Chelsey kiitos kommentista!
Voin luvata, että Remusta tulee kyllä myöhemmin lisää! Emma/Harry, sanotaanko että piste piste piste
Ja yritän tehdä enemmän näitä ei-kirja kohtauksiakin ja pahoittelen noista reploista!
Vloom kiitoksiaa!
Lempikelmiä tulee taas lisää myöhemmin, ja eiköhän Vauhkiskin kohta taas esiinny
Mary Sun kiitos kommentista ja winkistä!
(toivottavasti et muuttunut sarvikseksi)
Florida Kiitän!
Eiköhän tuosta Remuksen mielestä saada vielä joskus selvää, ja voin vinkata että tulee vielä jotain vähän yllättävääkin
Eikä toi mikään hankala lause ollut!
A/N: En sano mitään. Tai no, parempi myöhään kun ei milloinkaan, vai mitä? Ja häpeän sanoinkuvaamattoman paljon, toivottavasti Mary Sun tai kukaan mukaan ei muutu sarvipyrstöksi... Mutta hei, tää on nyt sitten pidempi kuin aikaisemmat luvut!
11. LUKUOleskeluhuoneessa oli mahtava tunnelma. Kaikki rohkelikot taputtivat ja hurrasivat Harrylle. Ilma oli sakea tähdistä ja kipinöistä Lee Jordanin laukaistua muutaman Tohtori Jarrumiehen märkäsyttyvän, lämmöttömän ilotulitteen. Deanin tekemät komeat Harrya esittävät julisteet saivat minut hymyilemään leveästi.
”Että tämä on raskas”, Lee sanoi punnitessaan kultamunaa kädessään. ”Avaa se, Harry! Katsotaan, mitä sen sisällä on!”
”Turnajaisten säännöissä sanotaan, että hänen täytyy ratkaista johtolanka omin voimin”, Hermione ilmoitti nopeasti, mutta Harryn kuiskattua jotain hän virnisti syyllisen näköisenä.
Monet kannustivat Harrya avaamaan munan. Lee ojensi sen Harrylle ja hän upotti kyntensä halkeamaan ujuttaen munan auki. Ehdin hädin tuskin peittää korvani, kun muistin mitä tapahtuisi – samassa huoneen täytti kammottava, kova ja kirskuvasti uliseva ääni.
”Sulje se!” Fred mylvi.
”Mikä se oli?” Seamus kysyi äänen lakattua.
”Aika karmaisevaa”, joku kuiskasi vieressäni. Tuijotin pöllämystyneenä punatukkaista Ginnyä, joka punastui huomatessaan joutuneensa tuijotetuksi. ”Öh, minä olen Ginny Weasley, Ronin veli.”
”Emma Smith”, vastasin automaattisesti.
”Tiedän”, Ginny naurahti hermostuneesti ja virnisti. ”Sinäkin taisit kyllä tietää minut jo entuudestaan?”
Nyökkäsin ja hymyilin hänelle. ”Kyllä Weasleyt tunnistaa.”
”Meillä kun on nämä mahtavat samanväriset hiukset”, joku kuiskasi korvaani. Säpsähdin ja kääntyessäni ympäri Fred ja George virnuilivat minulle. Fred haroi hiuksiaan mietteliään näköisenä. ”Vai mitä sinä sanot?”
”Mahtavat ovat.” Tunsin poskissani kuumotusta. Miksi minä punastuin
aina Fredin seurassa?
”Ota tästä hillotorttu”, George sanoi ja tarjosi minulle lautasta, jolle hillotorttu oli aseteltu. Olin jo ottamaisillani sen, kunnes pysähdyin miettimään. Eivätkö kaksoset olleet tehneet jotain jekkuja herkuille? ”No, ota ihmeessä”, hymyilevä George tarjosi uudelleen.
”Enpä taida kuitenkaan, kiitos vaan.”
”Kaikki hyvin, ei tälle ole tehty mitään. Vaniljaviinereitä kannattaa kuitenkin vältellä”, Fred naurahti. Juuri viineriä maistanut Neville alkoi kakoa suutaan tyhjäksi. ”Pilailin vain!”
