänelle, ja hän hymyilee takaisin tuntien jalkapallojoukkueen poikien katseet selässään. Ne saavat hänet vain hymyilemään entistä leveämmin. Blaine ojentaa hänelle kätensä, ja hän kietoo sormensa tämän sormien lomaan. Blaine halaa häntä, mutta ei suutele. He kumpikin tietävät, että se olisi liikaa, onhan nyt vasta kolmas päivä. Ehkä sitten kolmantenakymmenentenä. He kävelevät pois käsi kädessä koululaukun heilahdellessa edestakaisin Kurtin olkapäällä ja kiusaajien silmien kuopissaan.
Seuraavana päivänä Kurt ei laita päälleen sadetakkia, mutta jalkapallojoukkue laittaa hänen päälleen jäähilejuomahaalarin. Blaine hakee hänet koulusta ja sanoo nähdessään hänen tahraiset vaatteensa kiusaajien olevan lapsellisia. Kurt ei sano mitään, vaan tarttuu Blainen käteen ja pitää siitä tiukasti kiinni.
Kurt ei välitä siitä, että seuraavana kahtenakymmenenäkahdeksana päivänä hän joutuu miettimään aamuisin, laittaisiko päälleen sadetakin, sillä kolmekymmentä päivää hänen kolmennen koulupäivänsä jälkeen Blaine suutelee häntä koulun käytävällä.
Sen jälkeen Blaine lakkaa sanomasta hänelle rohkeutta! vaan päivittelee: ”Oletpa sinä rohkea!”