”Saitteko te nuo keittiöstä?” seuraamme ilmestynyt Hermione kysyi.
”Jep. ’Mitä vain herra tahtoo, mitä vain!’ Kotitontut ovat älyttömän avuliaita, tuovat mitä vain haluat.”
”Miten sinne pääsee?” Hermione jatkoi viattomasti.
Peitin nauruntyrskähdyksen yskänpuuskaksi. Olin totaalisesti unohtaa Hermionen S.Y.L.K.Y-hommat.
”Ihan helposti, menet salaovesta hedelmämaljaa esittävän taulun takaa. Kutitat vain päärynää, niin se kikattaa ja –” Fred vaikeni ja loi epäluuloisen katseen Hermioneen. ”Miksi kysyt?”
”Kunhan mietin.”
”Et kai sinä vain yritä yllättää kotitonttuja lakkoon?” George kysyi epäillen. ”Vai meinaatko luopua lehtisistä ja kiihottaa kotitontut kapinaan?”
”Älä vain sano niille, että niiden täytyisi pyytää palkkaa ja saada vaatteita!” Fred varoitteli päätään pudistellen. ”Lopettavat vielä ruoan laittamisen – oho, sori Neville! Vaniljaviinerit me sittenkin noiduttiin.”
Nauroin muiden mukana, kun Nevillen muututtua isoksi kanarialinnuksi, hänellä alkoi sulkasato. Höyhenten pudottua hän näytti taas tavalliselta itseltään ja alkoi nauraa itsekin. Fred ja George alkoivat oitis kaupata kekseliäitä kanariaviinereitään. Mutristelin suutani harmistuneena nurkassa katsellessani innokkaita ostajia – koska minulla ei ollut rahaa, en voinut ostaa viinereitä.
Yhden aikaan yöllä poistuin kikattaen tyttöjen makuusaleihin miettien, että minun täytyisi päästä tulevaisuudessa käymään kaksosten pilapuodissa.
*****
Viikot kuluivat kuin siivillä, ja ennen kuin kunnolla tajusinkaan, oli joulukuun alku tuonut mukanaan räntäsateet Tylypahkaan. Pieni kaipuu kutitteli sisälläni: minulla oli ikävä vanhempiani ja Suomen kunnon talvea, joka oli lempivuodenaikani, mutta aina kun ajattelin tätä ainutlaatuista tilaisuutta, en empinyt hetkeäkään missä viettäisin aikaani mieluummin.
”Äkkiä! Tulkaa minun mukaani!” Hermione huohotti eräänä päivänä, kun hän törmäsi minuun, Harryyn ja Roniin muotokuva-aukolla. ”Tulkaa – minä näytän teille.”
”Minne me ollaan menossa?” Harry kysyi, kun Hermione oli johdattanut meitä kuusi kerrosta alaspäin eteishalliin. Sain hädin tuskin peitettyä virnistykseni, joka tuntui vain levenevän: minä muistin tasan tarkkaan, minne hän oli heidät kirjassa vienyt.
”Näette kohta!” Hermione lupaili.
”Hetkinen… odota vähän”, Harry sanoi hiljaa, kun olimme laskeutuneet vielä yhdet portaat alas ja saapuneet kallioon louhittuun tunneliin. ”Minä tiedän mistä on kyse.”
”Sinä yrität taas huijata meidät mukaan sinun sylky-juttuihin!” Ron rääkäisi tajuttuaan asian laidan.
”Enkä yritä!” Hermione sanoi kiireesti. ”En pyydä teitä tekemään mitään! Minä kävin täällä ihan äsken, menin juttelemaan niille ja löysin – voi Harry – minä tahdon näyttää!” Hermione kutitti vihreää päärynää, joka alkoi kikattaa ja kiemurrella. Yhtäkkiä se muuttui isoksi vihreäksi ovenkahvaksi. Hermione veti oven auki ja tyrkkäsi Harryn sisään. Me kolme seurasimme perässä valtavaan ja korkeaan huoneeseen.
”Harry Potter!
Harry Potter!” joku vinkui innoissaan. Dobby iskeytyi Harryä päin ja rutisti tätä lujaa. Virnistin huvittavalle näylle.
”D-Dobby?” Harry pihisi.
”Dobby tässä on, kyllä on! Dobby on toivonut, että saa nähdä Harry Potterin, ja nyt Harry Potter on tullut tapaamaan!”
”Voi, se on söpö!” huokaisin Hermionelle.
Kyyneleiset tennispallosilmät suurenivat entisestään, kun ne huomasivat minut. ”Kuka neiti on?”
”Olen Emma Smith, uusi oppilas, Harryn kaveri”, esittelin itseni ja hymyilin sille lempeästi. ”Ihanaa tavata sinut.”
”Harry Potterin ystävät ovat Dobbynkin ystäviä!” kotitonttu vinkui ja nyökytteli kiivaasti päätään.
”Dobby, mitä sinä täällä teet?” Harry kysyi välittämättä meidän pikkukeskustelusta.
”Dobby tuli töihin Tylypahkaan!” se kertoi ylpeänä. ”Rehtori Dumbledore antoi Dobbylle ja Winkylle töitä!”
”Onko Winkykin täällä?”
”On, Harry Potter, on!” Dobby sanoi, tarttui Harrya kädestä ja johdatti meidät tiilitakan eteen. ”Winky, Harry Potter!”
Minun kävi sääliksi Winkyä: se istui surkean näköisenä jakkaralla takkatulen ääressä. Sen vaatteissa oli tahroja ja hameeseen oli palanut reikä – se oli suorastaan surkea näky. Kun Harry tervehti sitä, sen huuli alkoi täristä ja jättimäiset silmät tulvahtivat täyteen kyyneliä. Minulle tuli pakottava tunne halata sitä ja lohduttaa rohkaisevilla sanoilla. Hermione pyysi Winkyä lopettamaan itkemisen, mutta sen seurauksena se itki entistä hurjemmin.
”Tahtoisiko Harry Potter teetä?” Dobby kysyi nyyhkytyksen yli.
”Ööh – vaikka”, Harry suostui.
Kuutisen kotitonttua toi meille tarjottimella teepannun ja kupit, sekä ison lautasellisen keksejä. Kiitin kaikkia leveästi hymyillen.
”Kauanko sinä olet ollut täällä?” hän kysyi Dobbylta.
Mutustin tyytyväisenä tonttujen tarjoamia keksejä ja kuuntelin tarkkaan Dobbyn kertomukset. Se oli matkustanut ympäri maata etsien töitä (joita ei ollut saanut, koska oli pyytänyt palkkaa), mennyt käymään Winkyn luona ja kuullut että sekin oli vapautettu. Dobby oli keksinyt etsiä töitä yhdessä Winkyn kanssa ja päätynyt Tylypahkaan. He olivat menneet tapaamaan Dumbledorea, joka suostui ottamaan ne töihin ja maksamaan palkkaakin.
”Paljonko Dumbledore maksaa sinulle, Winky?” Hermione kysyi ystävällisesti.
Winky lopetti parkumisen ja mulkoili Hermione kuin hän olisi loukannut tätä pahastikin. ”Winky on häväisty tonttu, mutta maksua Winky ei ota! Niin alas ei Winky vajoa! Winky häpeää, että joutui vapauteen!”
”Älähän nyt, Winky! Herra Kyyryn tässä pitäisi hävetä eikä sinun! Sinä et ole tehnyt mitään väärin vaan hän! Hän oli kammottava sinulle –”
”Neiti ei loukkaa Winkyn isäntää! Neiti ei saa loukata herra Kyyryä!” Winky piipitti kädet korvillansa. ”Herra Kyyry on hyvä mies!”
Tuhahdin hiljaa. ”Sen sijaan –”
Päässäni heitti ja tarrasin kiinni lähimmästä pöydästä. Näkökenttäni sumeni ja hetkeen en nähnyt kuin pelkkää mustaa. Korvissani kohisi enkä saanut enää selvää muiden puheista. Paniikki alkoi nostaa päätään, kunnes värit ja äänet palasivat.
Kurtistin kulmiani, sillä minua huimasi edelleen. Huone tuntui pyörivän ympärilläni. Ravistelin päätäni epätoivoisesti ja toivoin, että pyöriminen loppuisi – turhaan. Peruutin muutaman huteran askeleen.
”Emma, minne sinä menet?” Ron kysyi.
”Öh, minä käyn haukkaamassa vähän happea –” Törmäilin pöytiin yrittäessäni palata oven luo, mutta kukaan ei tuntunut huomaavan sitä, sillä he olivat niin keskittyneitä Dobbyyn.
Edessäni aukeneva soihduin valaistu tunneli tuntui kieppuvan keittiötä pahemmin. ”Voi helvetti”, mutisin kun lähdin hoippumaan eteenpäin. Valot alkoivat sekoittua yhdeksi isoksi ja sokaisevaksi kasaksi. Tunsin olkapääni nirhaisevan kovaa seinää. Hiljainen parahdus kaikui tunnelissa.
Polveni kolahtivat marmoriportaisiin saaden liutan suomalaisia kirosanoja karkaamaan suustani. Se ei ollut kaunista kuultavaa, mutta siitä ei kyllä kukaan ymmärtänyt mitään. Ryömin portaita ylöspäin, mutta näkökenttäni alkoi taas uhkaavasti sumentua. ”Ei, ei, ei…” anelin hiljaa ja kiihdytin vauhtiani.
Eteisaula avautui ylikirkkaana ja kieppuvana edessäni, mutta lähes tyhjänä. Huokaisin helpotuksesta ja yritin jatkaa matkaani varmempana, jotten herättäisi huomiota.
”Neiti Smith?”
Voi helvetti! ”Niin, professori Kalkaros?” kysyin lempeästi ja käännyin hitusen vasemmalle.
”Onko kaikki kunnossa?”
Suuni oli loksahtaa auki. Olinko kuullut oikein? Oliko
Kalkaros kysynyt vointiani? Yritin peittää pientä huojumistani. ”Minä, ööh – kaikki on hyvin.”
Kalkaroksen kulma kohosi lievästi. ”Niinkö? Sinä huojut.”
”Niin –” Jännitin kaikki lihakseni ja kirosin mielessäni. ”Öh, huojunko?”
”Kyllä, sinä huojut”, hän sanoi viileästi. Hänen kulmansa kurtistuivat. ”Ja olet kalpea.”
”Ai…” Yritin kuumeisesti keksiä jotain, jolla livistää tilanteesta. Kaikki tuntui kieppuvan entisestään ja jännitin lihaksiani äärimmilleen pysyäkseni mahdollisimman tukevasti paikallani. ”Niinkö?” Olisin voinut läimäistä itseäni otsalle vastaukseni johdosta.
Mahtavaa, Emma!”Niinhän minä sanoin”, Kalkaros murahti kärsimättömästi.
”Jaa, no, tuota… Minä voisinkin tästä jatkaa matkaani.”
Samassa huone keikahti pahasti, ja minä sen mukana pimeyden halaukseen.
*****
Syvä hiljaisuus. Räpäytin silmäni auki – punaiset verhot.
Kurtistin kulmiani. Miten minä olin omaan sänkyyni joutunut? Hieraisin päätäni – ei kuhmuja eikä kipua. Kohottauduin istumaan ja raotin verhoa. Ketään ei näkynyt. Laskin paljaat jalkani lattialle ja nousin seisomaan. Odotin huimausta, mutta mitään ei tapahtunut. Huone ei keikkunut.
Kello oli viisitoista yli kahdeksan. Kirosin ääneti ja vaihdoin nopeasti vaatteet sekä pakkasin tarvittavat kirjat laukkuun. Päätin kokeilla jotain uutta, joten sidoin vaaleat hiukseni korkealle, sopivan sotkuiselle poninhännälle. Hymyilin peilille, sipaisin vapaaksi jätettyä otsatukkaani ja lähdin harppomaan suureen saliin aamiaiselle.
”Emma!” Harryn ja Ronin ääni huudahti yhtä aikaa, kun olin muutaman metrin päässä heistä.
Hymyilin heille ja istuin Hermionen viereen, joka tapansa mukaisesti istui poikia vastapäätä. ”Huomenta vaan kaikille.” Kasasin puuroa lautaselleni ja nappasin korista leivän. ”Minua ei sitten viitsitty herättää?” kysyin hiukan närkästyneesti. Nyökkäsin heidän lähes tyhjiä lautasiaan päin ja lisäsin nopeasti: ”Te olettekin ihan kohta jo syöneet.”
”Meitä kiellettiin herättämästä sinua”, Hermione sanoi ja tuijotti minua anovasti. ”Mikä sinulle oikein tuli eilen?”
”Me oltiin huolissamme sinusta”, Harry lisäsi.
Tunsin sydämeni jättävän lyönnin välistä. Hymyilin Harrylle lempeästi ja huitaisin kättäni. ”Äh, ei se mitään. Ei minulla kestä kauaa syödä.”
”Mutta mikä sinulle oikein tuli?” Hermione yritti uudestaan. Hän tarkasteli minua kuin etsien merkkejä sairaudesta. ”Kuulimme että sinä pyörryit.”
”Jotkut sanoivat, että Kalkaros nappasi sinut kiinni ja esti kaatumisesi”, Ron kertoi hieman pilkallisesti.
Punastuin rajusti. ”Oikeastiko?” Hän nyökkäsi vahvistukseksi. Huomasin Harryn silmien muuttuvan kylmemmiksi. ”Aijaa…”
”Miksi sinulle yhtäkkiä tuli niin huono olo?” Hermione jatkoi sinnikkäästi. ”Kun poistuit keittiöstä, sanoit lähteväsi haukkaamaan happea, mutta sitten saimme selville, että sinä olit pyörtynyt keskellä eteisaulaa!”
”Minä en tiedä…” Hermione ei näyttänyt uskovan minua. Kurtistin kulmiani. ”En
tosiaankaan tiedä. Keittiössä minua alkoi vain yhtäkkiä huimata, sitten lähdin ja – kai pyörryin Kalkaroksen syliin.” Kohautin olkapäitäni ja irvistin. ”Ihanaa”, naurahdin sarkastisesti. Tosiasiassa sain kylmiä väreitä, kun ajattelinkin Kalkaroksen ”pelastaneen” minut, mutta eihän sellaisia asioita sopinut paljastaa heille.
”Meidän pitäisi varmaan kiirehtiä tunnille”, Hermione sanoi hätääntyneenä. ”Kello on jo seitsemää vaille yhdeksän!”
Hotkaisin lopun leivän suuhuni ja lähdin laukku olallani panikoivan Hermionen jäljessä muodonmuutostunnille.
*****
”Joulutanssiaiset lähestyvät. Kolmivelhoturnajaisiin on perinteisesti kuulunut se, että saamme tilaisuuden seurustella toisten koulujen oppilaiden kanssa. Tanssiaisiin on vapaa pääsy neljäsluokkalaisilla ja sitä vanhemmilla – saatte toki kutsua mukaan nuoremmankin oppilaan, jos niin tahdotte”, McGarmiwa selitti muodonmuutostunnin lopuksi.
Lavender alkoi kikattaa. Hänen vieressään istuva Parvati tökkäsi tyttö kylkeen, vaikka näytti itsekin siltä että purskahtaisi nauruun hetkenä minä hyvänsä. Tunsin pienen pistoksen rinnassani. Parvati menisi tanssiaisiin Harryn kanssa… Voisinkohan minä osallistua ollenkaan? Sillä jos pyytäisin jotakuta, eikö se automaattisesti muuttaisi tulevaisuutta? No, eivät tanssiaiset yleisestikään olleet minun juttuni, eikä minulla ollut juhlakaapuakaan.
”Joulutanssiaiset suovat tietysti meille tilaisuuden ikään kuin – ööh – höllätä nutturaa.” McGarmiwan ääni oli paheksuva. Suupieleni alkoivat nykiä muutamien muiden mukana. ”Mutta se ei SUINKAAN tarkoita sitä, että me löysäisimme vaatimuksia, jotka asetamme teidän käytöksellenne. Suutun tosissani, jos joku rohkelikko jollain tavoin nolaa koulun.”
Kello soi aiheuttaen hälinää luokkaan. Tungin kirjat laukkuun ja heitin sen olalleni. Melun yli professori kutsui Harrya. ”Nähdään kohta”, huikkasin ennen kuin poistuimme Hermionen ja Ronin kanssa odottamaan luokan ulkopuolelle.
”Ottelijat ja heidän parinsa avaavat tanssiaiset. McGarmiwa käski minun hankkia parin”, Harry kertoi järkyttyneen oloisena liityttyään taas seuraamme.
”No, sinulla ei ole ainakaan vaikeuksia saada paria, kun olet peitonnut lohikäärmeenkin”, Ron mutisi hiljaa.
Ron oli ollut oikeassa, sillä jo seuraavana päivänä oli eräs kolmasluokkalainen puuskupuhtyttö kysynyt Harrya parikseen, mutta hän oli kieltäytynyt. Minä päätin, etten osallistuisi tanssiaisiin vaan viettäisin varmasti erittäin hauskaa aikaa yksinäni oleskeluhuoneessa, sillä en halunnut ottaa riskiä muuttaa tulevaisuutta. Yritin lohduttaa itseäni myös sillä karulla totuudella, ettei minulla olisi ollut edes mitään päälle pantavaa. Saadakseni ajatukseni pois mahtavasta juhlasta, keskityin tunneilla täysin voimin ja ahkeroin minkä jaksoin. Sen johdosta aika kului kuin siivillä, ja pian huomasin kuinka häikäiseväksi Tylypahka oli koristeltu: portaiden kaiteisiin oli kiinnitetty ikijääpuikkoja, suuren salin joulukuusi oli koristeltu upeaksi kaikella mahdollisella ja jopa haarniskat oli lumottu laulamaan.
Eräänä perjantaina Kalkaroksen vastamyrkkykokeen jälkeen (jossa olin onnistunut hyvin, mutta en silti saanut kovin kummoista arvosanaa) menimme Hermionen kanssa kirjastoon. Harry ja Ron olivat lähteneet kumpainenkin omille teillensä ja sanoneet: ”Tavataan illallisella.”
”Mikä kirja sinun pitikään lainata?” kysyin Hermionelta, kun seikkailimme hyllyrivien välissä.
”Yksi loitsukirja”, hän mutisi hajamielisesti etsiessään oikeaa kirjaa.
”Minä menen odottamaan johonkin pöytään”, sanoin ja Hermionen nyökättyä lähdin etsimään vapaata pöytää. Istuuduin kovalle tuolille ja naputtelin kärsimättömänä sormiani pöydän tasaiseen pintaan.
”Emma?”
Käännyin äänen suuntaan. Viktor Krum tuijotti minua ja loi jonkun hymyntapaisen. ”Minulla olisi asiaa.”
”Öh – okei?” Nousin ylös ja lähdin seuraamaan häntä vähän kauemmas muista. Huomasin monien tyttöjen silmäparien tuijottavan meitä kahta ahnaasti. ”Tulisitko parikseni tanssiaisiin?” Krum kysyi.
Tuijotin häntä suu auki. ”Siis –
minäkö?”
Poika nyökkäsi. Lehahdin punaiseksi. Enhän minä voinut! Minun ei edes pitänyt osallistua tanssiaisiin, ja sitä paitsi Hermionen piti olla hänen kanssaan! ”Tuota… kyllä minä
haluaisin, Viktor, mutta minulla – ööh – on jo pari. Olen tosi pahoillani.” Kirosin heti mielessäni. Miksen vain sanonut, etten osallistu?
Krumin ilme ei värähtänytkään, hän vain nyökkäsi uudelleen. ”Hyvin harmillista. Mina olisin mielellani ollut sinun parisi”, hän sanoi. ”Olen kaynyt taalla siina toivossa, etta tulisit tanne ystavasi seurassa ja nakisin sinut.”
”Voi kiitos”, kuiskasin hämilläni (minä kun en ollut koskaan kuulunut suosittuihin tyttöihin). ”Mutta sinähän voisit kysyä Hermionea?” ehdotin ja osoitin vaivihkaa yhä hyllyjen välissä seikkailevaa tyttöä.
Hän loi olkapääni yli arvioivan katseen ystävääni ja nyökkäsi pian uudestaan. Krum hymyili minulle nopeasti ja laahusti sitten Hermionen luo. Jäin seuraamaan tapahtumaa sivusta: Hermione punastui ja nyökäytti päätään, jonka jälkeen Krum poistui.
Koin tilanteen sopivaksi ja palasin hänen luokseen. ”No?”
Hermione siirsi katseensa minuun. Hänen poskensa punoittivat vielä vähän. ”Krum pyysi minua tanssiaisiin…”
”Kai sinä suostuit?” kysyin innokkaasti.
”Joo”, hän kuiskasi ja tutki minua katseellaan. ”Mitä hän puhui sinulle? Huomasin että hän kävi sinunkin luona.”
Hitto! ”Ööh… Hän kysyi oletko vapaa, ettei saisi rukkasia.”
”Ai…” Hermione mutisi ja jatkoi kirjojen selausta.
”Tuota, minä voisin mennä moikkaamaan Walbya”, sanoin. Hermionen nyökkäsi hajamielisesti, joten nappasin laukun olkapäälleni ja lähdin suuntaamaan pöllölään.
*****
”Walby?” kutsuin ovelta. Pöllöt tuijottivat minua kukin minkäkin värisillä silmillään ja huhuilivat hiljaa. Yksi punertavan ruskea lehtopöllö lehahti ojennetulle kädelleni. Hymyilin Walbylle lempeästi. ”Hei kaveri”, naurahdin. ”Minulla on sinulle jotain…” Walby tapitti mustilla silmillään, kun kaivoin vapaalla kädelläni pöllönameja taskustani. Se nokki ne hellästi ja huhuili kiitoksen. Silittelin yhä hymyillen sen selkää.
”Emma?”
Säpsähdin rajusti, kun Walby levitti siipensä ja lensi kädeltäni. Käännyin ovelle ja näin pöllön kököttämässä Harryn kädellä. Tyrskähdin Harryn yllättyneelle ilmeelle. ”Hei, Harry”, tervehdin iloisesti.
”Öh, hei”, hän sanoi ja punastui.
Kohotin kulmaani. ”Tulitko tapaamaan Hedwigiä?”
”Öh, minä – joo”, Harry sönkkäsi. ”Tai siis – en.”
”Ahaa…” Katsoin kuinka Walby lensi takaisin orrelle. Harry lähestyi minua epävarmoin askelin yhä punastellen. Hän hieroi käsiään hermostuneen oloisena. ”Öh, miksi sinä sitten tulit?” kysyin yrittäen salata pientä innostusta.
Harry tuijotti minua suoraan silmiin. ”Tulin sinun takiasi.”
Minäkin punastuin. ”Ai”, kuiskasin, mutten kääntänyt katsettani. ”Oliko sinulla jotain tärkeää asiaa?”
”Joo, minä tuota – öö…”
”Niin?”
”Tutkosämunkanstanssiin?”
”Anteeksi?” kuiskasin vaikka tiesin tasan tarkkaan mitä Harry oli kysynyt. Kirjassa hän oli sanonut täysin samoin Cholle.
”Tulisitko sinä minun kanssani tanssiaisiin?”
”Minä…” Vihreiden silmien tuijotus sai jalkani sulamaan spageteiksi ja sydämeni takomaan epänormaaliin rytmiin. ”Joo”, henkäisin. ”Joo – minä tulen.”
Harry rentoutui ja tarttui minua kädestä helpottunut hymy huulillaan. ”Minä… kiitos… mahtavaa.” Olin tietoinen hänen hengityksestä kasvoillani ja huulista, jotka olivat vain muutaman sentin päässä omistani. Sydämeni hakkasi hulluna rinnassani ja tuntui tulevan läpi hetkenä minä hyvänsä. Jos kuroisin tuon pienen välin umpeen –
”Mennäänkö syömään illallinen?” Harry töksäytti.
”Minä – minä voisin olla vielä hetken Walbyn kanssa.”
”Ai”, hän sanoi pettyneenä. ”No, kaipa minä voisin mennä edeltä…”
”Öh, joo, nähdään kohta.”
Harry katosi. Tuijotin eteeni silmiä räpäyttämättä. Aivoni raksuttivat äänekkäästi ja yrittivät selvästi ymmärtää juuri tapahtuneen.
Harry oli pyytänyt minua parikseen.Vajosin seinää myöten alas ja kikatin hiljaa. Toistelin hänen sanojaan mielessäni, muistelin hetki sitten tapahtunutta mahdottomuutta. Euforia valloitti mieltäni ja nauruntyrskähdykset karkasivat huuliltani yhä uudestaan ja uudestaan.
Walby laskeutui olkapäälleni ja tapitti minua hetken. Se huhusi hiljaa ja nokkaisi sitten kättäni. Kaivoin sille ison kasan pöllönameja ja hymyilin hölmösti. Paskat lupauksestani olla menemättä tanssiaisiin, olihan minua pyydetty joten miksi ei? Ja eihän se nyt niin pahasti voinut mitään tulevaisuutta muuttaa, jos Harry tanssisi minun kanssani Parvatin sijaan, eihän? Irvistin seinälle.
Minä taisin olla pahasti ihastunut.
*****
”Voi ei”, henkäisin, kun astuin muotokuva-aukosta sisään. Heti ensimmäisenä huomioni kiinnitti Ron, joka tuijotti tiiviisti Hermionea. Melkein näin kuinka rattaat raksuttivat hänen päässään. ”Hermione… Neville on oikeassa – sinä
olet tyttö…”
”Oho, ihme että huomasit”, Hermione vastasi piikittelevästi.
”Niin, no… sinähän voisit tulla meistä jommankumman kanssa…” Ronin ilme kirkastui entisestään, kun hän huomasi minun hiipivän Hermionen viereen. ”Ja Emma voisi tulla toisen!”
Tuijotin Ronia silmät pyöreinä. Eikö Harry ollut sanonut vielä? Katsoin kysyvästi Hermionea, joka punastui. ”Minä en voi tulla. Olen luvannut jo yhdelle toiselle.”
”Etkä ole! Sinä sanoit niin koska halusit eroon Nevillestä!” Ron intti sinnikkäästi.
”Niinkö?” Hermione kysyi vaarallisesti. ”Vaikka sinulta on mennyt kolme vuotta huomata, että olen tyttö, niin joku muu on voinut tajuta sen aiemmin!”
Ron virnisti ja huitaisi kättään vitsikkäästi. ”Okei, selvä on, sinä olet tyttö. Kelpaako?”
”Hermione menee jonkun toisen kanssa!” tiuskaisin, kun viha alkoi kuplia minunkin sisälläni. ”Etkö ymmärrä?”
”Hermione? Tuletko nyt?” Ron kysyi vähät välittämät minun sanoistani.
”Tuhannen kerran Ron,
minulla on jo pari!” Hermione kivahti ja lähti harppomaan makuusaliin.
”Hän valehtelee”, Ron totesi ykskantaan.
”Eikä valehtele”, Ginny sanoi hiljaa. ”Mutta minä en kerro sinulle kuka häntä kysyi.”
Ron tuhahti äkäisesti. ”Okei, hyvä on. Ginny, sinä voit mennä Harryn kanssa –”
”Minä menen Nevillen kanssa”, hän sanoi ja punastui. ”Minä en olisi päässyt muuten ja – taidan mennä syömään.”
Ron kääntyi minuun päin epäuskoinen ilme kasvoillaan, kun hänen sisarensa pujahti muotokuva-aukosta ulos. ”No… tuletko sinä minun kanssani?”
Minäkin punastuin. ”Minä menen Harryn kanssa.”
Ron aukoi suutaan ja tuijotti Harry kiukun ja epätoivon sekaisin ilmein. ”Siis… te kaksi menette
yhdessä?”
”Öö – joo.”
”Ahaa…” Ron kuiskasi. Hänen äänessään särähti pieni kiukku. ”Selvä. Okei. Hyvä on.”
”Minä voisin mennä katsomaan Hermionea”, ilmoitin nopeasti. Loin pikaisen silmäyksen Harryyn ja nykäisin päätäni Parvatiin ja Lavendariin päin, jotka olivat juuri tulleet oleskeluhuoneeseen. Lähdin puolijuoksua pakoon paikalta siinä toivossa, että Harry oli ymmärtänyt vihjeeni.
